The Snowman

Bio-Klaanin saari, länsirannikko

Tummanpunainen ja solakka hahmo kiisi läpi meriveden. Sen voimakas häntä auttoi sen uskomattomiin nopeuksiin ja virtaviivainen pää halkoi vettä tehokkaasti. Yllättäen tämä torpedon lailla kiitävä matelija käänsi kurssinsa ylöspäin ja halkaisi veden pinnan. Se pääsi meren aallokosta yhdellä loikalla rantaan.

Nuori, hoikka Zyglak katsoi laskeutumispaikkaansa. Saaren länsirannikon tuuheat metsäosat sopivat naaraan tarkoituksiin hyvin. Se tarkkaili ympäristöään varovaisesti. Metsän oman puheen lisäksi mitään ei kuulunut.

Lehu, se ajatteli mielessään. Matoranin kieltä.

Lisko oli mielissään siitä, ettei sitä seurattu. Vaikka Skakdit pitivät mahdollisimman tarkkaa kirjaa Zyglakien tulemisista ja menemisistä, menettivät palkkasoturit täysin liskolajin hallinnan, kun oli kyse merestä. Skakdit eivät voineet estää Zyglakeja hakemasta merestä kalaa, eivätkä liioin voineet tietää, mihin liskot todellisuudessa menivät.

Enkä minä pidä tarkkailtavana olemisesta, tummanpunainen Zyglak ajatteli. Hän oli tullut taas tänne metsän rauhaan. Teräväkyntisten jalkojen askeleet johtivat samalle aukiolle kuin aina ennenkin. Muutama veitsi ja keihäs odottivat onton puun sisässä, valmiina harjoituksiin.

Rasahdus.

Nuori naaras seisahtui niille sijoilleen. Zyglak otti hiljaa vasemmalla kädellään käyrän heittoveitsen käteensä ja terästi kaikkia aistejaan. Hän tarkkaili ympäristöään niin keskittyneenä kuin kykeni. Yksittäisiä kellertäviä ja oransseja lehtiä putoili hiljalleen ilman halki ja kultaiset heinät huojuivat tuulessa. Mutta ei mitään rasahtavaa.

Paitsi-

Zyglak otti muutaman nopean askelen ja loikkasi. Ilmalennon aikana hän ehti kuitenkin havaita tehneensä niinkutsuttua hätävarjelun liioittelua, sillä rasahtelija oli toinen Zyglak. Päkts-muks.

”Auuutsh!” päästi naaraan hypyn kohteeksi päätynyt lisko suustaan. ”Mei, mitä sinä teet.”
”Hm. Ei kannata hiippailla varjoista selustaani”, nuori ja tummanpunainen törmäyksen osapuoli totesi noustessaan taas jaloilleen. ”Sitä paitsi mitä sinä edes teet täällä?”
Toinenkin Zyglak, nuori hänkin, väriltään sinivihreä ja sukupuoleltaan mies, nousi myös seisomaan. ”Minun piti varmistaa, kuka sinä olet, ennen kuin tulen esiin. Mei, tiedät, ettet saa karata tällä lailla.”

Mei kääntyi toista matelijaa kohti. ”En minä kestä sitä paikkaa. Tiedät hyvin, mitä tarkoitan.”

Hän tiesi hyvin, mitä Mei tarkoitti.

Bio-Klaanin saaren pohjoisosat, Allianssin luolatukikohta

Ruosteisen raudan värinen ja hajuinen, raskaasti haarniskoitu Skakdi-soturi repäisi seinällä roikkuneen, Zyglakien muinaista merijumaluutta esittäneen kivitaulun alas ja ripusti tilalle suurpiirteisesti piirretyn kartan. Sitten hän iski seinään kiinni muutamalla suurella naulalla rikkinäisen Matoran-naamion. Skakdi otti muutaman askelen poispäin seinästä ja ihaili sisustusteknillistä ratkaisuaan. Kyseinen valtavan luolan kattoon rakennettu huone oli nyt viimeistä piirtoa myöten kokenyt todellisen muodonmuutoksen. Nyt sitä saattoi kutsua todelliseksi sotapäällikön saliksi, ja korkea-arvoinen raudanharmaa Skakdi istui hyvin tehdyn työn päätteeksi valtaistuimelleen. Hän vilkaisi alas lattiaan asennetusta, luuritilällä peitetystä luukusta.

Hmph, hän tuumi mielessään tutkaillessaan katseellaan luuristikkoa. Tuon materiaali on vaihdatettava johonkin sivistyneempään. Kenties lähikylissä on vielä jotain irti revittävää.

Suuren luolan maisema levittäytyi alla ja Skakdi virnisti rumaa hymyään niin, että koko hammasrivistö näkyi. Alhaalla, kivisen luolan purojen halkomalla pohjalla kaikki meni niinkuin pitikin. Zyglak-jonot kuljettivat Skakdien sotamateriaalia luolaan: miekkoja, keihäitä, kypäriä, kiväärejä, raskasta tykistöä. Muutama Skakdi tarkkaili työn laatua päällikön istuimistaan. Raudanharmaa Skakdi nousi omalta vastaavalta penkiltään, ja lähti kulkemaan huoneen nurkassa oleville askelmille. Se nousi ylöspäin, luolan katon sisään. Siitä pääsi kulkemaan tunnelia pitkin muihin valtavan pääluolan katossa roikkuviin rakennuksiin ja seinää pitkin myös pohjalle asti.

Hetken kuluttua raudanharmaa Skakdi pääsikin strategiapalaverihuoneeseen. Luonnollinen luola, jonka keskellä oli ollut suuri lampi, kylpi aiemmin valokivien sinertävässä hehkussa. Nyt lampi oli peitetty laudoituksella ja valokivet korvattu osin soihuilla, osin hehkulampuilla. Kaikki tämä oli kuitenkin vain pientä, sillä todellinen muutos oli huoneen käyttäjissä. Zyglakit eivät enää päättäneet omista asioistaan, vaan se työ oli nyt Skakdien.

Ja hyvä niin, sillä toisin kuin nuo skarrarin liskomiehet, me saamme hyödyllisiä asioita tehdyksi.

Samaan aikaan Klaanin saaren itärannikolla Skakdien joukko-osasto poltti erään pienen Matoran-kylän viimeisenkin asumuksen matalaksi.

[spoil]Ja sitten aivan toisaalle. Nämä osat eivät liity toisiinsa mitenkään, kunhan julkaisen samaan aikaan.[/spoil]

Nui-Koro, pieni rakennus

Lisää likaisia huonekaluja puski sisään Snowien aistien välityksellä, kun hän istui pubissa. Kepen ja Harkelin mentyä kabinettiin tekemään laskelmia lumiukko ja hento Suflery olivat jääneet kahden. Nyt oli jo aamuyö. He istuivat pienen pyöreän pöydän ääressä, jonka vahapintaiselle pöytäliinalle oli sulanut useampia kynttilöitä.
”Miksi”, keltainen Matoralainen aloitti vaisusti. ”Miksi sinä et mennyt kabinettiin?”

Snowie käännähti natisevalla tuolillaan katsomaan keskustelukumppaniaan paremmin. Klaanilainen oli yllättynyt, sillä tämä oli ensimmäinen Snowien kuulema kerta, kun tämä neiti aloitti keskustelun.
”Katsos”, Snowie puhui mielestään hieman liian tietäväisellä äänellä. ”Ei minusta ole siellä mitään iloa. Poliisi ja tiedemies kasaavat todistusaineistoa veropetoksista, enhän minä sitä tajuaisi. Olisin vain tiellä. En minä oikeasti tahdo tungetella.”

Sufleryn Suuren Kanohi Komaun takana hänen vihreät silmänsä muuttivat ilmettään. Snowie ei osannut sanoa, mihin suuntaan. Matoralainen kuitenkin jatkoi puhettaan.
”Et sinä nyt varsinaisesti tyhmältäkään vaikuta.”
”Heh”, lumiukko naurahti ja nousi seisomaan. ”En minä pidäkään itseäni tyhmänä. Mutta asiain laita on niin, että huomattavasti kyvyttömämpi käyttämään aivojani tällaisissa asioissa kuin vaikkapa tuo ystäväni takahuoneen puolella.” Puhuessaan Snowman käveli vähän matkan päässä sijaitsevalle nuhjuiselle, tummanvihreällä sohvalle ja istahti sille kasvot keskustelukumppaninstaan poispäin.

”Klaanilainen silti”, Suflery vastasi loitonneelle Snowielle. ”Tiedän kyllä, mitä porukkaa olette. Vaikka me Nui-Korolaiset esitämme mieluusti olevamme saaren ’vanhan kaupungin’ parempaa väkeä, suuri enemmistö ihailee teitä silti. Vanhan pääkaupungin status merkitsee vähän oikean sankaruuden rinnalla.”
”Mmmh. Tuota, en tiedä mikä esti sinua näkemästä minua ja Spinnykkää tuolla viiksikeisarin kämpillä, mutta emme varsinaisesti ole suuria sotureita. Klaanin tohelo-osasto, voisi jopa sanoa.” Lyhyen naurahduksen säestämä juttu jatkui. ”Vaikka hei, Kepe on silti loistava tiedemies. Ei hän esitäkään olevansa mitään muuta.”

Suflery kurottautui hieman parempaan ryhtiin ja koetti nähdä selin kääntyneen keskustelukumppaninsa kasvoja.
”Entä sinä?” hän kysyi varovasti.
”Niin, siinäpä se. Minä ikään kuin olen mukana seikkailemassa, mutta siihen se usein jääkin.”

Kabinetin puheensorina kuului asiallisena mutta epäselvänä muminana puuoven takaa. Kepe ja Harkel paiskivat selvästi töitä. Matoralainen oli hetken hiljaisuuden jälkeen juuri vastaamassa jotain, kun Snowie käänsi kasvonsa kohti Sufleryä. Lumiukon suupielet osoittivat ylöspäin, mutta Matoralainen ei osannut mieltää ilmettä hymyksi. Klaanilainen jatkoi puhettaan.
”Olen vähän pelkuri.”
”Hei, kai sinä kuitenkin-”
”Anteeksi keskeytys, mutta ei. Mitä minä osaan tehdä? Ainoa mainittava taitoni on piiloutuminen, oi kuinka sankarillista.”
Suflery ei enää vastannut.
”Enkä väitä, että näkymättömissä oleminen olisi jotenkin kunniatonta. Minä tunsin kerran… Tapauksen, joka kohtasi uhat pääsääntöisesti selkäpuolelta, mutta oli… On silti urheimpia tuntemiani seikkailijoita. Ja hän on sentään Nazorak-karkuri.”

Jälleen tauko. Pubin ulkopuolelta kuului aamuisella työmatkallaan kulkevien Matoralaisten ja parin muunkin lajin ääniä. Todistusaineiston parissa työskentely oli jatkunut läpi yön, ja pian aurinko nousisi.

”Ja parastahan tässä on ilman muuta se, että minä voisin oikeasti olla hyödyksi. Minä vain en ole.”
Nyt oli Sufleryn vuoro liikkua huoneessa. Hän nousi tuoliltaan, ja käveli hitaasti kohti Snowien sohvaa. Lumiukko kuitenkin jatkoi: ”Ja.. Ja… Se ei ole vain sitä. Tein valintani. En ole paras heppu luokittelemaan näitä, mutta… Joku voisi sanoa, että puukotan Klaania selkään.”

Lumiukon katseessa näkyi selkeää ahdistusta. Keltainen, hento Matoralainen istui Snowien vierelle ja katsoi tätä tukevahkoa klaanilaista silmiin. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, kun kabinetin ovi rämähti auki Kepen ja Harkelin saapuessa voitonriemuisesti paperinivohkaa kätösissään heilutellen huoneeseen, eikä Snowie saanut tietää, oliko Suflery ollut sanomassa hänelle jotain lohdullista tai syyllistävää.

Vastaa