BKS Hildemar, Kansi

Bloszar katsoi merta. Hän oli erittäin hiljainen, monet eivät edes huomanneet häntä. Toan kasvot olivat surulliset ja kyynel tippui alas.

“Matoran-toverini saareltani, Toa-tiimini, Nutu, Tronie. Kaikki poissa. En voinut auttaa ketään. Saareni upposi, Toa-tiimini jäsenevät kuolivat, Nutu kuoli Nazorakien ohjukseen ja Tronie jäi Rautasiivelle”, Toa ajatteli. “Mutta Nazorak. He veivät kaksi ystävääni. Minä… minä…”

Toan vihreät silmät alkoivat hohtaa keltaisina ja hänen päätään alkoi särkeä. Bloz, meni polvilleen ja tunsi kipua sisällään.

“Kaikki kunnossa Toa?” eräs ohikulkeva Matoran kysyi.

“Juu, ei tässä ole mitään hätää”, Toa sanoi, nousi ja katsoi Matorania.

“Outoa.”

“Mikä niin, Matoran?”

“Silmäsi. Ne olivat äsken keltaiset, nyt vihreät. Oletko aivan varmasti kunnossa?”

“Enköhän.”

Matoran jatkoi matkaa. Bloz alkoi miettimään. Mikä äsken häntä vaivasi? Ei se ollut raivoa. Eihän? Tulen Toa katseli taas merta.

Sitten hänen mieleen tuli eräs asia. Rautasiivellä, hän oli melkein tappanut yhden torakan. Ja Klaanin saarella, hän tappoi torakan 6758:n. Mikä häneen oli tullut. Hän ei ollut tappaja.

Blozin mielen virtasi jälleen suru, ja unohti äskeisen.

“Olenko minä itsekäs?” Bloz kysyi erittäin hiljaisella äänellä.