DJ Peelo

Hautausmaa

Klaanin linnakkeen lähistöllä, pienellä aukiolla, sijaitsi hautausmaa. Se oli saanut paljon uusia asukkaita sitten pommituksen, ja sinne oltiin haudattu pommituksessa kuolleet. Kymmenet, ei, sadat hautakivet olivat koristeltu kukilla, ja kostutettu kuolleiden läheisten kyyneleillä. Muutaman haudan eteen oltiin vaivauduttu viemään lyhty, joka valaisi hautakivet ja niiden nimikaiverrukset. Siellä täällä näkyi yksityiskohtaisesti ja tarkasti veistettujä koristepatsaita, jotka muistuttivat enkeleitä. Pieni usvakerros maan tasalla sai hautuumaan näyttämään harvinaisen tunnelmalliselta jokaiselle ohikulkijalle, kuin niin vierailijallekin. Kaunista näkymää oli todistamassa yksi matoran.

Matoranin valkoinen Pakari kiilsi lyhtyjen ja kynttilöiden valossa. Hänen silmiään kuitenkin varjosti hänen silinterihattunsa lieri ja siitä sojottava sulka, ja suurinta osaa hänen kropastaan peitti punainen viitta. Kaulassaan hänellä komeili siististi ja prameasti aseteltu punainen rusetti, ja kädessään hän kantoi kiillotettua kävelykeppiä. Hän kulki ohi hautojen ja koristepatsaiden, ja katseli ympärilleen, kuin etsien jotain. Usva oli hänen polviensa korkeudella, ja sen takia hän ei nähnytkään kunnolla mihinkä astui, josta johtui jatkuva pottuvarpaan kolauttaminen pikkukiviin siellä täällä. Matoran olisi muuten kironnut ja sadattanut sydämensä kyllyydestä, mutta oli hipi hiljaa, sillä tämä jos mikä ei olisi oikea paikka kirota kaikkea jumalan selän taakse, se olisi äärimmäisen epäkunnioittavaa kuolleita kohtaan.

Hän saapui määränpäähänsä. Hautakivelle, johon oli kaiverrettu nimi, mutta jonka ympärillä ei ollut yhtään lyhtyjä, ei kynttilöitä, ei kukkia, ei mitään. Näytti karulta katsoa muiden muistettujen seasta yhtä ainoaa hautaa, johon kukaan ei ollut vaivautunut viemään mitään, ei minkäänlaista osoitusta välityksestä eikä muistamisesta. Matoran polvistui hautakiven eteen, ja kaivoi viittansa taskusta kynttilän, ja tulitikkuja. Hän asetti kynttilän tarkasti hautakiven eteen, ja otti esiin kukkakimpun. Kolme kukkaa hän asetti haudan ympärille, ja loput kukista hän laittoi maahan kynttilän viereen. Hän sytytti tulitikun, ja siirsi sen varovasti kynttilän luo, suojaten liekkiä kämmenellään, jottei se sammuisi. Kynttilä syttyi, ja alkoi palamaan kirkkaasti.

Hän nousi seisomaan, ja laittoi tulitikut takaisin taskuun. Toisesta taskustaan hän kaivoi esiin osittain palanee, joskin silti hyvin säilyneen kirjeen.

Nähdään toriaukiolla kahdeksalta illalla. En malta odottaa, illasta tulee mitä parhain, pieninkin hetki kanssasi on kuin ikuisuus taivaassa, Venaum.
Terveisin, Lunia <3

Matoran, Venaum nimeltään, luki kirjeen syvään ja hartaasti. Kirjeen kuivan ja sileän pinnan kasteli kyynel, joka putosi kynällä piirretyn sydämen päälle, levittäen tämän muodottomaksi kirjeen paperisella pinnalla. Venaum pyyhkäisi naamiota kämmenellään, ja laski kirjeen nojaamaan hautakiveä vasten. Hänen päähänsä alkoi ilmestymään muistoja, hetkeä ennen pommitusta. Hän oli ollut erittäin paljon myöhässä tapaamisesta, ja muisti juosseen toriaukiota kohti hippulat vinkuen. Aukiolle päästyään hän huomasi kauempana odottavan Lunian, joka oli kääntynyt Venaumia kohti, hymyillen lämpimästi. Sitten se tapahtui. Pommitus oli alkanut, ja ennen kuin venaum oli ehtinyt kunnolla saada ajatuksiaan kasaan, hän näki Lunian murskaantuneen kaatuneen rakennuksen alle. Toinen kyynel valui hänen sileää naamiota pitkin alas, pudoten usvan verhoamaan nurmikkoon.

”Olen pahoillani. Olen todella pahoillani.”

Tämän ääneen lausuttuaan Venaum nousi takaisin seisomaan, otti hatun pois päästään, ja kumarsi kunnioittavasti hautakiven edessä. Tämän tehtyään hän asetti hatun takaisin päähänsä, kääntyi hitaasti hautakivestä poispäin, ja asteli kohti hautausmaan reunaa.

Vastaa