Summerganon

Bio-Klaani

Savu, liekit, sinne tänne sinkoileva kivimurska ja muut irtokappaleet tuntuivat täyttäneet ilman. Ja sitten olikin taas kuolemanhiljaista, harmaata, mutta selkeää. Hävitys häilyi hetken aikaa surullisena näkynä silmien edessä ja pian maailma oli taas liekeissä. Tuntui kuin taivaskin olisi syttynyt tuleen. Riipivät tuskanhuudot, muu meteli ja räjähdykset kuuluivat joka puolelta.

Kuului räjähdys. Hän katsoi pölyn ja savun keskelle ja näki, kuinka jotain raskasta putosi maahan. Tässäkö se sitten oli?

”…että uhka on voitettu”, kuului Paacon ääni jostain. Summerganon puristi yhä miekkaansa, tuijottaessaan oviaukosta linnoituksen ruhjoutunutta edustaa. ”…suurin osa nazoista on nyt maassa”, päätti Paaco kuulutuksensa. Summerganon astui ulos ja tilanteen selkeydyttyä ja pölyn laskeuduttua kirkas todellisuus tuntui vahvalta iskulta päin naamaa. Kaikki näytti kumman harmaalta. Jossain edessä, hävityksen keskellä näkyi kuitenkin jotain vihreää ja punaista. Summerganon käveli sitä kohti unenomaisesti, eikä nähnyt sillä hetkellä ketään lähistöllä.

Hän kumartui. Punainen kukka oli puhjennut kauniin vihreän varren jatkeeksi. Tuo yksinäinen kasvi piti yhä kiinni elämästään ja seisoi ylväänä, vaikka senkin loppu oli ollut lähellä. Se vähät välitti sodasta, se vain eli ja sinnitteli kohti tulevaisuutta, joka toivottavasti olisi valoisampi ja kauniimpi.

Tuo pieni yksinäinen kasvi jaksaa taistella elämästään. Niin jaksan minäkin. Enkä vain omastani.

Summerganon nosti katseensa ja näki, miten jossain rojun keskellä liikkui hahmoja. Nazorakejako? Jos ovat, niin tämä runneltu maisema on niiden arvolle sopiva viimeinen näky. Summerganon suuntasi askeleensa miekka kädessään kohti hahmoja. Olivat ne sitten ystäviä tai vihollisia, olisi Summerganonin paikka nyt siellä, missä jotain tapahtuu.

Vastaa