Don

Hautakammio

Ämkoon katse kulki pitkin Toan entisen johtajan ruumista. Ilman Toa katseli haikeana edessään lepäävää kuollutta, mutta päätti sitten tehdä sen mitä oli tullutkin tekemään. Ämkoon käsi lähestyi Atyan kuolleiden käsien tiukassa otteessa olevaa miekkaa.
”Olen pahoillani, mutta joudun ottamaan tämän. En itsekkyyttäni, vaan kaikkien parhaaksi”, selitti Ämkoo puoliääneen valmistautuessaan irrottamaan katanan veden Toan kylmästä otteesta.

Ämkoo kiskaisi kätensä nopeasti takaisin ja huusi ääneen. Vihreä Toa horjahti kauhusta taaksepäin, liukastui ja katseli hautakammion lattialta käsin pystyyn nousevaa ruumista. Atyan tomuiset kädet tarttuivat hauta-arkun laitoihin ja veden Toa nousi täyteen mittaansa. Atya käänsi naamionsa Ämkoota kohti, ja Ämkoo erotti naamion visiirin alla piilevät heikosti hohtavat silmät.

”Sinä olet kuollut!” Ämkoo sai huudetuksi järkytyksensä keskeltä. Ilman Toa nousi huterasti seisomaan, painautui kammion harmaanvihreää seinämää vasten ja tuijotti edessään seisovaa sinistä hahmoa. Atya astui pois arkusta, oikoi hetken jäseniään ja kohotti miekkaansa.

”Hei vain, Ämkoo”, kuului ääni kammion oviaukon suunnalta.

Ämkoo kääntyi nopeasti oven suuntaan ja järkyttyi entisestään. Ämkoo osoitti ainoalla kädellään vuoroin oviaukon, vuoroin Atyan suuntaan. Toat Tharkon ja Herka astuivat peremmälle kammioon.

”Sinä! Te..!!” Ämkoo sopersi ottaen askeleen taaemmas. Ilman Toa haukkoi henkeään tietämättä mitä sanoa. Ilman Toa Tharkon hymyili ja alkoi puhua.

”Olet muuttunut kovasti sitten viime näkemän. Viimeksi kun tapasimme, olit jokseenkin… Kokonaisempi.”
”Vaikene!”, Ämkoo karjui ja osoitti Herkaa. ”Sinä! Sinä kuolit! Miten sinä oikein seisot siinä?! Ja miksi Atya…”
”Kaikki ajallaan, veli hyvä”, Tharkon keskeytti ja astui lähemmäs Ämkoota. ”Mitä pidät uudesta naamiostani?”

Ämkoo tuijotti Tharkonin kasvoja lyhyen hetken ajan. Sitten hän ymmärsi.
”Tryna”, Ämkoo pihisi.
”Kas, oikein. Olet tehnyt läksysi.”, vastasi Tharkon.

Herka astui peremmälle. Punaisen Toan ruhjottu haarniska oli kauttaaltaan ruosteen ja lian peitossa. Herkan poimuttuneen naamion tyhjät silmäkuopat tuijottivat Ämkoota.
”Jotain et kuitenkaan koskaan oppinut”, Herka sanoi pohjattomalla äänellä. ”Minun naamioni. Jopa pieni vihreä ystäväsi tuolla ulkona tunnisti sen, mutta sinä et tuntunut koskaan ymmärtävän. Et, vaikka työskentelimme yhdessä.”

Ämkoo käänsi katseensa juuri puhuneeseen Herkaan. Yllättyneisyys käväisi Ämkoon kasvoilla, ja tämä yritti sanoa jotain.
”Tarkoitatko sinä..?”
”En minä muuten olisi tässä.”

Tharkon korjasi asentoaan, naurahti ääneen ja ohjasi Atyan seisomaan vierelleen.
”Noniin, eiköhän kuulumiset ole jo vaihdettu. Me emme tulleet tänne vain tervehtimään sinua.”
”Mitä te tahdotte?” Ämkoo kysyi ja perääntyi jälleen hieman. Toan entiset kumppanit alkoivat lähestyä.
”Minun henkeni sinnittelee tässä maailmassa enää yhdestä syystä”, epäkuollut Herka vastasi. ”Samasta syystä, jonka takia Tharkon on nyt täällä.”
”Me”, Tharkon aloitti, hymyili viileästi ja jatkoi:
”Haluamme tappaa sinut.”

– – –

Yön pimeydessä liitelevä haukka kuuli selvästi vuoriston suunnalta kuuluvan vihellyksen. Rahi kiidätti itsensä vauhdikkaasti äänen tykö, laskeutui ja valmistautui ottamaan kärsineen näköisen matoranin kyytiinsä. Enki kiristeli hampaitaan pakottautuessaan suuren linnun selkään, ja komensi sitten siivekkään pedon matkaan.

Nyt oli kiire.

Vastaa