Zakaz
Mökin etupiha

“Skanneri. Päälle.”
Muakojen elintoiminnot olivat pysähtyneet. Jotain positiivista oli kuitenkin siinä, että ne eivät olleet kärsineet kovin kauaa.
“Skanneri. Pois.”
Guardian kyykistyi maassa makaavien kissaeläinten tasolle ja sulki niiden suuret silmät käsillään. Se oli vähintä, mitä hän pystyi tekemään. Sininen skakdi nousi seisomaan ja kääntyi kohti pientä puuhökkeliä. Noustessaan pystyyn vauhdikkaasti Guardian koki päänsärkynsä voimistuvan sietämättömäksi. Vielä vähän raukeana kaatuessaan saamastaan tällistä vartija hieroi otsaansa voimakkaasti vähentääkseen kipua.
Guartsun, Warrekin ja Manun kolmikko lähti astelemaan kohti puumökkiä, jonka ovi oli juuri auennut nähtävästi itsestään. Aavikon hiekkadyynit alkoivat loppua ja maasto muuttui kuivaksi aroksi, jolla kasvoi muutama nyivettynyt ruohomätäs.
Vuosikymmenten syömä puumökki seisoi kuivalla maaperällä huteran näköisenä. Jos mökin puisilla seinillä oli joskus ollut pienikin kerros maalia, ajoittaiset hiekkamyrskyt olivat tehneet siitä selvää. Tummanruskeat, epävalmiit puulaudat näyttivät siltä kuin rakennus olisi selviytynyt vähintään yhdestä tulipalosta.

Puumökin avonaiseen oviaukkoon käveli hahmo. Hahmo oli skakdi, mutta se oli hieman hoikempi kuin yksikään Manun matkalla näkemistä skakdeista. Skakdin astuessa polttavaan auringonvaloon oli nähtävissä, että se oli naispuolinen. Tämä skakdi oli väriltään jonkinlainen harmoninen sekoitus ruskeaa ja oranssia, mutta sen pitkä harja oli kokonaan punertavampaa oranssia. Skakdin kaulan ympärillä oli punainen huivi ja hänen leuassaan oli pieni taisteluarpi. Käsissään naispuolinen skakdi piti jykevää harmaata ja pitkäpiippuista sisällissodan kivääriä.
“Warrek”, Zaiggera sanoi happamasti ilme mahdollisimman neutraalina.

“Luutnantti!” Warrek sanoi hymyillen leveästi koko hammasrivistölläni. “Näytät yhä yhtä ihastuttavalta kuin aina!”
Jykevä aseen laukeamisen ääni täytti ilman. Kukaan ei ollut ehtinyt edes huomata Zaiggeran painaneen kiväärin liipaisinta, mutta aseen piipusta leijaileva savu viesti muuta.
Luoti oli osunut täsmälleen millimetrin tarkkuudella Warrekin oikean jalan varpaiden välissä olevaan aukkoon. Se oli heittänyt kuivaa, savuavaa maa-ainesta useampaan suuntaan ja teki Warrekin varpaiden välissä olevaan kuivaan maahan huomattavan reiän. Kellertävä skakdikenraali ei ollut liikahtanut mihinkään suuntaan, mutta ei ollut helppo sanoa, oliko hän kangistunut kauhusta vai jättänyt koko ammuksen kokonaan huomioimatta. Warrekin kasvoilla oli edelleen sama typerä hymy kuin ennen osumaa.
“Äbbäbäb”, Warrek sanoi.

“Olet minulle velkaa, kenraali”, Zaiggera sanoi tyynesti, “nyt jo toisen kerran.”
“Äbbäb. Kiitos, kulta.”
“Kappas”, Zaiggera sanoi kääntäen päänsä kohti Guartsua ja kävellen kohti kolmikkoa. “Kukas se siinä.” Zaiggera sanoi tämän enemmänkin hämmästyksestä kuin ilosta.

“Hei, Zaiggera”, Guardian sanoi ja väänsi kasvoilleen pienen hymyn. “Kiva nähdä pitkästä aikaa.”
Zaiggera nyökkäsi hitaasti ja avasi suunsa. “Tuhlasin kolme luotia takianne säälittäviin palkkatappajiin.”
“Tiedän”, Guardian sanoi vaatimattomasti. “Kiitos.”

“Hetkinen”, Manu sanoi äkkiä. Ruskeanoranssi skakdi ei vaikuttanut nauttivan kaapua käyttävän muukalaisen keskeytyksestä, mutta antoi tämän puhua loppuun. “Kolme”, Manu sanoi toistaen Zaiggeran sanoja. “Noita raatoja on viisi. Laskit varmaan-“
Zaiggera päätti keskeyttää makutamaisen olennon tällä kertaa. “Kolme luotia.”
Manun silmät laajenivat ja hän vilkaisi liikkumattomana hiekassa lojuvaa ruumiskasaa äärimmäisen hitaasti vielä kerran. Makutan kunnioitus skakdiluutnanttia kohtaan nousi huomattavasti.

Zaiggera kääntyi kohti mökkiänsä pitäen kivääriään silti uhkaavassa valmiusasennossa. “Tulkaa sisälle”, hän sanoi vaiteliaasti. Makuta Nuin, Guartsun ja Warrekin muodostama kolmikko epäröi hetken ennen kuin he astelivat yksi kerrallaan Zaiggeran perässä. Warrek käveli innokkaimpana ensimmäisenä.

* * *

Puuhökkeli oli sisältä jopa ankeampi kuin ulkoa. Minkäänlaisia väliseiniä ei ollut ja kaikki oli käytännössä osa samaa tilaa. Pieni pöytä täytti tilan keskiosan ja sen ympärillä oli huteria jakkaroita. Huoneen perällä oli tiskiallas, jossa oli sameaa vettä ja heikosti vaappuva kasa likaisia lautasia ja juomakuppeja. Muutama likainen ja säröinen juomalasi houkutteli kärpäsiä. Tiskialtaan vieressä oli aukko huoneen katossa, josta roikkui alas pienet köysitikkaat mökin yläkerrokseen.
Huoneen toisessa päässä oli pieni pedattu sänky. Sängyn vieressä oli vanha lipasto, josta pullotti erilaisia papereita ja vaatteita. Zaiggeran sängyn alla vaikutti olevan jotain kättä pidempää ja pieni pahvilaatikko, jossa oli kiloittain luoteja ja zamoreja.

Warrek, Manu ja Guardian istuivat pöydän ympärillä hiljaisina katsellen vaatimatonta asuntoa. Zaiggera seisoi hiljaa tiskipöydän edessä ja etsi sen kaapeista jotain.
“Otatteko teetä?” hän sanoi melkein kuiskaten.

“Öhm?” Guardian sanoi. Hän oli keskittynyt hetkeksi tarkkailemaan pöydällä olevaa mustavalkovalokuvaa, jossa Zaiggera seisoi sotilasrivissä toisen, tuntemattoman skakdiluutnantin kanssa. “Joo. Kiitos, otan kyllä.”
Zaiggera kääntyi ympäri ja yritti näyttää kiinnostuneelta. “Kenraali, entä sinä?”
Edelleen typerästi hymyilevä Warrek havahtui hetkeksi. “Ei missään nimessä. Onko sinulla viskiä?”
Zaiggera huokaisi ja pyöritti silmiään. “Sinä senkin vanha juoppo.”
“Minusta sinäkin olet ihana”, Warrek sanoi hekotellen itsekseen. Zaiggera vaihtoi taas aihetta välittömästi ja puhutteli nyt Manua ensimmäistä kertaa.
“Muukalainen, kelpaako tee?”
“Kyllä, tietenkin!”, makuta sanoi osittain yllättyneenä. Guartsu kääntyi kohti Manua ja näytti hämmentyneeltä.

“Sinä olet makuta, joka suostui teekutsuille“, Guardian sanoi epäuskoisena painottaen jokaista sanaa aivan yhtä voimakkaasti.
“Hei”, Manu sanoi puolustavalla äänensävyllä. “Tee on hyvää.”
“Niinpä…kai”, Guartsu sanoi hitaasti. Warrekilla ei ollut näemmä tähän lisättävää eikä hän edes näyttänyt huomanneen Manun ja Guartsun puhetta. Hymy ei ollut poistunut skakdikenraalin kasvoilta. Hän nautti tämänhetkisestä olinpaikastaan suunnattomasti. Kaunis, terävähampainen nainen. Huomattavasti erilaisia ampuma-aseita.
Jos jossain kaapissa olisi ollut vielä viskiä, Warrek olisi löytänyt jo henkilökohtaisen taivaansa.

Zaiggera käveli hetken päästä pöydän luo kädessään kaksi teekuppia ja pieni lasillinen vettä, jonka hän ojensi Warrekille. Kenraali ei viitsinyt valittaa vaan joi vetensä yhdellä hörpyllä. Zaiggera istui pöydän päähän ja katseli hiljaisena, kun Manu ja Guartsu joivat teetään hitaasti. Hiljaisuus oli jokseenkin piinaava ja kävi selväksi, että Zaiggeralla ei ollut usein vieraita. Guardian yriti herättää keskustelua epätoivoisesti.
“Ai joo, voisin esitellä teidät kaksi”, hän sanoi osoittaen Manua ja Zaiggeraa. “Luutnantti Zaiggera, Makuta Nui.” Naispuolinen skakdi vilkaisi Manua hetkellisesti ja kohotti kulmaansa.
“Päivää vain”, Manu sanoi teekuppi suulla ja heilautti kättään.
“Kappas”, Zaiggera sanoi. “Et ollut vain tosi ruma Toa. Huhut olivat näemmä totta. Oikea makuta.”
Zaiggera pyöritteli pientä luotia pöydällä sormellaan. “Olen kuunnellut huhuja. Nektann kuulemma haluaa kiinnittää ‘sen skarrararin juopon’, ‘viimeisen vartijan’ ja ‘klaanilaismakutan’ päät seinälleen. Kuuli teistä joltain baarikärpäseltä, joka oli menettänyt puolet hampaistaan.”

“Vau”, Warrek sanoi ylpeällä äänensävyllä. “Uutiset liikkuvat vauhdilla.”
“Niinpä niin”, Zaiggera sanoi. “Tuo äskeinen aavikkorottalauma ei ollut mitään. Niitä on tulossa kuulemma paljon enemmän.”
“Minkälaisista luvuista olet kuullut?” Guartsu kysyi vanhalta sotatoveriltaan.
Naispuolinen skakdi oli hetken hiljaa ja tuijotti laudoilla peitetystä ikkunasta ulos. “Puhuivat pataljoonasta. Nektann on oikeasti vihainen.”
Warrek naurahti, mutta hänen ilmeessäni oli pieni hiven vihaa. “Se pätkä ja sen armeijat. Antaa tulla vain.”

Zaiggera silmäili entistä kenraaliaan pitkään. “Kenraali. Teidän täytyy oikeasti kadota maasta.”
“Miksi haluaisin poistua täältä?” Warrek kysyi kiilto silmissään ja hymy suullaan.
“Kenraali, kaikella kunnioituksella. Ammun sinut, jos et ajattele omaa turvallisuuttasi.”
Warrekin hymy pieneni. Zaiggeran logiikka oli jälleen pettämätöntä.

“Zaiggera”, Guardian sanoi väliin. “Ongelma on se, että minulla oli oikeatakin asiaa sinulle. Tämä on pakko tehdä nyt.”
“Mikä?” Zaiggeran kysymys sai melkein välittömästi vastauksen, kun Guardian laski hiiltyneen ja rikkinäisen Vartija-kiväärin puiselle pöydälle. Tärähdys heilautti epätasaisella pohjalla olevaa pöytää ja sai teekupit melkein putoamaan reunoilta alas. Zaiggera katsoi Feterran plasman runtelemaa kivääriä pitkään.
“Näitä on vain yksi”, naispuolinen skakdi sanoi tyytymättömänä. “Mitä skarrararria sinä olet mennyt tekemään?”

Manu ja Guartsu katselivat toisiaan hetken pohtien yhdessä, kuinka paljon heillä olisi Klaanin nimissä lupa kertoa. Manu ehti avata suunsa ensiksi.
“Vähän pitkä juttu.”
Guardianin suu oli ammollaan, mutta hän ei keksinyt mitään sanottavaa. “Niin. Kuitenkin. Sinähän osaat korjata noita.”
Zaiggera kohautti olkapäitään. “Yleensä pitäisi olla jotain korjattavaa”, hän sanoi kylmästi. “Tästä ei ole paljoa jäljellä.”
“Onhan sinulla edes varaosia?” Guartsu kysyi hiljaa, toivoen parasta.
“On, mutta olisi tehokkaampaa rakentaa kokonaan uusi”, Zaiggera sanoi koputtaen rikkinäistä kivääriä. “Entä jos minä vain sulatan tämän.”

Guardian nousi pystyyn niin nopeasti, että hänen jakkaransa kaatui. “Et.” Sinisen skakdin kasvoilla oli poikkeuksellinen määrä ärtymystä. Zaiggera suorastaan yllättyi.
“Vartija”, hän sanoi. “Tiedän, että kivääri on sinulle kunnia-asia, mutta ymmärrä, että se on vain metal-“
Guardian keskeytti Zaiggeran pamauttamalla nyrkkinsä pöytää vasten. Warrek hätkähti ja Manu tarttui vauhdikkaasti teekuppiinsa, että se ei olisi pudonnut. Zaiggeran silmät laajenivat. Guardian hengitti raskaasti.
“Se ei ole metallia. Se on Roqcen kivääri.“

Zaiggera vaikeni. Warrek vaikeni. Manu oli entistä hämmentyneempi, mutta joi teensä. Zaiggera nosti kivääriä varovaisesti ja katsoi sitä merkillisesti. Sitten hän katsoi Guardiania pitkään silmiin. Sinisen skakdin silmissä oli jotain, jota kukaan ei ollut nähnyt niissä sitten sodan.
Zaiggera avasi suunsa, mutta epäröi sanavalintansa kanssa hetken. Sitten hän ymmärsi.
“Siinä kestää kaksi tuntia”, Zaiggera sanoi vaimeasti ja antautuvasti. “Makuta, tule ylös. Saat auttaa.”
Manu nyökkäsi. “No, miksei.” Hän nousi tuoliltaan ja vilkaisi hetkellisesti Guartsun silmissä vellovaa raivoa ja epätoivoa ennen kuin seurasi Zaiggeran hitaita askelia kohti köysitikkaita, jotka veivät pienen mökin yläkerrokseen.

Guardian hengitti yhä raskaasti. Vähäinen viha alkoi väistyä hänen kasvoiltaan ja hän laskeutui takaisin tuolilleen. Sininen skakdi nojasi kyynärpäillään pöytään pitäen kiinni päästään käsillään. Hän tuijotti pöydän pintaa ja oli hiljaa.
Warrek istui Guardianin vieressä ja tuijotti valokuvaa Zaiggeran pöydällä, mutta ei varsinaisesti keskittynyt siihen.
“Sinä siis pidit sen, eversti”, hän sanoi. “Kaikki se puhe siitä, että tuo pyssy on ‘toiseksi vanhin ystäväsi’. Heh.” Warrekin kasvoilla kävi pieni alakuloinen hymy.

Vahtikoira. Hymyä huuleen.

“Minä lupasin hänelle”, Guardian sanoi käsiensä välistä. “Lupasin hänelle, että vahtisin hänen selustaansa.”

Warrek ei keksinyt vastausta. Hän päätti siis vain kuunnella.

“Koko Zakaz on vain yksi hemmetin peili”, Guardian kuiskasi puoliksi itselleen. “Peili, josta näen kasvot, joita en halua katsoa.”

“Eversti”, Warrek sanoi tiukasti. “Nosta pääsi. Olin väärässä suhteesi. Sinä et ole kadottanut juuriasi, sinähän skarrarar vieköön kannat niitä mukanasi. Et sinä ole heikko.”
Warrek henkäisi syvään. “Sinä katsot menneisyyttäsi silmiin joka päivä. Sinä haluat unohtaa, mutta et unohda. Sinä et vain kävele tavernaan, tilaa tuoppia ja unohda maailmaa. Sinä muistat, eversti, ja se on tärkeää.”

Warrek katsoi pöydällä olevaa valokuvaa hetken. Hän tiesi, kuka Zaiggeran vieressä seisoi, mutta muistot sumenivat joka päivä. Oli liian vaikeaa ajatella. Liian tuskaisaa.
“Olisinpa minä yhtä rohkea. Muistamaan.”