Makuta Nui
Makuta Nui käveli ja mietti.
Hän mietti hieman elämäänsä. Mitä se oli ollut? Pelkkää samaa tyhjää Matoranien suojelua ja Rahien luomista. Terry-poju petti Miserixin ja ryhtyi hallitsemaan. Manu ei jaksanut enää veljeskunnassa. Se oli rappiolla.
Minä tiedän, kuka olisi paras Makuta johtamaan sitä, Manu ajatteli.
Tietysti. Kukapa olisi parempi. Abzumo julistettaisiin kuolemaan heti, kun paras mahdollinen johtaja olisi vallassa. Mutta huipulle oli pitkä matka. Siihen tarvittaisiin torakoita. Suuri armeija voisi pysäyttää Makutat. Helposti. Mutta ei siitä mitään tulisi, projekti epäonnistui.
Manu vihasi. Hän vihasi veljeskuntaansa. Hän vihasi Matoraneja, Toia, Turagoita. Ja torakoita. Ja Abzumoa. Sihisijä ei ansaitsisi elää. Ansaitsiko Manu? Ei. Ei kukaan ansaitsisi. Koko Universumi ansaitsi kuoleman.
Kuka oli luonut kaiken?
Kuka oli luonut heidät?
Olivatko he ylipäätään olemassa?
Oliko mitään olemassa?
Miksi tuo kivi yritti kommunikoida hänen kanssaan?
Näiden kysymysten pohtimiseen meni muutama tovi. Ei sillä, että millään olisi ollut mitään väliä.
Itsesääliin sortuminen ei ollut hyväksi. Sitä paitsi pitkittynyt syyllisyydentunne vaikuttaisi negatiivisesti mielenterveyteen. Kukapa sellaista haluaisi?
Kenen mielenterveys oli kunnossa? Eksistoiko mielenterveys?
Typerät kysymykset herättivät vain lisää kysymyksiä. Näin ollen Manu päätti olla pohtimatta Universumia hetkellä, jona Rahkshit olivat piirittäneet hänet eräällä eteläisellä saarella. Ne olivat halpatuotannossa syntyneitä, ensimmäisen asteen Kraatoista tehtyjä haarniskoita. Niitä hallitsevat oliot olivat varmasti yhtä heikkoja.
Ja pian ne olivat kuolleita. Ne eivät mahtaneet mitään Makutoista omaperäisesti parhaimmalle. Tämä oli mielipide, mutta sitä ei toki sopinut kyseenalaistaa. Varsinkaan itse.
Manu keräsi ajatuksensa. Se ei ollut vaikeaa, kun myrsky heitti vettä hänen päälleen. Guardian yritti ohjata venettä ankarien luonnonvoimien yrittäessä tuhota heidät. Manu hymyili hetken, ennen kuin ryhtyi jälleen tähystämään, mitä edessäpäin näkyili.
Pitäisikö minun aloittaa uusi projekti? Manu pohti. Luoda jotain uutta, torakoiden kaltaista?
Hän hymyili.
Tällä kertaa en epäonnistuisi.
Mitä sinä virnuilet, me kuolemme tänne!
Ai, tosiaan. Anteeksi, G.
Manun jatkaessa tähystämistään hänen aivonsa työskentelivät uuden idean parissa.
Mwahahahahaha.