Klaanon

Bio-Klaanin yhteinen tarina

Guardian

0 kommenttia

Trooppinen saari, ranta

Kaapuun verhoutunut hahmo käveli rantahiekassa. Se oli Toan kokoinen, ei päästänyt minkäänlaisia ääniä ja oli juuri saapunut saarelle. Hahmon askeleet olivat rauhallisia ja harkittuja, mutta sen raajojen liikkeissä oli jotain löysää ja sielutonta. Hahmon liikkeet loivat mielikuvan joko valtavasta nukketeatterista tai pysäytyskuva-animaatiolla toteutetusta pelottavasta opetusvideosta. Silti hahmossa oli jotain synkeää päättäväisyyttä, joka antoi ymmärtää, että se tiesi täysin, mitä oli tekemässä.

Kaapu valui vähitellen pois hahmon päältä ja jäi leijailemaan ilmaan kuin valtava lehti. Vähitellen kaapu kulkeutui kohti yhtä rantapalmuista ja ripustautui roikkumaan. Hahmo jatkoi matkaa kuin ei olisi huomannut tätä ilmiötä lainkaan.

Kaavun alla vitivalkoisessa hahmossa oli vielä vähemmän sielua, kun sen todellisen olemuksen näki. Töksähtelevän nukkemaiset liikkeet yhdistettynä hahmoa ympäröivään valkoisen tyhjyyden auraan loivat yhdessä jotain häiritsevää.

Hahmon kävely nopeutui hieman, kun se jätti kaapunsa jälkeensä ja pääsi pois hidastavasta rantahiekasta. Rantaan jääneiden jalanjälkien kohdalla hiekka alkoi pian leijailla aavemaisesti ja sekoittui pieniksi pölypilviksi, joiden jäljiltä hiekka jäi yhtä tasaiseksi kuin ennen hahmon saapumista. Myös nukkemaisen hahmon jalkojen alle tallautuneet ruohonkorret nousivat joidenkin sekuntien päästä tasaisesti pystyyn.

Viidakko oli rehevä ja vaikeakulkuinen. Tai niin olisi voinut sanoa, jos sen läpi kulkeva hahmo olisi ollut Matoran.
Valtavat lehdet, puut, köynnökset ja ruohonkorret suorastaan väistivät valkoista hahmoa. Ne heiluivat itsekseen pois sen tieltä, vaikka saarella oleva tuuli oli hyvin vaimea ja hahmo ei tehnyt pienintäkään näkyvää liikettä siirtääkseen esteitä. Välillä kasvillisuus oli kuitenkin liian tiheää.
Silloin pitkä ja kliinisen puhtaana kiiltävä teräsmiekka lennähti itsekseen hahmon selässä roikkuvasta pidikkeestä ja teki selvää kasvustosta nopein ja huomaamattomin liikkein. Sen jälkeen se pyyhki lehtien jäämät päältään yhteen metsän suurista saniaisista ja leijaili kevyesti takaisin lepopaikkaansa.

Hahmo ei puhunut eikä todennäköisesti edes hengittänyt. Sen ajatuksissakin oli hiljaista, jos ei ottanut huomioon yhtä uudelleen ja uudelleen kaikuvaa viestiä Mestarilta.

“Syö lähetti.”