The Snowman

Ilmalaivapiraattimatoranien alus, pimeä huone

Snowman otti metallisesta hyllystä tukea kulkiessaan kohti huoneen oletettua oviaukkoa. Hän ei ymmärtänyt, mistä tämä huimaus oli äkkiseltään iskenyt, mutta pystyssä pysyminen oli kuitenkin vaikeaa. Huono hetki, hän pohti mielessään. Lumiukon edestä kuului narinaa, ja ovi aukesi. Oviaukossa seisoi viisi raskaasti aseistettua matorania. Hyvin huono.

Taku katsoi kulmiensa alta, kuinka Ghekula myhäili tyytyväisenä. Se hölmö pikku matoran oli mennyt kysymään tuolta neuvoa tunkeilijan nappaamisessa, Taku mietti katkerana. Olen meistä selkeästi se karsimaattisempi johtaja.

Kuitenkin kummankin matorankapteenin huomio keskittyi kantea vavisuttavaan räjähdykseen. Lentokoneesta oli tehtävä loppu. Ghekula päätti ottaa johdon käsiinsä:
”Arrrr, nostakaa kannen alta ekstralinssit tykkeihin, nyt olisi hyvä hetki ampua tuo pikku pörriäinen alas taivaalta!”
”Ei, perukaa äskeinen! Kaivakaa saman tien esiin tarkkuuskiväärit, ja ladatkaa ne panssarintorjunta-ammuksilla!”
”Perukaa peruminen. Arrr, tykkien tarkkuutta tulee parantaa!”
”Arrrrr!”

Snowman haparoi varustelaukustaan hakkua. Toinen käsi otti yhä tukea hyllystä, ja mielessään Snowman pohti, oliko taistelu voitettavissa. Olkoonkin vain matoraneja, hänen oli myönnettävä piraattien kantavan melkoista tulivoimaa, eikä huimaaminenkaan varsinaisesti auttanut asiaa.

”Arrrrr” eräs pikku piraatti aloitti omaperäisesti. ”Tahdotko lankulle, ruoja?”
”Ei meillä ole lankkua, Punajalka-Pete.”
”Arrrrr, se oli kielikuva!”
”Itse olet kielikuva!”
”Arrrrrr!”

Sillä hetkellä suuri valkoinen toa kuitenkin lysähti varoittamatta ”Punajalka-Peten” ja muiden merirosvojen päälle tajunsa menettäneenä.
”Nostakaa tämä pullukka päältäni, niin heitämme hänet tyrmän puolelle!”

Ämkoo veti lentokoneen ohjaustankoa rajusti sivulle tehdäkseen väistöliikkeen. Hän huomasi Snowmanin kadonneen ilmalaivan sisäpuolelle. Taivas oli täynnä kaikennäköisiä ammuksia, ja Ämkoo totesi ainoaksi kunnolliseksi vaihtoehdokseen laskeutua ilmalaivan kannelle. Ongelmana oli vain vihainen miehistö ja parisataa ammusta joka suunnalla.

SS Rautasiipi, Nazorakein laivaston lippulaiva

Kapteeni 666 asteli komentosillalle Amiraali 002:n kanssa.
”Hieno puhe” Kapteeni totesi. ”Oikein innostava.”
”Kiitos. Oli hyvä saada kaltaisesi kokenut soturi nuorukaisille roolimalliksi.”

Torakat asettuivat suurehkon hologrammikartan laidoille muutaman tutkijatorakan seuraksi. Eräs näistä valkotakkisista nazorakeista avasi ruman suunsa, ja toi ilmi kaikkia tutkimuspuolen torakoita huolestuttavan aiheen: ”Entä jos kiihdytetty ikääntyminen vaikuttaa ’uuden sukupolven’ psyykkeeseen radikaalisti? Voimmeko olla varmoja, että he kasvavat normaaleiksi?”
Amiraali mulkaisi tiedemiestä pahasti.
”Olen luovuttanut laivani sitä varten, jotta he saavat ihanteellisen kasvuymäristön. Jossa heidät voidaan kasvattaa pienestä pitäen tehtäväänsä, jossa he voivat koko ikänsä kouliintua mahtaviksi sotureiksi. Mitä muuta vaadit?”
”En mitään, mutta onko tämä varmasti viisasta? Oletteko miettineet tätä loppuun asti?”

Kapteeni 666 katsoi eleettömänä vierestä, kun Amiraali nosti mekaanisen jalkansa. Kuului vaimea ’klik’, ja jalasta singahtava harppuuna lävisti suunnitelmaa kyseenalaistaneen tutkijatorakan.
”Asia loppuunkäsitelty” 002 sanoi kylmästi, ja ooistui kohti huonettaan. Yllättävää, 666 mietti. Yleensä Amiraali piilottaa ovelasti tunteensa, ja ratkaisee asiat puhumalla. Ehkä ’Rautasiiven’ menettäminen on hänelle kovempi pala kuin luulinkaan.

Vastaa