Ämkoo

Klaanin linnake, Ämkoon huone

”Tästä kaikesta pölystä päätellen täällä ei ole tainnut käydä ketään lähtöni jälkeen. Mikä sotku.”

Ämkoon katse harhaili hylätyn oloisen työhuoneen pimeydessä. Minkäänlaista valaistusta huoneessa ei ollut. Valokatkaisija saattaisi toki löytyä jostain, mutta Ämkoo ei kaivannut valoa. Pimeänäkö kun sattui olemaan yksi Makuta-voimien mukanaan tuomista eduista.

Ämkoo asteli peremmälle huoneeseensa ja sulki oven perässään. Hän nosti nuhjuisella pöydällä lepäävän heittoveitsen käteensä ja pyöritteli sitä sormiensa ympärillä mietteliäänä.

”Tuntuu oudolta ajatella, että olen täällä. Vielä hetki sitten vaeltelin aivan toisaalla ja nyt olen palannut. Onneksi klaanilaiset ovat ottaneet minut ihan suopeasti vastaan…”

Sulava heittoliike. Heittoveitsi törrötti huoneen seinässä.

”…mutta vihaan sitä matorania. Voisin vaikka suolistaa sen.”

Ämkoo asteli ikivanhan näköisen puisen kaapin tykö. Hän avasi oven hillityllä eleellä ja poimi kaapin kätköistä mytyn mustaa kangasta.

”No jaa, turha huolehtia… En edes viivy täällä kauaa. Toimitan nyt vain tehtäväni ja sitten voin tehdä mitä sitten ikinä haluankaan…”

Ämkoo ravisti kangasmyttyä kunnes se alkoi saada muotonsa. Ämkoo puki siistin mustan viitan ylleen.

”Vai voinko? Mitä jos minua tarvitaan vielä sen jälkeen? He pitävät minua edelleen yhtenä heistä. Olenko velvollinen auttamaan heitä?”

Ämkoon tumma käsi kiskaisi heittoveitsen irti seinästä.

”No jaa…”

Ämkoo käveli valtavan ikkunan tykö ja avasi sen. Sitten hän suoritti voimakkaan heittoliikkeen. Heittoveitsi lennähti hänen kädestään kadoten korkealle taivaisiin.

”Haha.”

Ämkoo hyppäsi ikkunasta.

– – – –

Erään Klaanin linnakkeen varastorakennuksen katto

”Ain raataen työtäs tee…”, totesi iltamyöhään töissään uurtava katonkorjaaja-matoran. Hänen nimensä oli Bob.

Bob ei pitänyt työstään.

”Katsos, ongelmana tässä on se…”, Bob aloitti puhumaan, luultavasti itselleen, ”…että mitään ei koskaan tapahdu. Yhtään mitään. On vain katto. Sitten on reikä. Sitten reikää ei ole, koska minä tulen kuvioihin. Sitten on taas katto ja katossa taas sellainen hemmetin reikä ja…”

Siinä samassa Bob päästi elämänsä ikävimmän rääkäisyn. Pienen matoranin sydän hyppäsi kurkkuun tämän väistäessä kohti kiitävää mustaa viittahahmoa. Hahmo oli tosin jo poissa.

Ämkoo ilmestyi Kualsin voimasta muutaman sadan metrin päässä sijainneen savupiipun huipulle. Sitten hän otti vauhtia ja loikkasi viereisen talon katolle. Katolla juostessaan hän vilkuili tuon tuosta taivaalle, etsien katseellaan kiiltävää pistettä.

Siinä se oli.

Teleportaatio.

Ämkoo nappasi veitsen käteensä ja pudottautui alas, jaloilleen.
Sitten hän nauroi. Ääneen.

”No jaa… Ehkä minun on parasta olla heille hyödyksi”, hän mietti kääntyen ympäri.

Ämkoo heitti veitsen takaisin taivaalle. Harjoitus jatkui.

[spoil]Tässä ei ollut mitään pointtia. Kunhan fiilistelin.[/spoil]

Vastaa