ÄmKoo

Nukkuvilla klaanilaisilla täytetty pienehkö merialus

Domekin kanssa käymänsä varsin filosofisen ja monitulkinnallisen rupattelutuokion jälkeen ÄmKoo asteli varovaisesti veneen etuosaan, väistellen askelillaan parhaansa mukaan nukkuvia kumppaneitaan. Tästä seurasi muutama varsin akrobaattinen liikesarja. Lopulta ÄmKoo onnistuikin pääsemään veneen etuosaan ja istahti alas kääntäen katseensa taivaalle.

Pilvet lipuivat verkkaiseen tahtiin pitkin tähtien kirkastamaa taivasta. ÄmKoo huokaisi.

”Enpä olisi uskonut päätyväni heidän seuraansa takaisin näin pian”, tummanpuhuva Toa-hahmo ajatteli. ÄmKoo oli jo vuosikausien ajan mennyt ja tullut oman tahtonsa mukaan. Siinä missä hän oli tiivis osa Klaanin historiaa, hän tunsi olevansa myös yksi joukon ulkopuolisimmista henkilöistä. ÄmKoo kantoi mukanaan tietynlaista mystisyyden painolastia, eikä hän osannut hankkiutua siitä eroon.

”Voisin tietenkin jäädä Klaaniin tällä kertaa vähän pidemmäksi aikaa”, hän pohti itsekseen, miltei ääneen. ÄmKoo tiesi kuitenkin, että se tuskin olisi mahdollista. Klaanin käytävät eivät kotoisuudestaan huolimatta vetäneet häntä puoleensa. Lämminhenkisen kommuunin seinien sisällä hän tunsi itsensä häkkilinnuksi. Hänen luontonsa veti häntä pois, tietämättömille teille.

Uusi huokaus. Vilkaisu kuorsaavia kumppaneita kohtaan. Katse takaisin taivaalle.

Nyt ÄmKoo ei kuitenkaan aikonut kadota aivan heti. Guardian oli tehnyt mielenkiintoisen ehdotuksen, josta ei yksinkertaisesti voinut kieltäytyä. Tiedossa olisi vaarallinen ja jännittävä seikkailu.

ÄmKoo otti paremman asennon aluksen reunalla ja kurkotti kädellään kohti veden lainehtivaa pintaa. Pienehkö valoa tuottava mustekalahirviön pikkuserkku yritti tehdä tuttavuutta hänen sormiensa kanssa.

”Klaanilaiset. En tunne heistä montaakaan kunnolla”, ÄmKoo jatkoi pohdiskeluaan. ”Uusia on varmasti tullut jo paljon lisää, kenties vanhoja on myös lähtenyt. Kuinka moni heistä enää tuntee minut? Kuinka moni luulee tuntevansa? Monelleko olen vain häilyvä tarina?”

ÄmKoo kääntyi jälleen vilkuilemaan veneessä lepäilevää joukkiota. Sitten hän vilkaisi pikaisesti Domekia. Valon Toa vilkaisi takaisin ja nyökkäsi. ÄmKoo ei ollut aivan varma syystä, mutta nyökkäsi kuitenkin tavan vuoksi takaisin, virnistäen samalla.

”Tämä on hyvä joukko”, ÄmKoo totesi itselleen. Sitten hän istahti veneen pohjalle, etsi jotain mihin nojata ja rentoutui. Ei, hän ei nukkuisi. ÄmKoo ei nukkunut koskaan. Hän päätti kuitenkin sulkea silmänsä ja levätä, kuunnellen samalla veneen hiljaisen lipumisen aiheuttamia ääniä. Veneen pohjan kylmyys kuitenkin vaikeutti tätä rentoutumisoperaatiota.

”Istuitko tarkoituksella päälleni?”, Snowman kysyi varovasti.
”En”, kuului uutta istumapaikkaa hakevan ÄmKoon vastaus.

Vastaa