Jossain Klaanin ulkopuolella, tuntemattomalla saarella

Domek istui ruohikon päällä. Hän tuijotti kiven palasta hänen edessä ja kuunteli kuinka linnut lensivät hänen yläpuolella ja kuinka tuuli ulvoi hänen takana. Hän vilkaisi hetken harmaan jyrkänteen alla pystytettyä tumman vihreää teltaansa ja käänsi päänsä takaisin kivipalan puoleen ilman minkäänlaista ajatuksenkiertoa.
Hän ei kestänyt enään.
Domek oli saapunut saarelle viiko sitten. Hän oli ollut matkustanut Klaanin ulkopuolella katselemaan maailmaa, jolloin hän samalla luki itäisien kylien Matoralaisten kirjoja ja novelleja, joita hän vieläkin piti laukunsa sisällä. Tarinat olivat inspiroineet häntä yrittämään taas piirtämistä ja kirjoittelemista, joten hän päätti asettua saarelle saadakseen yksityisyyttä. Suurinosa Domekin töistä jäivät kesken tai hän ei keksinyt mitä olisi voinut tehdä niillä, mikä tietenkin ärsytti häntä erittäin pahasti.

Mutta jos oli mitään, mitä ärsytti häntä enemmän tai yhtä paljon kuin Kirjailijan Seinä, niin se oli saarella oleskelu.
Domek saapuessaan saarelle puiden lehtiä oli hyvin runsaasti vaikka olivatkin hyvin keltaiset. Sää oli aurinkoinen ja lämpötila suotuisa.
Valitettavasti, kolmantena päivänä sää kylmeni ja lehdet alkoivat pudota. Neljäntenä päivänä alkoi nousta sumua ja viidentenä päivänä lehdet ovat pudonneet kokonaan ja usva näytti kuin se olisi niellaissut koko saaren. Näky oli hyvin karu ja aavemainen.
Joka ilta Domek olisi asettanut viisi valokiveä telttansa ympärille ja aseensa kätensä ulottuvilla. Hän nousi aina kesken iltaa jos sattui kuulemaan ääniä, asetti valokivet aina suoraksi niiden kaatuessaan ja palasi telttaansa niin nopeasti kuin pystyi.
Mutta viime iltana asioille tuli muutos. Viime iltana Domek kuuli hyvin äänekkään ja muukalaisen äänen. Se kuulosti metalliselta, teolliselta ääneltä, mutta myös hämmentävän orgaanisen tuntuinen; aivan kuin hyönteinen. Hän nousi tavallista tapaa ja kurkisti teltasta ulos, jolloin hän huomasi jokaisen valokiven kadonneen telttansa ympäriltä. Hän ei ymmärtänyt mitä oli tapahtunut ja sytytti valon lieskan kädestään. Hän katseli hätäisesti ympäristöään ja piteli hilpariaan tiukasti käsissä eikä pystynyt kuin istumaan teltan sisällä nukkumatta.
Silloin hän päätti viimein, ettei enään pysyisi saaressa. Se oli viimeinen pisara. Hän päätti lähteä heti pois aamunkoitolla.

Domek viimein nousi ylös ruohikolta. Hän venytteli raajojaan, laittoi lierihattunsa ja huivinsa päähän, pakkasi tavaransa ja tarkisti piirustuksiaan yksitellen. Hän käveli rannalla olevaa kaislikkoa päin, jossa hän oli piilottanut puuveneensä. Hän raivasi itselleen kaislikosta polun pidellen laukkua veden yläpuolella ja työnsi puuveneensä avoimille vesille, nousten samalla veneen päälle ja tarkisti laukunsa sisältöään ottaen sisältään kompassin, kartan ja pienen mustekynänä.
Hän katsoi hetken kompassiaan ja merkitsi rastin kartalle mustekynällä. Hän vilkaisi saarta päin jota voi tuskin hahmottaa paksun usvapilven läpi ja nosti purjeet.

”Hiivatti, unohdin kokonaan piirtää kuvan tuosta kalliosta”, Domekin ääni kaikui usvameren keskellä.