Makuta Nui

Pohjoinen manner, Tren Kromin niemimaa

Illan viimeiset auringonsäteet värjäsivät taivaan verenpunaiseksi. Ilma oli kylmä ja kuiva. Vuorien välissä sojottavien kristallipiikkien väliin tuleva valo taittui valaisten hieman rinteitä. Kolea viima puhalsi epämiellyttävästi. Mikään ei liikkunut. Myrkyllisellä alueella ei edes kulkenut raheja. Joskus paikalla oli Nui-Ramoja, mutta nekään eivät juuri saaneet saalista vaarallisilla kallioilla. Hiljaisuus vallitsi lähestulkoon aina, kun oli hiljaista.
Kuinka ristiriitainen ajatus, luolasta ulos hiippaileva Vortixx ajatteli. Hän oli matkalla tapaamiseen.

Hän alkoi kiihdyttää askeleitaan; ulkona oli sen verran kylmä, että hänen ei tehnyt mieli jäädä sinne. Hän näki jo suuren laivan, joka ajelehti kohti niemimaata. Vortixxin rakentama satama – mikä ei tosiaankaan ollut hääppöinen – nökötti vähän matkan päässä. Hän käveli sen luo ja odotti. Pian laiva saapui. Melko ohut mutta pitkä lankku laskettiin alas. Sitä pitkin käveli hahmo alas laivasta. Tämä hahmo oli pitkä, Toaa pidempi. Hänen haarniskansa oli violetin ja hopean värinen, hänen harteillaan roikkui musta viitta. Hänen kasvoillaan oli violetinmusta Kanohi Avsa, Nälän naamio. Vortixx nielaisi. Hän ei olisi halunnut olla itse tekemisissä Makutan kanssa, mutta hänellä ei ollut vaihtoehtoja: palkkio, joka hänelle oli ilmoitettu, oli liian houkutteleva. Hän saisi itselleen koko Matoran-orjakaupan suurimman lastin ikinä.

Vortixx vapisi, mikä ei johtunut kylmästä. Makutasta huokui pelottavuutta. Kun hän työnsi kasvonsa aivan Vortixxin lähelle, tästä tuntui, kuin hänen kaikki positiiviset emootionsa olisivat poissa. Mielialakin alkoi vaihtua synkemmäksi. Makuta saattoi käyttää naamiovoimaansa Vortixxiin; tai sitten tunne johtui siitä, että tämän oli piirittänyt joukko visorakeja. Makuta kumartui entistä enemmän hänen puoleensa ja kuiskasi: ”No niin, Vortixxssh. Kerrohan minulle, misssä sse on.”

Vortixx vapisi. ”Mi-mikä-kä?” Makuta vetäytyi kauemmas.
”Sinä tiedät ssen, sssaasssta”, hän sanoi Vortixxille. Tämä ajatteli, että ei voisi enää pelata aikaa.
”Bi-bi-bioklaani…” hän mutisi. Makuta nyökkäsi hitaasti.
”Se… se on…” Vortixx jatkoi, ”se on… jossain mantereiden välissä.”
”Hieman tarkemmat tiedot lienevät paikallaan, vai mitä sssanot?”
Vortixx alkoi saada jo hieman itsehillintäänsä takaisin.
”Minulla on kartta, joka näyttää sijainnin.”
”Hienoa, pikkuinen”, Makuta sanoi hymyillen erittäin häijysti. ”Sinä saat pian palkintosikin.” Vortixx luuli tämän jäävän hänen viimeiseksi hetkekseen. Mutta Makuta ei tappanut häntä, kuten hän oli epäillyt.
”Merkitsse tähän karttaan Nazorakien, Sskakdien ja Zyglakien liittouman tukikohta. Minä teen ssinne pienen visiitin.” Vapisevin käsin Vortixx piirsi pienen rastin. Makuta vetäisi kartan pois ja laittoi sen viittansa alle.
”Palkintosi toimitetaan piakkoin”, Makuta sanoi ja kääntyi lähteäkseen, ”Makuta Abzumo kiittää tiedoistasi.”

Vortixxin päähän nousi kummallinen ajatus: Onpas typerä nimi. Hänen ajatuksensa alkoivat virrata. Hän oli tavannut Makutan ja selvinnyt jopa elossa hyvän kaupan lisäksi. Makuta näytti lähtevän pois päin, mutta sitten hän yhtäkkiä vetäisikin esiin miekkansa. Hän heilutteli sitä ympäriinsä, teki taidokkaita liikkeitä, pyöritti päänsä ja ruumiinsa ympäri, yhdellä ja kahdella kädellä. Sitten, yhdistelmän viimeisenä liikkeenä, miekka suhahti sopivasti Makutan olan yli ja lävisti Vortixxin pään; terä sujahti onnettoman olennon silmien väliin kuin kuuma veitsi voihin. Vortixxin silmät pullahtivat ulos, hän ei ehtinyt edes kiljaista. Makuta työnsi miekkansa vielä syvemmälle. Se oli nyt kahvaansa myöten Vortixxin pään sisässä. Makuta väänsi sitä vielä kierroksen. Visorakit katsoivat vieressä tätä sadistista miekkaesitystä. Lopulta Makuta veti hitaasti terän ulos. Vortixxin päässä oli suurehko aukko. Visorakit syöksyivät syömään ruumiin. Makuta katseli, kuinka hänen palvelijansa mässäilivät typeryksen lihalla.

Kukaan, Makuta ajatteli, ei pilkkaa nimeäni.

Vastaa