Guardian

Eteläinen saari, metsä

Matoran seisoi hangessa. Se odotti jotakuta suojaten itseään kylmyydeltä viitalla.
Matoranin vaaleansininen Pakari oli ilmapiiristä johtuen huurussa ja vaikutti kaukaa katsottuna enemmänkin valkoiselta. Naamio ei ollut uusi ja tulisi kaipaamaan kunnostustöitä erittäin pian.

Matoran katsoi kohti Ath-Koron kylää, joka näkyi juuri ja juuri puiden takaa. Kyläläisiä oli liikkeellä laumoittain ja Suuren temppelin sivupuolella taisteltiin.

Matoran kuuli askelia takaapäin. Jäinen lumi rutisi ja naksahteli äänekkäästi ja tarkasti kuuntelemalla Matoran pystyi kuulemaan hengityksen.
Hän kääntyi. Yksi Suuren temppelin Toan kokoisista vartijoista katsoi häntä kaapunsa sisältä. Matoran katsoi vartijaa hetken kauhistuneena ennen kuin tajusi, kuka hupun sisällä oikeasti oli.

“Olet myöhässä”, Toan vakava ääni sanoi hupun sisältä.
“Nöyrimmät anteeksipyyntöni”, Matoran sanoi vankasti. “Kuinka kauan olet ollut vartiossa?”
“Liian kauan”, Toa sanoi. “Muut vartijat epäilevät taatusti jo jotain.”
“Mitä teit kuudennelle?” Matoran kysyi lähestyen Toaa.

Toa oli hetken hiljaa. Hän kääntyi ympäri ja tähysti hetken kauemmas.
“Kolmas puu vasemmalta”, Toa sanoi vaatimattomasti.
“Aika ihailtavaa”, Matoran sanoi kunnioittavalla äänensävyllä.
“Et usko, kuinka vaikeaa on sitoa puuhun jotain, joka osaa sytyttää haarniskansa tuleen”, Toa vastasi rauhallisesti.

Matoran katsoi taakseen kohti temppelin sivureunaa. “Yhteinen ystävämme näyttää pärjäävän hyvin”, hän sanoi. “Ehkä hän ei tarvitse apua juuri nyt.”
Matoran kuuli Toan vetävän aseensa esiin.
“Hän pärjää”, Toa sanoi. “Mutta rannalla on jotain, joka vaatii kaiken huomioni. Suonet anteeksi, joudun poistumaan pian.”

Matoran laittoi kätensä viittansa sisään ja kaivoi jotain esiin. Hän ojensi kuluneen paperinpalan Toalle.
“Muista antaa tämä yhteiselle ystävällemme”, Matoran sanoi hieman varovaisemmin ja hiljaisemmin. “Tämä on elintärkeää meille kaikille.”
Toa katsoi paperinpalaa kaapunsa syvyyksistä. Se tarttui siihen ja piilotti palan kaapuunsa.
“En kysy”, Toa sanoi. “Nyt, minulla on kiire. Hyvästi.”

“Näkemiin”, Matoran sanoi kylmästi katsoessaan Toan juoksevan kohti rantaa.

Komentokammio

Nazorakien johtaja, Kenraali 001 seisoi täysin valaistussa huoneessa tutkien edessään hohtavaa karttanäyttöä. Lähialueen saaret näkyivät siinä tarkasti ja pienen punaisen pisteen liike hangaarista kohti pientä eteläistä jääsaarta erottui kauas.

“Herra Kenraali”, yksi huoneessa työskentelevistä komentotorakoista sanoi virallisesti. “955 lähestyy kohdetta. Mitkä aseet valtuutamme?”

Kenraali vastasi salamannopeasti.
“Kaikki.”

“Mutta herra Kenraali”, toinen komentotorakka sanoi äkkinäisesti mutta kunnioittavasti. “Eikö tarkoitus ollut vain vangita kohde?”

“Kaikki”.

Komentotorakka nielaisi.
“Kyllä, herra Kenraali”, se vastasi vaitonaisesti ja avasi kommunikaatiokanavan. “955. Täysi arsenaali.” Linjan toisesta päästä kuului innokasta naurua.
“Herra Kenraali”, komentotorakka aloitti jälleen. “955 havaitsee suuren kerääntymän eläviä kohteita. Suositeltu toimintaperiaate?”

Kenraali puristi kätensä nyrkkiin. Hän tarttui komentotorakan kädessä olevaan kommunikaatiovälineeseen ja puhui suoraan yliluutnantti 955:lle.
“Ei silminnäkijöitä”, hän sanoi vankasti. “Eikä todisteita käynnistäsi. Puhdista koko saari.”

Jossain meren yllä yksi Nazorak oli hetken iloisempi kuin kukaan muu tässä maailmassa.

Vastaa