Kerosiinipelle

Sumun keskellä veneessä

“Niin”, varjo jatkoi. “Teidän – ei pidä tästä kulkeman.”
“Mutta sinulla ei ole mitään konkreettista syytä estää meitä”, Snowman intti.

Snowman oli kerännyt rohkeutensa ja kävi kiivasta väittelyä saaristoa riivaavan henkiolennon kanssa. Kepe huomasi varjon alkavan pikkuhiljaa kalveta. Se ei enää ollut pimeydenmusta, vaan hämäränharmaa, mutta ei vielä kuitenkaan yhtä valkoinen kuin tämän kasvoilla leijuva Pakari. Sen tahdonvoima ei näyttänyt olevan kovinkaan vahva. Toisaalta sillä ei ilmeisesti ollut ollut väittelykumppania vuosisatoihin.

“Me palaamme – vielä asiaan – me palaamme”, se mylväisi ja haipui pois. Sen lähtöä saatteli pettynyt henkäys.
Sumu alkoi hälvetä, ja pian lähiympäristön saaret alkoi jo erottaa.
“Sepäs oli virkistävää”, Snowman sanoi.

Vene jatkoi matkaansa. Pian heidän päämääränsä näkyi jo horisontissa. Se oli lumivalkoinen, suuri saari. Omituinen sininen valo hohti sisämaasta.
“Siinä se nyt on. Matkamme määränpää.”

Vene pysäköitiin suojaisaan lahteen, ja kaksikko astui maihin. Vaikka sumu oli kadonnut, kolea ilma leijui edelleen ympäristössä. Jos tämä olisi ollut elokuvaa, olisi paikalla soinut “varokaa heikkoa jäätä” -musiikki.
“Minne tästä”, Kepe kysyi.
“Eteenpäin”, Snowman vastasi.
“Missä suunnassa on eteenpäin?” Kepe kysyi, Snowmanin pyöriessä ympyrää.
“…”
“…”
Leppoisa veneretki muuttui tarpomikseksi polvensyvyisessä lumihangessa.

Pikku hiljaa lumihiutaleita alkoi putoilla heidän päälleen. Pikku hiljaa se yltyi myrskyksi.

Verstas

“Niin… Minä olen siellä. Minä olen täällä. Minä olen enemmän kuin minä.”

Vastaa