Klaanon

Bio-Klaanin yhteinen tarina

Jääsaari 5: Bio-Klaanin adminit

0 kommenttia

Ath-Koro

Kylässä oli paljon lämpimämpää kuin muulla saarella. Se ei silti tarkoittanut, että siellä olisi ollut lämmintä.
Guardian seurasi Ath-Koron kylän läpi marssivaa Guneita ja tämän perässä seuraavia soturimunkkeja. Kylä ei ollut suuri, mutta Matoraneja oli paljon.
Monenväriset ja monenkokoiset Matoranit joko hakkasivat puolijäisiä puuklapeja osiin, syöttivät puolijäisiä puuklapeja suuriin nuotioihin tai istuivat mahdollisimman lähellä suuria nuotioita nautiskellen ruokahetkestä. Kylän pienten puumökkien sisällä työskenneltiin ahkerasti.

Kylän keskellä oli suuri, valkoinen teräsrakennus, jonka sisäänkäyntiä koristivat suuret kivipylväät. Oli sanomattakin selvää, että rakennus ei näyttänyt sopivan muuhun kylään.
Rakennuksen valkoisille seinille oli maalattu kuvioita punaisella värillä. Kuviot olivat samoja kuin Gunein ja soturimunkkien naamioissa.

“En tunnista kirjakieltänne”, Guardian sanoi varovaisesti. “Luulin ensiksi, että käyttäisitte Voya Nuin kirjoitustyyliä, mutta kun yritän lukea sitä, saan pelkää sanasotkua.”

Gunei hymähti. “Kielemme on vanhaa”, hän sanoi. “Se, mitä näet Suuren Temppelimme seinillä, on ollut olemassa kauemman aikaa kuin sinä tai lajisi.”

“Ymmärrän”, Guardian sanoi. “mutta mitä temppelissänne lukee?”

Gunei pysähtyi ja näytti tulkitsevan kieltä mielessään ennen kuin vastasi.
“Minä olen Ath, rakastava isäsi”, hän sanoi kunnioittavalla äänensävyllä. “Työskentelevä Matoran on onnellinen Matoran.”

Guardian tutki temppeliä katseellaan. Se ei ollut millään tapaa samanlainen kuin yksikään temppeli, jossa hän oli ollut elämänsä aikana. Sen kliininen valkoisuus sai hänet epäilemään, että rakennus ei ollut aina ollut temppeli. Rakennus muistutti enemmänkin jonkinlaista tehdasta tai tutkimusasemaa.

“Ath”, Guardian sanoi ääneen kuin olisi maistellut sanaa. Suuri joukko kylässä työskenteleviä Matoraneja kääntyi häntä kohti. “Minä jo luulin, että kaikki Matoranit pitivät Mata Nuita Suurena Henkenä.”

“Me emme palvo kuolleita jumalia”, Gunei sanoi hiljaa.

Guardian päätti olla vastaamatta ja seurasi kulkuetta. Raskaasti aseistetun ja taisteluun koulutetun soturimunkkijoukon uskonaiheen pilkkaaminen ei olisi erityisen loistelias idea.

Lopulta he saapuivat valkoisen temppelin juurelle. Sen suuren oviaukon edessä seisoi kuusi kaapuihin verhoutunutta hahmoa, jotka olivat tarkalleen Toan kokoisia. Hahmot eivät vaikuttaneet liikkuvan ollenkaan, vaan seisoivat kuin jäätyneinä. Ainoa merkki siitä, että ne olivat eläviä oli höyrystynyt hengitys, jota tuli ulos kaapujen sisältä.

Miksi niitä on aina kuusi, Guardian mietti katsoessaan Toamaisia hahmoja. Hahmot eivät liikkuneet temppelin suuaukolta ennen kuin Gunei käski.

Jos mahdollista, temppelissä oli vielä valkoisempaa kuin ulkopuolella, mutta ennen kaikkea siellä oli lämmintä. Soturimunkkeja oli kymmeniä. Jotkut heistä rukoilivat ja jotkut taistelivat keskenään harjoituksenomaisesti.
Gunei kääntyi.
“Ystävä, klaanilainen”, hän aloitti. “Nyt, kun emme enää ole metsässä, jossa kaikella on korvat tai kylässä, jossa työväki voi kuulla asioista, joilla sen ei pitäisi päätään vaivata…kerro asiasi.”
Guardian ei vastannut. Hän käänsi katsettaan ja tarkkaili ympärillään olevaa temppeliä.
Röntgen. Päälle
Kiikarisilmän valo muuttui valkoiseksi ja Guardian sulki jäljelle jääneen silmänsä. Hän päätti skannata temppelin täysin nähdäkseen potentiaaliset salakuuntelijat, mutta tajusi hämmästyksekseen, että katse ei läpäissyt seiniä.
Röntgen. Pois. Skanneri. Päälle.
Skanneri sai tietoa vain Matoraneista. Sen keskittäminen kohti seiniä ei antanut mitään. Kyseessä ei ollut edelleenkään tavallinen temppeli.
Skanneri. Pois.

Guardian katsoi Guneita silmiin.
“Voisimmeko käydä tämän keskustelun kahden kesken?” hän sanoi. “Jossain, jossa seinilläkään ei ole korvia.”

Klaanin linnake, komentohuone

Tawan takana oli tuoli, mutta hän ei istunut. Klaanin johtajan, tuon naispuolisen sähkön Toan sinisten silmien edessä oli suuri joukko näyttöjä, joista linnakkeen tapahtumia kykeni tarkkailemaan, mutta hän ei keskittynyt niihin.
Tawan kädessä oli kommunikaatioväline. Se oli pieni ja metallinen, ja sen voimanlähteenä toimi pieni sininen kristalli.

“G”, hän sanoi laitteeseen. “Kuuletko minua?”

Vastausta ei tullut. Joko Guardianin kommunikaatiolaite oli rikki tai hän oli paikassa, joka esti signaalin kulkua.
Tawa heitti laitteen turhautuneena maahan ja kirosi vaimeasti.

“Sinun pitäisi oikeasti pitää tauko”, telepaattinen naisääni sanoi. Tawa kääntyi.
Punainen Visorak katsoi ovenraosta komentohuoneeseen.

“Visokki, pärjään kyllä ihan hyvin”, Tawa sanoi vanhalle ystävälleen hymyillen. Visokki osasi Matorania paremmin kuin yksikään toinen nelijalkainen, mutta kaikki ymmärsivät, että sanan “Bio-Klaani” lausuminen Visorak-suulla kuulostaisi uhkaukselta tappaa joku sirkkelillä.

“Hyvä kuulla”, Visokki sanoi. “Mutta vaikka Guartsuun ei saisi yhteyttä, en usko että hänen tapauksessaan kannattaa olla kovin huolissaan…”

Pieni hopeinen Ussal-rapu käveli Visokin jalkojen alta. Visokki nosti sen selkäänsä. Se vihelsi innostuneesti.

“Tulisitko pienelle kävelylle?” Visokki kysyi Tawalta. Tawa nyökkäsi ja lähti seuraamaan Visorakia.

He kävelivät pitkin käytäviä.

“Tawa?” Visokin telepaattinen ääni sanoi Tawan pään sisällä. “Pidetään tämä keskustelu päässäsi, eikö? Se olisi turvallisinta.”
“Onko se pakollista?”

“En tiedä, mutta se on turvallisinta. Minusta tuntuu, että joku tarkkailee meitä. Olen Rahi, me tunnemme nämä asiat.”
“Minuakin epäilyttää tämä koko juttu. Torakoita, Zyglakeja, Skakdeja. Ei voi olla sattumaa.”

“Kyllä, mutta jokin osa minussa aistii jotain suurempaa. Taustalla on liikkeellä voimia, jotka ovat liian suuria meille. Tunnen jotain…”
Visokin ajatus katkesi. Sekä Tawa että Visokki pysähtyivät ja katsoivat toisiinsa. Molempien alitajunnassa oli hetkellinen hiljaisuus.
“Jotain alkukantaista”, Visokin ääni sanoi telepaattisesti. “Jotain pimeydestä.”

Tawa katsoi parasta ystäväänsä pitkään. Hän ei ymmärtänyt, mitä Visokki tarkoitti, mutta kykeni tuntemaan sen päänsä sisällä, koska heidän mielensä olivat yhteydessä.

“Et nyt ajattele pimeyttä”, Tawa ajatteli. “Mielessäsi on ajatus, joka on paljon pelottavampi. Paljon lopullisempi.”
Tawa ja Visokki katsoivat suoraan eteenpäin vavahtamatta. Sillä hetkellä molempien mielissä oli yksi ja ainoa sana. Kun he ajattelivat sitä, he kykenivät hetkellisesti kuulemaan mielissään matalan sydämentykytyksen.

“Tyhjyys.”