Kerosiinipelle

Sama pienehkö saari

Kepe ja Snowman pysyivät saarella Kapherin vieraina jonkin aikaa, sillä myrsky kesti yllättävän pitkään. Kapher oli mielissään siitä, että sai juttuseuraa. Hän kertoi kaksikollemme jopa puhelleensa ”näkymättömälle ystävälleen” pahimpina aikoina. Ihmisiä, joiden kanssa keskustella, hän näki varsin harvoin, kun postinkantajamatorankin jätti viikon lehden yleensä laiturille.

Ennen pitkää myrsky alkoi laantua, ja Kepe ja Snowman päättivät jatkaa matkaa. Myrsky oli kuitenkin napannut veneeseen unohtuneet kartat ja viskonut ne ympäri saarta. Niiden keräämiseen kului taas aikaa, ja Kepe alkoikin jo miettiä itsekseen, miten paljon aikataulusta jo jäljessä oltiin.

Kun he nousivat veneeseen, Kapher kiiruhti vielä rantaan, sillä hänellä oli vielä jotain tärkeää asiaa.

Klaanilinnake, Kepen verstas

Kepen varasto oli pilkkopimeä. Pahvilaatikoilla täytettyjen hyllyrivien viidakon keskeltä kuitenkin paistoi yksinäinen, keltainen valo. Valo oli peräisin lyhdystä, jota kantoi sangen kummallinen otus. Joku olisi sanonut sen olevan hirviö tuhannen jalan syvyydestä meren pohjasta, jonkun toisen mielestä se taas näytti ylikasvaneelta lelufiguurilta. Tämän otuksen nimi oli Dox.

Dox asteli varovaisesti äänettömässä pimeydessä. Hän kurkisti joka nurkan taakse varmistaakseen, ettei siellä ollut ketään. Pari kertaa hän hätkähti oman lyhtynsä luomaa varjoa. Hän vannoi mielessään, ettei Verstaan Vaanija saisi häntä kiinni.

Eräällä hyllyllä oli taas lupaavan näköinen laatikko. Hän nosti sen alas, ja huomasi, että se oli avattu vastikään. Pölyssä oli muutamia tunnistamattomia sormenjälkiä. Hän aukaisi kannen ja manasi mielessään. Sisältö oli jo viety, vain pakkauspehmusteet olivat jäljellä. Hän jatkoi turhautuneena matkaansa.

Pian hän saapui varaston seinustalle. Sivuhuoneeseen vievässä ovessa oli lupaavan näköinen kyltti. Hän tarttui kahvaan ja käänsi. Ovi aukesi kivuliaasti naristen.

Hän astui huoneeseen. Siellä leijui tuoksu. Hänen voittonsa, saaliinsa tuoksu. Hän huomasi laatikon hyllyllä, otti sen, ja laski lattialle. Hän avasi sen, ja huomasi, ettei vaivannäkö ollut turhaa. Hän nosti esineen ja ihaili sitä hetken. Mikä muotojen harmonia, mitkä värit, mikä kulttuurillinen rikkaus.
Juuri silloin pimeästä kantautui selkäpiitä karmiva, syvä karjaus. Hän nousi salamannopeasti ja kääntyi etsimään sen lähdettä. Hänen sydämensä miltei pysähtyi, kun lyhdyn valaiseman alueen reunalle laahusti pimeästä karmaiseva ja nälkäinen hahmo.
”Hattuuu…” vaikersi Ignika.

Vastaa