Kerosiinipelle

Kivinen luoto ei ollut kovinkaan iso, vain muutamia neliömetrejä. Se oli ainoa vedenpinnan yläpuolinen kappale niin pitkälle kuin silmä kantoi. Meri oli rasvatyyni, ja taivaalla oli vain muutamia pilviä. Kaksi lintua oli ilmestynyt jostakin, ja ne kaartelivat luodon yläpuolella pilkkaavasti kaakattaen.

Kepe ja Snowman olivat istuskelleet saarentapaisella jo jonkin aikaa, molemmat hiljaa, mitään sanottavaa keksimättä. Kumpikin käsitteli mielessään eri keinoja päästä pois tältä kyseiseltä kiveltä. Kepe oli jo monesti tonkinut veneen sisuskaluja; moottori oli käyttökelvoton. Mäntä oli pudonnut ja nukkui kalojen kanssa merenpohjassa. Sama tilanne oli myös sytytystulpalla ja eräällä nimettömällä, mutta ilmeisen tärkeällä osalla.

Veneestä ei löytynyt mitään muuta, mikä olisi voinut toimia jonkinlaisena työntövoimanlähteenä. Oli siellä eräs Snowmanin salainen vimpain, joka ehkä olisi soveltunut tähän tarkoitukseen, mutta se olisi vaatinut veneen painon radikaalia pudottamista, eikä pehmustetuista istuimista voinut mitenkään luopua. Tai ehkä olisi voinut, mutta silti vene ei olisi ollut tarpeeksi kevyt.

He istuivat kahdella, kuin istumiseen tarkoitetulla kivellä, jotka luodolla nököttivät. Luoto oli juuri sellainen, joka oli luotu haaksirikkoutuneita ajatellen. Mitä nyt ruokailut, yöpyminen ja terveydenhuolto olivat vähän retuperällä.

Kepe teki sitä, mitä teki aina, kun hänellä oli tylsää. Hän pyrki keksimään jotain fiksua ajateltavaa ympäristöstä. Hän pani merkille, että luoto koostui kahdesta osasta. Kahden kallionpalan välissä oli aivan ohut kaistale mutaa, jossa kasvoi muutama ruohonkorsi. Snowmanin kivi oli toisella puolella tätä luonnon luomaa rajaa. Veneen keula puolestaan oli osunut pieneen, halkaisijaltaan noin metriseen lahteen. Sen reunoilla kasvoi jotain leväntapaista.

Muutama tunti aiemmin Snowman oli kokeillut, miten pitkälle veteen luodolta pystyi kävelemään. Luoto oli oikeastaan suurempi kuin mitä pinnalla oleva osa antoi kuvitella, kuin jäävuori. Snowman käveli viitisen metriä vedessä ennen kuin hänen jalkansa lipesivät kallionpinnalta ja hän tipahti äkkisyvään veteen, jonka juurimainittu syvyys jäikin mysteeriksi. Pahojen muistojen aiheuttaman epämuodollisen paniikkikohtauksen jälkeen hän onnistui hilautumaan maihin ilman sen suurempia ongelmia.

Muutaman tunnin kuluttua Kepen mieleen juolahti ajatus, eikä kovin rohkaiseva sellainen. Veneessä ei ollut ankkuria, ja se oli julmetun pieni kahden käyttää majapaikkana. Ja nyt oli laskuvesi. Mitä tapahtuisi nousuveden tullessa? Ilta alkoi jo hämärtää, ja tämä kummallisten luonnonvoimien ilmiö alkaisi vaikuttaa heidän olotilaansa epämukavasti jo parin tunnin sisällä.
”Hei”, Kepe aloitti. ”Tuli tässä mieleen… me uppoamme kohta.”
”Häh?”
He päättivät, että nyt olisi korkea aika alkaa etsiä keinoa täältä poispääsyyn.

Vastaa