Guardian

Tuntematon saari etelässä:

Rannalla oli hiljaista. Ainoastaan ruoasta taistelevat linnut rikkoivat pienen jäisen saaren kylmän ja karun hiljaisuuden. Pilvinen taivas peitti pienimmätkin auringonsäteet. Aaltoja ei ollut ja veden pinta oli täysin tasaista. Sitä olisi voinut kauempaa katsottuna luulla jäätyneeksi, ellei sininen hahmo olisi täysin odottamatta noussut veden alta.

Kaksi biomekaanista lintua hiljenivät ja tuijottivat hämmentyneenä tätä deus ex machinan lailla ilmestynyttä sinistä hahmoa. Hahmo tarkkaili saarta vasemman silmänsä tilalla olevalla kiikarilla. Sen selässä oli painava happisäiliö, jonka paksut putket johtivat hahmon irvistävillä skakdi-kasvoilla olevaan läpinäkyvään naamariin.
Putkista kuului voimakas hengityksen ääni kunnes hahmo otti naamarin pois.

”Kyllä”, Guardian sanoi linnuille. ”Ne lähettivät minut matkaan uiden. Nyt lopettakaa tuijottaminen tai näytän teille kuinka taitava olen siipikarjan grillaamisessa.”

Linnut tottelivat käskyä ja jatkoivat taisteluaan. Guardian pudotti happisäiliön maahan ja otti vyötäröltään turvakseen Zamor-pistoolinsa.

Tästä ei tulisi helppoa.

* * *

Neuvottelupöytä

Huoneen pimeys peitti kaiken. Liittolaiset näkivät juuri ja juuri toisensa, mutta se oli tarpeeksi. He eivät halunneet tulla liian tutuiksi.

”He ovat sitkeämpiä kuin luulin. No, heidät täytynee hoidella toisin.”, Nazorakien johtaja sanoi karkean hyönteismäisellä äänellään.

”Te aliarvioitte Klaanin”, sanoi ääni pimeydestä.

Pöydän ympärillä istuvat katsoivat pimeyteen. He eivät tienneet, mitä olisi pitänyt etsiä, sillä he eivät nähneet ketään.

Nazorak-johtaja nousi seisomaan. ”Paljasta itsesi!” hän sanoi vankasti.
Pimeydestä kuului vain naurua. Nauru kaikui ympäri huonetta pitkään loppumisenkin jälkeen.

”Mutta tehän näette minut, ettekö näekin?” pimeys sanoi.

Yhtäkkiä kaikkien pöydän ääressä istujien shokiksi tapahtui jotain sanoinkuvaamatonta. Ilmaan, pimeyden keskelle, ilmestyi jotain. Oli kuin pimeys olisi auennut.
Keskellä pimeyttä oli yksinäinen punahehkuinen silmä.

Ääni puhui jälleen.

”Te ette tiedä, kenen kanssa olette tekemisissä”, se sanoi halveksuen. ”Te ette tiedä, mihin Bio-Klaani pystyy kun heitä työntää tarpeeksi. Yhtenäisyys, se on kaunis asia. Jotain, mihin te ette pysty. Kaunis, ja niin, niin naiivi asia.”

Toinenkin silmä ilmestyi voimakkaan hengityksen saattelemana. Tai se ainakin kuulosti hengitykseltä.

”Vakoojia?” halveksuva ääni sanoi. ”Soluttautujia? Nauraisin jos tämä ei olisi niin säälittävän ennalta-arvattavaa.”

Silmiä ilmestyi lisää ympäri pöytää. Kaikki niistä tuijottivat sen keskipistettä sieluttomasti kuin se olisi vain arkipäiväinen asia.

”Minulla on toinen idea, uudet ystäväni.”

Vastaa