Visulahti

Sisällys

Takaisin aaltoihin
-VII
-VI
-V
-IV
-III

Mosaiikki
-II
-I
0
I
II

Isältä pojalle
III
IV
V
VI
VII

-VII

Kauan ennen kuin heidän tiensä pimeässä erkanivat,
kauan ennen kuin he laskeutuivat temppeliin perässä Aarteen,
kauan ennen kuin he omaksuivat roolit Varkaiden,
istui levottomana yönä heistä toinen katse kohti merta.

Sumu oli noussut yllättäen. Sen niljakas kosketus ja katkera löyhkä vyöryivät meren halki pitäen laivalla välipysähdyksen ennen saapumistaan mantereelle. Läheisten satamakaupunkien tavernoille ja baareille oli odotettavissa hyvä ilta – tällä säällä ei ulkoiltu, ei ainakaan vapaaehtoisesti.

Tarip huokaisi ja kurotti kohti laukkuaan. Hän avasi sivun runokirjastaan.

Noina päivinä,
noina kaukaisina päivinä,
noina öinä,
noina syrjäisinä öinä,
noina öinä,
noina kaukaisina öinä;
entisaikoina,
kun kaikki tarpeellinen oli tehty olevaksi,
entisaikoina,
kun askel oli piirtynyt ensi kertaa rantahiekkaan,
kun maa ja taivas oli erotettu toisistaan,
kun demonit oli suljettu tuliseen luolaan,
kun hän lähti matkaan,
kun hän lähti matkaan,
kun isä lähti matkaan kohti Tuonelaa,
kun isä lähti matkaan kohti Tuonelaa –
nousi rakeiden myrsky kuninkaan ylle,
nousi rakeiden myrsky Athin ylle.

Arupak antoi odottaa itseään. Tarip vilkaisi silloin tällöin ruuman suuntaan toivoen näkevänsä tämän sillä silmäyksellä, mutta kannella oli hiljaista. Kolea sää ei houkutellut taivasalle niitä, joilla ei ollut sovittua tapaamista.

Ajatus katkesi. Oli vaikea keskittyä. Tarip hyppäsi pari sivua eteenpäin, luki mekaanisesti, liikutti silmiään paperin halki vain näyttääkseen siltä, että oli tekemässä jotakin.

Ikuisen porteille, Tuonelan eteen, hän istui.
Gilgades itki, katkerasti kyynelehtien:
”Voi minun kanteleeni!
Voi minun soittimeni!
Voi minun kanteleeni,
vielä en ole sen hurmaan väsynyt,
vielä en ole sen sointuihin kyllästynyt.
Kanteleeni on pudonnut Tuonelaan –
kuka sen minulle noutaa?”

”Gilgades”, hän mutisi itsekseen.

Käännös, jonka hän oli löytänyt, ei ollut runoteoksena alansa parhaimmistoa. Historiallinen lähde se pikemminkin oli – kääntäjä oli riimejä ja mittoja uhaten valinnut sinnikkäästi ne sanat, jotka vastasivat tarkimmin mataiankielistä alkuperäistekstiä. Kun kieli oli niistä ajoista muuttunut niin paljon, mitään muuta vaihtoehtoa ei ollutkaan, jos halusi säilyttää edes autenttisuuden rahtuset.

Se sopi Taripille. Hänen Gilgadesin eepokseen kohdistuva mielenkiintonsa ei ollut luonteeltaan esteettistä. Nautinnollista iltalukemista teoksesta ei vain saanut.

Hän sulki kirjan ja asetti kätensä sen päälle. Ilmankosteutta tiivistyi kannen nahkaiselle pinnalle. Minuutit kuluivat, ja lopulta hän aukaisi opuksen uudelleen ja antoi silmiensä kulkea sen muinaisilla riveillä toivoen vain odottelun jo päättyvän.

Arupak asteli ylös kannelle kiroten portaiden narinaa jalkojensa juuressa. Juuri nyt hänellä ei ollut erityistä syytä varovaisuuteen, mutta aina oli parempi kulkea huomaamatta kuin tulla huomatuksi. Oli paljon sellaista, jonka sallittiin tapahtua vain niin kauan kun sitä ei todistanut yksikään silmäpari.

Merirosvoja putosi laidan yli silloin tällöin, jopa kapteeneja. Onnettomuuksia sattui. Erityisesti kusipäisille vortixxeille, jotka olivat onnistuneet suututtamaan suurimman osan miehistöstä jekuillaan.

Mutta nyt hän meni asioiden edelle.

Tarip oli siellä, missä he olivat sopineet tapaavansa. Oli ollut jo pidempäänkin päätellen siitä, kuinka tämä hytisi kylmässä meri-ilmassa; sumua oli liikkeellä, se peitti horisontin. Perämies selaili runokirjaansa näyttämättä siltä, että olisi oikeasti keskittynyt tekstiin. Arupak tiesi sen siitä, millainen kiilto tämän silmät olisi siinä tapauksessa vallannut.

Teoksen koruttomat nahkakannet vailla otsikkoa Arupak tunnisti. ”Luet Gilgadesia”, hän sanoi tullessaan.

Tarip havahtui ja silmäili häntä. ”Niin.”

”Toivottavasti on hintansa arvoinen teos”, hän sanoi tietämättä itsekään, miksi vaivautui ottamaan runouden esille. Ei hän siitä ollut tullut keskustelemaan.

Tämä kohautti olkiaan. ”Hintansa kyllä, ei ehkä vaivansa. Tämä on tietääkseni tuorein painos, mutta aika monta liikettä saimme silti koluta.”

Arupak muisti kyllä. Kaikki olisi helpompaa, jos useampi kirjasto suhtautuisi merirosvoihin suopeammin.

Tarip jatkoi. ”Ymmärtäähän sen, kun tutkijoiden valtavirta kieltäytyy pitämästä teosta uskottavana lähteenä. En muista, kerroinko jo, mutta se yksi kärkäs esseisti jopa väitti runojen olevan väärennöksiä, kuulemma pelkkää myöhempää sepitystä.”

”Ovatko ne?” Arupak kysyi. Merilintu kirkui jossain kauempana, ja se havahdutti Taripin vierellä maanneen poikasen. Meriharakka kohotti päätään mutta käpertyi sitten takaisin unille. ”Tai siis… onko tarinoissa perua? Senhän sinä halusit tietää.”

”En tiedä, onko tuo oikea muotoilu kysymykselleni”, sanoi Tarip vilkaisten olkansa yli, olivatko he varmasti yksin. ”On virhe lukea myyttejä pelkkinä muunnelmia jostakin, mitä todella tapahtui. Me puhumme nyt siitä, minkä väitetään sattuneen ensimmäisten olentojen noustessa meren huomasta. On selvää, että narratiivi on pirstoutunut niiden päivien jälkeen – todisteeksi katso uskontojen ja uskomusten kirjoa, jonka keskellä elämme.”

Perämies laski katseensa otteessaan pitelemälleen kirjalle ja pyyhki pois vesipisaroita sen kannelta. ”Totuutta ei Gilgadesin eikä minkään muunkaan eepoksen sivuilta löydy. Mutta…”

”Mutta mitä?”

Tarip katsoi häntä hetken pohdiskelevasti, kuin oikeita sanoja hakien. Siltä tämä näytti usein pohtiessaan jotakin haastavaa säettä. ”On… yhteisiä elementtejä, sanotaanko. Toistuvia arkkityyppejä. Se tuskin ketään yllättää – jokainen tarina on kopio jostakin muusta, tahtomattaankin osa käsittämättömän laajaa tekstien kudelmaa.”

”Sen tiedän minäkin”, sanoi Arupak. ”Sen oppimiseen ei tarvita yliopistoja vaan pari iltaa merirosvolegendojen äärellä.”

”Aivan”, Tarip hymähti. ”Mutta minä en ajatellut merirosvotarinoita vaan tätä opusta. Tarina, jossa he noutavat Gilgadesin kanteleen Tuonelasta, esimerkiksi… se muistuttaa monessa mielessä krickitialaista laulua Näkijästä ja Äänestä. Kaikki yksityiskohdat eivät käy yhteen sen kanssa, mitä muista lähteistä voi oppia – kantele ei ollut hänen, esimerkiksi – mutta kuvauksina matkoista kuolleiden valtakuntaan niissä on paljon samaa.”

”Mistä tiedät, kumpi kanteleen omisti?”

”Tämän tarinan, jossa se on pelkkä taikaesine, perusteella en voisikaan tietää”, myönsi Tarip. ”Mutta toisissa se on pikemminkin symbolinen. Lankeemusta seuraava merkki katumuksesta; vapaus luovutettuna pois ja taottuna soittimeksi, jolla tuoda muille sitä, mitä vailla itse on. Hirvittävä voima, jota sitoutua kantamaan kunniakkaasti sielunsa uhalla.”

Arupak nyökkäsi ja katsahti kohti rauhalliseen uneen lipunutta meriharakkaa. Ajan kuluessa se oli hiljalleen tottunut häneenkin, vaikka karttoi yhä muita merirosvoja. Hämmästyttävä lintu.

”Ei kuitenkaan juututa epäolennaiseen. Tällaiset pintapuoliset yksityiskohdat eivät ole se, mihin huomioni kiinnittyi”, Tarip jatkoi. ”On jotakin muuta, joka saa minut ajattelemaan, että myyttien ja kertomusten verkostolla voi olla jaettu alkuperä. Muuttuessaan tarinat säilyttävät merkityksensä ytimen mutta kantavat aina mukanaan myös jäänteitä siitä, mikä jää lausumatta. Moni hämmentävä ilmaisu tai kuvaus saa merkityksen vasta silloin, kun sen huomaa toistuvan eri kulttuurien ja aikakausien versioinneissa.”

”Kuten?”

”Puhun nyt tietyistä sanoista – vaikkapa isä – jota tunnutaan käyttävän nykyisen merkityksen valossa hämmentävällä tavalla. Ja niitä sanoja on monta.”

Äiti”, Arupak sanoi muistellen keskusteluja, joita he olivat unettomina öinä käyneet joitakin kuukausia sitten. Siitä tuntui olevan ikuisuus.

Tarip nyökkäsi. ”Lapsi. Perhe. Ne sanat toistuvat myytistä toiseen – ne sanat ja se, mitä niiden taakse kätkeytyy. Ja kun ei katso yhtä tarinaa vaan niitä kaikkia, kun purkaa pois historian kerrokset ja löytää yhteisen ytimen… piirtyy kuva hyvin erilaisesta maailmasta.”

Ja äkkiä tämä jatkoi: ”Sanooko vanhan mataian sana apsi sinulle mitään?”

Arupak kurtisti kulmiaan ja oli hetken hiljaa ihan vain siitä syystä, ettei kokenut hahmottavansa, miten perämiehen viimeksi lausuma liittyi mihinkään. ”Eikö se tarkoita… apinaa?”

”Se on yleisin merkitys, joka nykyään tunnetaan”, tokaisi Tarip. ”Mutta ei ainut. Uskoakseni sen käyttäminen noin tulee höpsöstä teoriasta, joka esitti, että brakasit olisivat jonkinlaisia Suurten olentojen luomia prototyyppejä matoralaisista. Käsitteen vanhempi, varsinainen merkitys on lähempänä sanaa alkuperäinen.

”Millä tavalla alkuperäinen?”

”Niin, siinäpä vasta hyvä kysymys.” Tarip rummutti sormillaan puista kirstua, jolla istui. ”Maailma oli silloin hyvin erilainen, sanotaan, ja niin myös sen asukkaat. Joissakin myyteissä Gilgades rakastettuineen on krickit, toisissa häntä kuvataan vain apsiksi. Samoin heidän Kuulapsensa on joskus matoran, joskus apsi hänkin, samasta puusta veistetty. Ehkä… ehkä jopa lajin käsite oli silloin erilainen tavoilla, joita emme voi enää ymmärtää. Eikä se ollut ainut.”

Poikanen oli herännyt uniltaan. Se harppoi aluksen kannella pitkää nokkaansa heilutellen ja vilkuili silloin tällöin Taripia kohti.

”Se on kiintynyt minuun”, sanoi perämies hajamielisesti, ”koska olin siellä, kun se kuoriutui munasta. Niillä on se vaisto.”

He olivat hetken hiljaa.

”Minä en tiedä, mitä ajatella”, sanoi Tarip lopulta. ”Vanhasta maailmasta, joka meiltä on tarujen mukaan viety. Joskus en voi uskoa siihen, joskus en voi olla uskomatta. Merellä kaikki ovat jotakin paossa tai jotain etsimässä; moni tuntee vain selittämätöntä kaipuuta, jolta toivoo karkaavansa. Onko särjetty utopia vain valheellinen haavekuva, jonka perässä meitä hyväuskoisia juoksutetaan? Vai onko se todella…”

Oikea sana etsi hetken pakoreittiä perämiehen kieleltä. Arupak ymmärsi sen silti jo ennen kuin se lausuttiin ääneen, ei sanana vaan tunteena.

”… turvapaikka. Turvapaikka, josta meidät on iäksi häädetty.”

”Ei”, Arupak sanoi. Tarip katsoi häntä kohti kysyvästi.

Tähtitaivas näkyi sumun läpi heidän yllään. Tähdistä kirkkain, tulisena hehkuva julma rubiini, ivasi heitä ajan läpäisevällä katseellaan.

”On jokin keino”, hän sanoi. ”En välitä siitä, mitä se vaatii. Minä en lähtenyt kotisaareltani juostakseni pakoon; minä tulin hakemaan sen, mitä minulle kuuluu. Mitä meille kuuluu.”

Taripin kasvot valtasi huvittunut, ironinen hymy, jota tämä yritti vaivoin peitellä. Arupakin kädet puristuivat nyrkkiin. Kai perämies itse ymmärsi, kuinka vakavista asioista puhui?

”Huomenna tämän laivan kapteeni on kuollut”, hän jatkoi. ”Syntyy kapina. Olen jo taivutellut suurimman osan jengistä. Huomenna hän makaa liittolaisineen meren pohjassa. Ja siitä alkavat paremmat ajat meille.”

Jos Tarip yllättyi, hän ei näyttänyt sitä ulkoisesti, nyökkäsi vain rauhallisesti.

”Minulla on suunnitelma, paljon suunnitelmia. Voimme saada muutakin kuin tämän homeisen aluksen. Voimme saada kaiken; huomenna meillä on tämä laiva, vuoden päästä meiltä ei puutu enää mitään”, Arupak kuuli sanovansa. Sanat tulivat ulos automaattisesti – hänen sisällään oli ensi kertaa syttynyt kirkkaaseen liekkiin jokin koko hänen elämänsä syttymistä odottanut tuli.

Tai kenties pato oli raivattu vuolaan virran tieltä.

Viimeiset sanansa hän kuiskasi. ”Saat minkä vain turvapaikan minulta pyydät. Jos haluat vanhan maailman takaisin, jos haluat palata apsiin, minä annan sen sinulle. Mitä ikinä vain haluat. Minä lupaan.”

Enää Tarip ei hymyillyt. Tämä vilkaisi sumun peittämälle ulapalle, sitten takaisin Arupakia kohti. Tuuli ulvoi.

”Nuo ovat isoja sanoja pieneltä matoranilta”, perämies sanoi lopulta. ”Minun on vaikea uskoa, että kukaan voisi luvata mitään sellaista. Mutta… yhtä uskomatonta on kaikki, mitä legendoissa kerrotaan. Jos uskon vanhan maailman tuhoon, miksen uskoisi myös sen uudestisyntymään?”

”Se ei ole uskon asia”, sanoi Arupak hiljaa. ”Jos on jokin voima, jolla se on mahdollista, minä löydän sen.”

”Sen minä ymmärrän”, sanoi Tarip hymyillen myötätuntoisesti. Ja hetken he olivat siinä sielut täynnä pelkkiä mahdollisuuksia, vielä vapaina sinisen hohdon kirouksesta. Hetken taivas oli kirkas tiellä, jonka he olivat itselleen valinneet.

”Mutta et tullut tänne puhumaan siitä”, sanoi perämies lopulta.

”Niin”, sanoi Arupak. ”En niin.”

Hiljaisuus heidän välillään oli painostavan pitkä. Arupak tiesi, ettei voisi enää sanoa asiaa siten kuin oli tullessaan ajatellut sanovansa. Oli selvää, että tämä ymmärsi jo liikaa.

”Kuinka paljon olit kuullut muilta?” kysyi hän lopulta. ”Kapteenista. Ja suunnitelmastani.”

”Paljon”, sanoi Tarip ilmeettömällä äänellä. Arupak ei pitänyt siitä; olisi vain suoraan sanonut, mitä mieltä oli.

”Sitten varmaan mietit, miksen kertonut sinulle jo aiemmin”, hän jatkoi huokaisten. ”Ajattelin, että–”

”Sitä sinun ei tarvitse sanoa”, keskeytti Tarip hänet. Arupak yritti kuulostella tämän äänestä vihan sävyjä, mutta ne oli kätketty syvälle. Enimmäkseen perämies vaikutti vain lievästi huvittuneelta. ”Parempi, ettet loukkaa minua jollakin likaisista valheistasi. Uskon tietäväni aivan hyvin, miksi jätit kertomisen näin myöhään.”

”No?”

”Miten en olisi huomannut?” naurahti Tarip. ”Tämä on ollut vireillä pitkään; useampi miehistön jäsenistä mainitsi minulle aikeistasi ohimennen kuin ajatellen, että tiedän varmasti jo, kun olemme niin läheisiä. Mutta nyt elämme viimeisiä hetkiä ennen ratkaisevaa päivää. Tällaiseen viivyttelyyn sinulla voi olla vain pari syytä.”

Arupak ei enää sanonut mitään. Hän vain halusi olla jossain muualla.

”Ensinnäkin… se tapahtuu huomenna, joten kaikki rattaat ovat jo liikkeessä”, perämies sanoi. ”On myöhäistä perääntyä – sinun tai minun. Kapina tapahtuu, olimme me siinä mukana tai emme.”

”Tuo ei–”

Tarip vaimensi hänet käsieleellä. ”Tässä vaiheessa noin puolet miehistöstä on jo syyllistynyt salaliittoon rakasta kapteeniamme vastaan. Tilanne on tulenarka. Enää ei ole kyse pelkästä vallanvaihdosta vaan selustamme turvaamisesta. Etenkin niille, joita voisi syyttää petoksen pääarkkitehdeiksi. Ja jokainen odottaen vietetty päivä lisää sen riskiä, että väärä henkilö saa tietää aikeistasi.”

Perämies odotti hetken hänen vastaustaan, mutta kun puolustuspuheenvuoroa ei tullut, hän jatkoi. ”Tämän lisäksi en voinut olla huomaamatta, että viimeinen satamakäynti ennen h-hetkeä sattui pari päivää sitten. Siinä olisi ollut turvallisin pakoreitti toisiin ajatuksiin tulleille. Nyt pitäisi kaiketi varastaa pelastusvene.”

”Mihin tämä on menossa?” tuhahti Arupak. ”En ymmärrä.”

”Ehkä minä sitten väännän sen rautalangasta”, sanoi Tarip olkiaan kohauttaen. ”Ei siksi, ettet oikeasti ymmärtäisi, vaan siksi, että meidän ei tarvitsisi enää teeskennellä niin. Arupak, sinä loit tilanteen, josta minulla ei ole enää mitään varaa perääntyä. Suuret suunnitelmasi käynnistyvät pian, ja poistit minulta huolellisesti mahdollisuuden olla seisomatta rinnallasi.”

”Voit aina jäädä pois seuraavassa satamassa”, sanoi Arupak. Hänen äänensä oli kuiva. ”Tee niin. Jää pois seuraavasa satamassa, jos se on siitä kiinni.”

Tarip naurahti. ”Niinkö sinä kuvittelet? En minä aio kieltäytyä, Arupak. En minä ikinä kieltäytyisi. Mietin vain, miksi ihmeessä katsoit tällaisen 6d-laivanupotuksen olevan tarpeen. Ei sinun olisi tarvinnut pakottaa minua puolellesi olosuhteiden pakolla, ja minä vain pohdin, mitä se sinusta kertoo, että teit niin silti.”

”No”, sanoi Arupak pienen hiljaisuuden kuluttua. ”Ainakin kaikki on selvää nyt.”

”Ei aivan, mutta puhutaan tästä myöhemmin”, tokaisi perämies ja hyppäsi alas kirstulta. ”Aikomukseni ei ollut ryöpyttää sinua liikaa ennen tärkeää päivää. Ja pitäähän meidän kai nukkua.”

Arupak katsoi, kun Tarip pakkasi runokirjan reppuunsa ja sulki sen huolellisesti vältelläkseen kostean meri-ilman aiheuttamia vaurioita, ja syyllisyyden aalto kulki hänen lävitseen. Hänestä tuntui, että keskustelu oli päättynyt paljon sopuisampaan lopputuloksen kuin mitä hänen olisi kuulunut odottaa.

Joskus sai sen, mitä ei ansainnut, ja se oli jollain tavalla pahempaa kuin päinvastainen.

Tai siten hän ainakin ajatteli vielä silloin.

-VI

Taguna makasi sängyssään keräten voimia nousta ylös. Viitisen minuuttia sitten ilmoille soinut herätyskellon ärinä oli ajoitettu niin aikaiseksi, että hänellä oli siihen varaa; kiireisistä aamuista hän ei pitänyt, vaikka niistä jonkin ihmeellisen voiman vaikutuksen vuoksi yleensä tuppasikin tulemaan juuri sellaisia.

Niin kävi esimerkiksi silloin, kun vain viipyi makuusijansa lämpimässä syleilyssä eikä noussut kuten kunnon kansalaisen kuului.

Mieli oli jo virkeä, keho valmiina toimintaan. Mutta silti se perhanan kokous sai olon sellaiseksi, ettei tehnyt mieli nousta ikinä. Pakko se kuitenkin oli; hän oli tottunut hoitamaan ongelmiaan lähinnä juoksemalla niitä päin. Yleensä se tepsi.

Taguna sysäsi peiton sivummalle, väänsi rankansa istuma-asentoon ja taputti lattiaa jalallaan pari kertaa. Sitten hän siirsi painoaan, työntyii eteenpäin sängyn reunaa puristavien käsiensä avulla – ja nousi ylös.

Pystyssä oltiin. Eikä edes käynyt mitenkään pahasti.

Tawa heräsi noin kymmenen minuuttia ennen normaalia herätystään siihen, että joku, joka oli valvonut koko yön, kävi palauttamassa teepannun toimistoon. Sen jälkeen hän vietti noin kaksikymmentä minuuttia sopien (riidellen) sen jonkun kanssa päivän aikatauluista ja etenkin siitä, missä paikoissa heitä kahta ei saisi nähdä tänään samaan aikaan, ennen kuin hääti sen jonkun ruokkimaan Nöpön.

Sitten Tawa vietti ainakin vartin keräillen itseään lavuaarin yllä.

Kapura hätkähti hereille.

Unen varjo lipui pois hänen mielestään, vaikka hän yritti tarttua siihen kiinni. Hän muisti vain meren; sumun täyttämän ulapan kolean kosketuksen.

Se ei ollut pelkkää uneksittua todellisuutta. Ikkuna oli jäänyt auki, ja kylmää ilmaa virtasi sisään.

Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä kello oli, mutta ulkona vaikutti olevan vielä hämärää. Jos herätyskello ei ollut vielä revennyt huutamaan, hänellä oli joka tapauksessa vielä hetki tai pari.

Öisen sängyssä pyörimisen jäljiltä ei ollut jäänyt palkinnoksi kovinkaan monta tuntia unta. Viisainta oli anastaa itselleen viimeisetkin levon minuutit ja herätä sitten virkeänä päivään, jota tärkeämpää hän ei ollut elänyt hetkeen.

Tänään se tapahtuu, hän mietti itsekseen ja sulki silmänsä.

Same nousi ennen aurinkoja. Hän ei ollut varma, milloin oli viimeksi herännyt päivänvaloon. Oliko se ollut Zeeronin mökillä?

Kaupungilla liikkuvista huhupuheista huolimatta moderaattori nukkui. Hänellä oli pieni asunto moderaattoritornin neljännessä kerroksessa, autuaan kaukana Paacon valvomon elektronisesta jyskeestä. Kapea sänky nurkassa, jääkaappi, pieni pöytä. Minimalistinen mutta hyvin varusteltu keittiö. Ja kaiken kruunu – yhden henkilön mentävä parveke, jolta näki lounaismuurin, kaunismuotoisen majakan aamun kuulaassa valossa, kaistaleen satamaa ja meren. Lokki liiteli hiljalleen maiseman poikki ja katosi Admin-tornin jyrkkäkattoisen massan taakse. Same veti pitkän, nautinnollisen henkosen, filtterittömänä. Kuolemaa keholle ja ah, nautintoa aivoille.

Kahvinkeittimen porina sai Tagunan paremmalle tuulelle siitä huolimatta, että arkisempaa ja tavallisempaa ilmiötä sai hakea. Kai se oli omanlaisensa merkki siitä, että päivä oli lopulta vain yksi lukuisista. Auringot nousisivat ja laskisivat kuten aina ennenkin. Ilmankosteudesta päätellen jossain kohtaa sataisi. Hän nauttisi 5–6 kupillista kahvia.

Siitä huolimatta, että se perhanan kokous tapahtuisi tänään.

Ei hän halunnut koko aamuaan pilata sitä miettien, vaikka ongelmien ydin olikin siinä, ettei hän ollut miettinyt. Hän haki kaapista uuden lempimukinsa – kuva-aiheena eräs tuore Mätäkkä-setti – ja kaatoi sen täyteen mustana kuin öljyvuoto nautittavaa litkua. Kaiken muun epäonnistuessa saattoi aina myrkyttää itsensä kofeiinilla ja livahtaa tuonpuoleiseen helvetinmoisissa pärinöissä.

Matoro yllättyi itsekin siitä, miten aikaisin hän oli hereillä. Auringot olivat hädin tuskin taivaalla! Jo pelkkä aamuhämärässä ylös nouseminen sai hänet tuntemaan itsensä vastuulliseksi ja muuttuneeksi, valmiiksi kohtaamaan mitkä tahansa uudet ja kiehtovat haasteet. Hän työnsi ikkunan auki ja antoi hyisen ilman virrata sisään kaikkien naapureidensa harmiksi.

Puolisotilaallinen suihku kesti noin yksitoista sekuntia. Muutkin Matoron aamutoimista etenivät nopeasti, mutta enemmänkin kärsimättömyydestä kuin tehokkuudesta. Lista kaikesta, mitä pitäisi saada tehtyä, oli pitkä kuin synti – oli niin monta tapaamista, niin paljon selvitettävää ja kaikkea muuta tärkeää, mitä hän ei ollut vain saanut tehdyksi aiemmin. Ja niihin hän tarttuisi heti, kunhan olisi saanut kaupungin kiertävän aamulenkkinsä tehtyä.

Kapura nukkui.

Hän yritti tavoitella edellistä untaan, mutta se oli jo kadonnut hänen tajuntansa perukoille. Hänen mielensä oli pohjaton valtameri, jonka loppua ei voinut saavuttaa ilman, että happi loppui. Kaikki, mitä hän oli unohtanut – tahallaan tai tahtomattaan – oli hukkunut kartoittamattomiin syvyyksiin.

Silti Kapura sukelsi.

Paine, joka oli niin valtava, ettei sitä voinut käsittää, ympäröi hänen kehoaan. Meriharakan raakunta vaimeni; enää se ei muodostanut sanoja. Valoa ei ollut, vain kaiken syövä pimeys.

Ja meren pohjalla oli toinen maailma.

Taguna ilahtui huomatessaan aamun lehdessä uusimman tekeleen siltä yhdeltä setämatoranilta, jonka kolumneille he yleensä naureskelivat asemalla. Tämänpäiväinen tuotos vaikutti yhtä sakealta kuin yleensä. Aihe lillui edestakaisin kuin humalainen skakdi Zakazin kaljakellunnassa; välillä oltiin keskellä käsittämätöntä käsitemyrskyä, välillä seikkailtiin tarpeettomissa autobiografisissa lisäyksissä.

Hän vilkaisi kelloa. Niin kauaksi aikaa ei huvittanut jumiutua sekavien kolumnien ihmemaahan, että aamulenkki jäi välistä. Olihan Jaakaapin tekstien haukkuminen muutenkin hauskempaa yhdessä, ja useimmiten he tiesivät yhteensä niin paljon sivistyssanoja, että saattoivat jopa ymmärtää tekstien sisällön. Yksi hänen elämänsä hohdokkaimmista hetkistä oli ollut olla aseman ainoa jamppa, joka oli tiennyt, mitä Parethok-tehokkuus tarkoittaa.

Mutta lenkille siitä, hän totesi itsekseen ja pudotti Klaanilehden pöydälle. Aivot oli laitettu jo tarpeeksi mutkalle, ja nyt treeniä vaativat oleellisemmat lihakset.

Same sulki parvekkeen oven takanaan. Synkkä olisi se päivä, kun Mistikan piippu ja tupakka myisi varastonsa viimeiset kartongit eikä lisää olisi kauppasaarron takia saatavilla. Se ei kuitenkaan ollut vielä tämä päivä. Virkaa tekevä päämoderaattori naksautti niskojaan ja jäi hetkeksi tuijottamaan jääkaappinsa ovea.

Yleensä selakhilaani ei tarvinnut aamupalaa. Päivän kokouksen asialista oli kuitenkin kasvanut viikon mittaa, eikä Tasavallan sotien veteraania niin vain nähtäisi murustamassa välipalakeksiä kamarin kokoushuoneen lattialle. Same otti kaapista limpun ruisleipää, joka oli tummaa kuin onu-matoralaisen kainalo, ja leikkasi tottunein ottein kolme hoikkaa viipaletta. Päälle ohut kerros voita ja runsaasti pikkelöityjä hillosipuleita.

Tagunan aamun kolmesta vaiheesta ensimmäinen – lenkki – oli nyt virallisesti takana. Ulko-ovi läimähti kiinni, ja vasta silloin hän huomasi lattialla uutta postia sieltä. Saisi jäädä siihen siksi aikaa, kun hän mietti, mihin kiristyskirjeen kätkeä. Viisainta olisi varmaan ollut vain polttaa ne kaikki, ja ehkä hän olisikin tehnyt niin, jos olisi ollut tulen toa. Plasmalla tuli usein liikaa sotkua.

Oli suihkun aika, sitten aamiaisen. Hän pisti vauhtia, koska arveli olevansa kiireessä, jos aikoi laittautua kunnolla kokousta varten. Pitäisikö ihan kiillottaa kanohi? Ehkä se olisi ollut liioittelua.

Kirje Bro-Korosta makasi ovimaton päällä.

Tawa purki alkavan päivän paineet rakentavasti aamutreenillä Samen kanssa. Nykyinen päämoderaattori esitti muutaman varsin hyvän ehdotuksen päivän palaverin ohjelmasta ja esityslistasta. Tawa vastaili tämän kysymyksiin ja huolenaiheisiin sen verran kuin ehti iskujen väistelyltä ja torjumiselta.

Bladis oli kenties linnoituksen ainoa henkilö, jonka kylpyhuoneen peilikaappi oli sotkuinen joka paikkaan tunkevien hylsyjen, zamor-lippaiden ja sytyttimien takia. Hetken tongittuaan hän kaivoi esille vaaleanvihreän hammasharjansa, levitti siihen yrttimaustettua tahnaa ja alkoi harjaamaan kuin vimmattu. Skakdi ei muistellut Vanhaa Maata kovinkaan usein, mutta jotkut tavat olivat vain liian syvällä. Zakazilla uskottiin, ettei Tuonpuoleiseen ollut asiaa, jos taistelussa kaatuneella oli rupsahtanut purukalusto. Niinpä hän harjasi, harjasi, harjasi. Ei sillä, että hän aikoisi kuolla tänään.

Hammasharjan sai vaihtaa uuteen viikon välein. Se oli pieni uhraus. Pyörätuolin lisäksi hän ei alkaisi käyttämään myös tekareita. Paacon pappavitsit eivät loppuisi ikinä.

Lopulta aika sutjakkaasti sujuneesta suihkusta tuleva Taguna siirtyi seuraavaksi aamiaisen ääreen. Tässä kohtaa aamua vatsa kurni, mikä oli tarkoituskin; se motivoi tekemään kaiken nopeammin ja sai kaiken maailma leivänkannikat maittamaan paremmin. Leipää kaapista, kaveriksi juustoa. Levitettä sai mieluusti olla niin paksu kerros, että sen tunsi kielellä; kyse ei ollut mistään koristeesta.

Voidellessaan hänen katseensa harhautui pöydällä lepäävään korttien sekamelskaan. Hän oli viettänyt eilisillan harkiten erästä mieletöntä strategiaa, joka vaati toimiakseen vain mahdollisimman hyvän kortin tietynlaisella efektillä. Sellaisia julkaistiin aina silloin tällöin, ja hän oli varma, että omisti paremman ehdokkaan kuin testipakkaan eilen lähteneen yksilön.

Taguna vilkaisi kelloa. Ei se vielä niin paljon ollut. Oli tietyssä mielessä edesvastuutonta ryhtyä miettimään Mätäkkää, jos oli ainakin periaatteessa kiire johonkin, mutta ei siinä ehkä niin paljon menisi, kun hän vain kävisi läpi pari korttikasaa ja miettisi paria juttua…

Sulfrey heräsi kellonsa vaimeaan piippaukseen lähes korvansa juuressa ja sulki herätyksen nopeasti, jotteivat uniaan mieluummin jatkavat huonetoverit häiriintyneet. Keltainen matoralainen hieraisi unihiekkaa silmistään ja tassutteli makuusalista keskuskeittiöön, johon joku aamuvirkku sankari oli keittänyt kahvia. Sulfrey kaivoi astiakaapista puhtaan mukin, jonka kylkeen oli maalattu koko lailla pörröinen tuhkakarhu, ja lorautti kupillisen. Eilen leivotusta limpusta hän sahasi kunnon viipaleen – taikinajuuri oli tuotu koko pitkän evakkomatkan Ma-Wetin tunneleissa Nui-Korosta asti – ja levitti sen päälle hunajaa.

Keskuskeittiö oli kuulunut ennen jonkinlaiselle puiselle retkeilymajalle tai yhteisölliselle motellille. Ehkä tätä evakkojuttua ei voinut sanoa retkeksi, vaikka se olisi ollut miten paljon mukavampi vaihtoehto. Ainakin täällä Sulfrey sai olla tuttaviensa seurassa. Tai ei hän tietenkään kaikkia makuusaleihin majoittuvia suurkyläläisiä tuntenut, mutta tuttu puheenparsi ja pienet, arkiset tavat toivat tietynlaista turvaa, jota etelän rapulinna ei ollut vielä muuten tarjonnut.

Piip piip.

Piip piip.

”Krooh… hmmh?”

Vihreät sormet raottivat silmälappua krikcitin kasvoilta. Takalekin uniset silmät harhailivat hetken ennen kuin ne löysivät piipittävän herätyskellon. Kuusikulmaiset kirjaimet tarkentuivat tuskallisen hitaasti hänen silmissään.

”… eeeei. Ei hitto. Ei taas!”

Takalek heilautti itsensä alas katonrajan unipuolapuiltaan, läimäytti herätyskellon kiinni ja säntäsi keittiöön. Tämä oli jo kolmas kerta tässä kuussa kun hän oli nukkunut pommiin. Mikä pahempaa, aamupäivällä oli poliisilaitoksen kokous!

Takalek pinkoi keittiöön, jonka pöydällä odotti Najavoxin hänelle valmiiksi leikkaama leipä. Takalek ei ennättänyt lukea hänen puolisonsa jättämää lappua vaan ahmaisi leipäviipaleen kitaansa, poimi aurinkolasinsa ja harppoi ulko-ovesta kylmään syysilmaan.

Taguna katsoi kelloa ja hieraisi silmiään. Oliko se oikeasti noin paljon?

Puoliksi syödyt leivät lepäsivät pöytäliinalla. Hän latasi toisen kitaansa kieltäytyen ehdottomasti juoksemasta töihin sitä suussaan kantaessaan kuin kiireiset sankarittaret mangaioiden sivuilla.

Mätäkkäkorttien kaaos täytti pöydän pinta-alasta valtaosan. Niitä oli sekavissa pinkoissa, eikä hän uskonut, että muistaisi töistä palattuaan, mitä oli miettinyt. Hän kokosi nopeasti pakkoja, joilla toivoi voivansa siirtää ajatusprosessinsa tuleville sukupolville. Nuo kuuluvat yhteen, hän huusi ajan halki tulevaisuuden minälleen. Kuin rakastavaiset. Tai ne Nimban sirut.

Vai kuuluivatkohan ne sirut edes yhteen? Tagunan täytyi suureksi häpeäkseen myöntää, ettei hän tuntenut olevansa kovinkaan inessä Bio-Klaanin kriisitilan taianomaisissa puolissa. Siksi se Kissabio-tutkintakin oli kai tuntunut niin hankalalta; loisistahan siinä oli ollut pohjimmiltaan kyse. Loisista ja vaaleanpunaisista kaneista.

Hän ei halunnut ajatella sitä nyt. Hän voisi ajatella sitä töissä. Siitähän hänelle maksettiin.

Peelon silmien vihreä hohde voimistui täsmällisesti kellon lyödessä seitsemän. Mustat, laihat sormet tarttuivat klipsiin hänen takaraivossaan ja kiskaisivat pöydällä sykkivään dynamoon kulkevat johdot irti. Toisessa maailmassa tavattujen tuttavuuksien sanat kiersivät vielä androidin päässä. Edeltäneen yön vierailu oli kestänyt toisella puolella taas useita päiviä. Hänen sisäistä kelloaan ei kuitenkaan ollut huijaaminen. Hän palasi todellisuuteen napakasti täsmälleen samaan aikaan kuin kaikkina edellisinäkin aamuina.

Kapura heräsi herätyskellon sointiin, kurotti kättään hiljentääkseen laitteen ja rojahti takaisin sängylle. Hän sulki silmänsä ja nukahti jälleen.

Tawa häiritsi sen jonkun alkavia ”yöunia” keräilemällä huoneestaan hirvittävällä kiireellä tarvitsemansa asiakirjat. Peseydyttyään ja valittuaan sopivan viitan hän koputti kiireisesti parhaan ystävänsä ovea poistuessaan kerroksesta.

Taguna saapui asemalle huomaten ilokseen, ettei ollut edes myöhässä. Paitsi ehkä pari minuuttia. Mutta sehän pyöristyi.

Edelliset kahvit oli jo juotu päätellen taukohuoneen kuumasta ja tyhjästä pannusta, joten hän laittoi seuraavat tippumaan. Parempaa tapaa nostaa statustaan työyhteisössä ei ollutkaan kuin hankkia itselleen maine ahkerana kahvinkeittäjänä.

Visokki heräsi ensimmäistä kertaa oven koputteluun, jonka takana oleva syypää oli mitä ilmeisimmin hänen paras ystävänsä. Koputtelun tarkoitusperä oli ilmeisesti ollut vain herättää hänet – oman käsityksensä mukaan hänellä ei ollut päivälle varsinaisia velvollisuuksia.

Taguna oli töissä. Aamukahvien toinen kierros oli juotu, tärkeimmät juorut vaihdettu ja Klaanilehden tämänpäiväiselle kolumnillekin jo vähän naureskeltu.

Eikä siinä mitään, sellaistenhan hetkien takia sitä tietyssä mielessä eli. Yllättävää problematiikkaa tilanteen ylle laskeutui lähinnä siitä syystä, että pian hänen kuuluisi kaiken järjen mukaan olla vastuullinen poliisi ja painua työhuoneeseensa valmistelemaan selontekoaan tapaus Kissabiosta. Aamuun ei muuta kuulunut; hän oli erikseen kieltäytynyt muista työtehtävistä, jotta ehtisi varmasti hoitaa homman.

Aikaa kyllä riitti. Mikään ei vain muuttanut sitä tosiasiaa, että koko juttu oli mennyt perseilleen, eikä hän osannut selittää, miksi niin oli käynyt tai mitä hän oli edes olettanut tapahtuvan. Ja nämä vastauksia vailla olevat kysymykset hänen pitäisi pian esitellä joukolle Bio-Klaanin tärkeimpiä henkilöitä.

Retkeilymajoituksen aulasta Sulfrey astui osittain maanalaiseen huoneeseen, jonka lukollisissa kaapeissa asukkaat saivat säilyttää henkilökohtaisimpia tavaroitaan. Sulfrey kaivoi esille muistiinpanovälineensä ja vielä varan vuoksi ylimääräisen mustepullon. Hän pakkasi ne laukkuunsa ja kaivoi kaapista paksun, kirjanmerkkejä tursuavan kansion. Matoran nappasi mapista koko joukon papereita sieltä täältä: muistiinpanoja, esityslistat, huomioita nuikorolaisilta, huomioita nuikorolaisista… Hän napsautti ne kirjotuslevynsä kiinnittimen alle ja asetteli koko komeuden siististi laukkuun. Vastaanottotiski oli tyhjä, eihän kyseessä ollut enää liiketoiminta – Nui-Koron entiset asukkaat olivat ottaneet paikan hallintaansa, heiluipa kuistin yläpuolella tangossa Hahnah-lippukin.

Astuttuaan kirpeään ulkoilmaan Sulfrey jäi hetkeksi katselemaan Suurkylän lippua, joka heilui tuulenvireessä. Kauempana ja paljon ylempänä Admin-tornin korkeassa pinaakkelissa leijui Bio-Klaanin Ussal-lippu. Se oli varmasti paljon isompi kangaspala, mutta näytti jotakuinkin postimerkin kokoiselta maan tasolta matoran-perspektiivistä katsottuna. Mikähän siinäkin oli taustalla, rapulippujen yhteydessä? Bio-Klaanilla oli korkeimmat tornit, mutta Sulfrey oli melko varma, että Hahnah-lippu oli vanhempi. Ellei sitten Tawa ollut tuonut lippuaan mukanansa jostain historian hämäristä.

Kahvilassa istuva Seran nyökkäsi varovaisesti, kun Peelo marssi määrätietoisesti hänen ohitseen. Työkalupakki löytyi jälleen tiskin takaa. Normaaliakin vähäsanaisempi androidi istui raudan toan toveriksi huoltamaan ranteensa sisällön ja marssi vain muutaman minuutin jälkeen pakki kädessä ulos kylmään. Päivän velvollisuudet ja Peelon tutkintaluvan mukanaan tuomat läsnäolo-odotukset häämöttivät jo edessä, mutta pysähdys sairasosastolla oli aamun ensimmäinen ja tärkein prioriteetti. Varsinkin nyt, kun vierailun kohteita oli yksi lihan kiroama lisää.

Kepellä oli krapulainen olo, eikä hän ollut edes juonut mitään.

Paitsi sen kummallisen kultistimatoranin teetä, mutta siitäkin oli jo muutama päivä. Mitäköhän siinä oli ollut?

Tai ehkä siihen oli vaikuttanut se, että hän oli valvonut aivan liian myöhään tutkiessaan kirjoja, jotka oli edellisenä päivänä lainannut arkistoista. Niin paljon uusia nimiä, niin paljon uusia aiheita tutkittavaksi… Hän oli aikonut puhua myös Vaehranin kanssa, muttei vielä ollut saanut tätä kiinni. Pian voisi olla aika uudelle yritykselle.

Hän nousi sängystä pajansa kulmassa, venytteli, kapusi portaat katutason kerrokseen ja pesi hampaansa vessassa, joka oli yhteydessä kahvion keittiöön. Kahvion puolelta kuuluikin jo varhaisaamun pirteää ja vähemmän pirteää puheensorinaa.

Taguna mietti kysymystä itsekseen häkellyttävän pitkään. Niin, aikoiko hän oikeasti kieltäytyä Mätäkkä-pelistä?

No, saihan sitä itselleen rehellinen olla: ei sen selostuksen valmistuminen yhdestä korttipelistä ollut kiinni. Yhdelle korttipelille oli aina aikaa. Ja jos ei ollut niin sitä tehtiin.

”Kuules, pelataan vain”, hän tokaisi skakdille.

”Eikö sinulla juuri ollut kiire johonkin?”

”No eipä oikeastaan.”

Visokki heräsi toista kertaa ja ymmärsi välittömästi, mikä tausta-ajatus ensimmäisellä herätyksellä oli ollut. Hänkö tarvitsi apua omien aikataulujensa kanssa selviytymiseen? Niinkö perusteellisesti todellisuus oli mennyt nurin? Kiireellä aamiaisensa kidoistaan alas ahmien Visokki kipitti kohti linnoituksen terveydenhuollon keskusta.

Bladis rullasi pois hissistä linnoituksen ensimmäisessä kerroksessa ja suuntasi ulkoportaan rampille. Admin-aukion mukulakivet olivat vihoviimeinen keksintö, reunoja pitkin kiertäminen oli helpompaa. Kaikkea sitä oppi rengasperspektiivistä. Teräskakdi olisi vaihtanut kapean pinnapyörät johonkin kunnon läskirenkaisiin, joita mukulat ja nupukivet eivät haittaisi, mutta kuulemma ne jättäisivät mustia jälkiä linnoituksen käytäville. Skarrarar siitä.

Myös moottoripyörän juttu oli vielä ratkaisematta. Ohjaaminen, ei mitään ongelmaa. Bentseeniä koneeseen ja a vot. Mutta ne saakelin polkimet. Bladis ei pitänyt itseään mitenkään taiteellisen lahjakkaana – moderaattorina hän ei enää voinut harjoitella kylpyhuoneiden seinille – mutta hän oli silti yrittänyt laatia luonnosmaisen piirustuksen käsipolkimista. Ehkä Tongu tai joku rakentaisi hänelle sen systeemin. Telakan herra oli velkaa siitä sinisen apinan tapauksesta. Jos nyt poliisilaitokselle yleensäkään oltiin velkaa rikosten ratkomisesta.

Kepe haki päivän lehden kojulta linnakkeen pihamaalta ja jatkoi aamurituaaliaan suuntaamalla kohti kahviota. Kaikesta huolimatta elämä jatkui pääasiassa normaaliin tapaan. Linnakeen käytävillä leijui tuttu ja turvallinen syksyinen ilmapiiri, vaikka vallien ulkopuolella maailma myllersi.

Astuttuaan kahvilan linjastoon hän mietti, olikohan sitä rukikorolaisen leipomon piirakkataikinaa saatu jo valikoimiin.

Hmm, taikinaa… Missäköhän Snowie oli tällä hetkellä? Hän ei ollut nähnyt tätä muutamaan päivään ja odotti nyt, milloin voisi kertoa tälle kaikesta tapahtuneesta.

Kupe ei enää edes nostanut katsettaan Peelon saapuessa hänen osastonsa ovelle. Aamun aikataulu raksutti koko ajan androidin ajatusten taustalla hänen tarjotessaan muutaman sanan tyhjäkatseiselle ilman toalle. Valkoisen androidin luona hän viipyi huomattavasti pidempään. Paneeli tajuttoman olennon ranteessa aukesi yhtä vaivattomasti kuin Peelon oma. Hänen teoriansa osoittautui välittömästi todeksi. Sama löystyvien ruuvien tyyppivika löytyi myös syöpäläisen vaivaaman koneen ranteesta.

Kiristämiseen ei kuitenkaan mennyt kauaa. Huolellisesti valkoisen androidin ranneluukun paikalleen kiinnitettyään Peelon askeleet veivät tomerasti kohti hänen seuraavaa velvollisuuttaan.

Taguna harppoi työhuoneeseensa – ei siksi, etteikö Mätäkän pelaaminen olisi enää huvittanut, vaan lähinnä siksi, että pelikaveri oli lähtenyt. Kai niitä oikeita töitä oli vähän kaikilla siitä päätellen, että taukohuone oli tyhjentynyt.

Hän avasi oven. Pöydällä oli yhä Kissabion piirroksia, ja hän mietti, olisiko kaikki helpompaa, jos hän vain keskittyisi esittelemään niitä. Tawaa ilahduttaisi varmasti kuulla jo aikoja sitten kuolleen klaanilaisen taiteellisista lahjoista. Ehkäpä kisuliinin traaginen tarina herkistäisi läsnäolijat kyyneliin, ja sitten kukaan ei huomaisi sitä, miten pahasti hän oli kussut koko homman.

Hänen täytyi keskittyä. Korttipeleihin hän osasi keskittyä; tuntui, että niitä pelaillessa joka ikinen aivosolu terästäytyi toimintaan. Silloin hänen kehostaan lakkasivat kaikki muut toiminnot, paitsi ehkä joku hengittäminen. Ja pitikö aivojen aktiivisesti pumppailla sydäntä vai toimiko se ihan automaattisesti? Entä keuhkot?

Ihan kiintoisia kysymyksiä, jotka hän voisi vannoa ratkaisevansa joskus myöhemmin ja unohtaa välittömästi.

Kynä osui paperille, mutta ei sen terä piirtänyt mitään järkevää. Olisi pitänyt syntyä kirjaimia. Ja sitten hän olisi voinut lausua ne ääneen. Piti ajatella töitä. Piti ajatella…

Mitä juttua hän olikaan aamulla miettinyt kortteja selaillessaan?

Kepe yskäisi. Hän oli vetänyt kahvia vahingossa väärään kurkkuun, sillä oli ajatuksissaan yrittänyt juoda sen liian nopeasti.

Olipas tutkimuksen tekeminen jälleen hankalaa, ei sillä että se varsinaisesti olisi koskaan helppoa ollutkaan. Ei niin helppoa kuin kahvinjuonti, joka kyllä sekin osoittautui tänään haastavaksi.

Mitä enemmän hän yritti dataa haalia, sitä sekavammalta kaikki kuitenkin tuntui, ja oli yhä haastavampaa saada selvää siitä, missä oli totuuden siemen ja missä ei. Mikä oli se suunta, johon hän halusi tutkimuksissaan edetä? Mihin keskittyä, minkä jättää vähemmälle huomiolle?

Kondelin villi tarina oli avannut hänen päässään tulvaportit ajatukselle, että kenties oli olemassa paljon ideoita ja näkökulmia joita hän ei koskaan ollut voinut edes kuvitella, ja että maailma oli vielä suurempi paikka kuin hän oli ikinä uskonutkaan. Kyllä hän näin oli tietoisella tasolla aiemminkin ajatellut, Kondelin tapaaminen vain teki siitä viimein totta.

Ehkä hänen pitäisi nyt jutella uudestaan Visun kanssa, kun kumpikin heistä oli kenties saanut hieman aikaa jäähtyä. Uskomatonta minkälaisia seikkailuja mahtui aivan Klaanin kaupungin vallien sisäpuolellekin.

Siitä puheenollen, niin, mitenkäs se majakka? Hän vilkaisi ulos kahvion ikkunasta ja näki sen kaukana rannan suunnassa. Minkälainen seikkailu siellä mahtoi odottaa?

Taguna skannaili taukohuoneen autiota menoa ja huomasi ilokseen erään toan, jolle kelpasivat korttipelit silloin tällöin. Suuri osa aseman vakioheeboista kieltäytyi pelaamasta enää mitään hänen kanssaan, koska hän ”voitti liikaa”, mutta aina löytyi sellaisia, jotka pelasivat yhtä kovaa tai eivät olleet tarpeeksi kilpailuhenkisiä pistääkseen pahaksi.

Selonteko valmistuisi kyllä, kunhan hän vain palaisi jossain vaiheessa tekemään sen. Oli kokoukseen vielä jokunen tunti.

Visokki kiitti Radukowia asiallisesti ja alkoi tehdä lähtöä tämän toimistosta. ”Suosittelen harkitsemaan, että tekisimme tämän vaikka viikottain”, shasaali sanoi pakkaillen papereitaan. ”Tällaisia prosesseja ei voi pakottaa – ne vaativat kärsivällisyyttä, kuten varmaan itsekin ymmärrät.”

Poistuessaan ovesta Visokki ei edes vilkaissut Radukowin suuntaan. Hän lupasi harkitsevansa.

Gaggulabion kaltainen tärkeä mies ei milloinkaan nukkunut tai herännyt keveästi. Onneksi pahamaineinen soturi sai herätä juuri silloin kuin itse halusikin, siitä huolimatta miten korkealla auringot olivatkaan. Hän jätti sänkynsä petaamatta, pesi massiiviset hampaansa erään tutun hammaslääkärin suosittelemalla valkaisevalla hammastahnalla ja huuhtoi pahan maun pois puolikkaalla Karhuhailla.

Toisen kaljan hän avasi marssiessaan suihkuun – hitto vie kun lämmintä vettä ei tullut vieläkään – ja kolmannen hän aikoi avata lekotellessaan terassillaan tupakkatakissaan, mutta suunnitelman pilasi se tosiasia, että oli tosiaankin hyinen syksyinen ilma. Hän veti niskaansa sen sijaan toppatakin ja oli valmis uuteen päivään tuhoa ja turmiota.

Kapura avasi silmänsä ja vilkaisi ulos ikkunasta. Kylmä veto löi vasten kasvoja.

Miten siellä oli noin valoisaa?

-V

Kirpeä syystuuli työntyi sisään avonaisesta ikkunasta ja tuuditti otteessaan huoneen lattiaa peittävää ohutta pölykerrosta. Kaupungin häly kantautu sisään katutasolta. Kaksoisauringot jomottivat taivaalla kiistattomana merkkinä siitä, että oltiin siirtymässä aamusta päivään. Kapura oli jumittunut tuijottamaan ulos sinertävälle, pilvien peittämälle taivaalle, mutta käänsi katseensa tajuttuaan, että oli parempikin tapa saada vastaus hänen kysymykseensä.

Herätyskellon vihreänä hohtavalla kellotaululla seisova lukema 9:04 oli sekä hyvä että paha näky, johon herätä. Toisaalta kyse ei ollut siitä kellonajasta, jona hän oli aikonut nousta. Mutta toisaalta olisi kai voinut käydä pahemminkin. Väsymys makasi hänen päällään voimana, jota vastaan taisteleminen tuntui mahdottomalta; sulkemalla silmänsä uudelleen vajoaisi uudelleen unten syövereihin ja nukkuisi koko päivän ohi.

Se oli ajatuksena riittävän hälyttävä saadakseen hänet liikkeelle. Tulen toa työnsi peiton päättäväisesti yltään, pakotti kehonsa pystyasentoon ja jäi hetkeksi istumaan sängyn reunalle. Se oli ainakin alku.

Vastakkaisella seinällä lepäsivät yhä Taripin punaiset sanat. Niiden jättäminen siihen ei välttämättä ollut ideoista paras, mutta Kapura ei osannut sanoa, miksei hän ollut tehnyt asialle mitään. Ehkä hän ei vain ollut jaksanut siivota. Olisi pitänyt kai kutsua joskus vieraita; siinä hyvä keino pakottaa itsensä toimimaan.

Nyt ei joka tapauksessa ollut aikaa. Punaiset sanat saivat jäädä siihen. Seinän lisäksi ne olivat jo vallanneet hänen mielensä.

Tuttu raakunta varasti Kapuran huomion, ja hän vilkaisi taakseen. Ikkunalaudalla kökötti itsekseen virnuileva kusipää, jolle ei näemmä enää riittänyt pelkkä hänen uniensa hallitseminen.

”Herätys, Kapura! Tänään on tärkeä päivä.”

”Niin”, vastasi Kapura meriharakalle. ”Ja uskoakseni se on tärkeä enimmäkseen johtuen parista jutusta, joiden tekemisestä tänään päätin ihan itse. Joten kiitos muistutuksesta, mutta se on aika turha.”

Lintu silmäili häntä hetken. Niin monella silmällä se ei ollut vaikeaa.

”Mutta aiotko viimein tehdä myös sen?” rääkkyi loinen. ”Muistathan, mistä olen sinulle viime viikot kuiskaillut. Se tekisi Punaisen miehen hyvin iloiseksi.”

Sen Kapura kyllä muisti. Isän ja pojan suhdetta ei niin helposti katkaista. Mistään muusta loinen ei ollutkaan hänelle puhunut sen jälkeen kuin mieliseikkailijoiden joukkio oli tehnyt retken hänen tajuntaansa. Ja kyllä hän jollain tapaa ymmärsi, että hänen olisi kuulunut ottaa tarjous vakavasti.

Mutta sinä aamuna hän ei halunnut antaa meriharakalle pienintäkään tyydytyksen hippusta, joten vastaukseksi hän vain tokaisi: ”Jos se on Punaiselle miehelle syy olla iloinen, minulle se on varmaankin syy tarttua pulloon”.

”Tuo ei ollut vastaus”, sanoi loinen harmistuneesti. ”No? Miten on?” Otus hyppelehti kärsimättömästi ympäriinsä ja lennähti sitten ikkunalaudalta sängylle hänen viereensä tuijottaen toaa kiihkeästi tulenpunaisilla silmillään.

Kyllä se hänestä oli ollut vastaus, mutta niin väsyneenä ei tehnyt mieli juuttua tyhjänpäiväiseen väittelyyn. Haukotus kulki hänen elimistönsä halki. Loisen näkeminen valveilla oli varmaan ihan hyvä vihje siitä, että tänään hän ei ollut liikkeellä läheskään riittävällä määrällä unta.

”Jos saan elimistööni tarpeeksi kofeiinia, sinä varmaan kuolet”, Kapura sanoi mielensä kutsumattomalle vieraalle. ”Pompit tuossa vain univajeeni voimasta. Sitä paitsi kahvi tekee sinulle varmaan muutenkin pahaa, koska kofeiinihan on linnuille myrkyllistä. Vai onko?”

”Sinä et tiedä mitään meriharakoista.”

Seppä ei vaivautunut väittämään vastaan siihenkään, vaikka hyviä tulokulmia olisi varmaan löytynyt. Päivä sisältäisi riittävästi kiusallisia keskusteluja muutenkin.

Hän nousi sängystä ja huomasi, ettei siinä leppoisasti istuminen ollut paljastanut koko totuutta hyökkäyksestä, jonka väsymys oli kohdistanut hänen kehonsa jokaiseen niveleen ja lihakseen. Huimasi hieman, ja Kapura pysähtyi miettimään, oliko sittenkään tarpeen lähteä liikkeelle näin varhain, vaikka hän olikin jo myöhässä suunnitelmistaan. Olihan se tietyssä mielessä – hänellä oli paljon tehtävää ja vakava riski olla löytämättä joitakin tavoittelemista henkilöistään välittömästi – mutta hänen univajeen raatelemat aivosolunsa yrittivät epätoivoisesti purkaa eilisillan rationaalisen päätöksen ja löytää tekosyyn palata sänkyyn.

Lopulta voitti joko järki tai tietoisuus siitä, että meriharakan saisi katoamaan helpoiten keskittymällä johonkin muuhun. Esteenä hänen ja muun maailman välillä oli pelkkä ovenkahva; pitäisi vain kävellä sinne, painaa se alas ja astella ulos.

Ei väsymys sillä kaikonnut, että itsensä pakotti suorittamaan nämä urheat toimenpiteet. Saikohan kahvilla pelastuksen vai pelkän päänsäryn?

Oli jotenkin rauhoittavaa, kun kaikki meni huonosti jo ihan alusta asti.

Linnakkeen käytävillä vilahteli ohi kasvoja vailla nimiä. Aina jonkun liian tutun lähestyessä Kapura pelkäsi, että tämä huomaisi hänet ja aloittaisi keskustelun; jostain syystä hän oli varma, ettei voisi pysyä vaiti vaan päästäisi suustaan ulos kohtalokkaat sanat.

”Hei, aion tehdä jotain aika tyhmää.”

Uhkakuva oli niin etäinen, että melkein nauratti – oli vaadittu ylimääräinen Nimdan siru siihen, että hän oli livauttanut Matorolle olevansa merirosvo. Kyllä häneltä taito pitää turpansa kiinni löytyi. Silti Kapura pelkäsi kaiken lipsahtamista ulos ja sitä, että joku eteen sattuva Keetongu tai GunAxxonn lukisi totuuden hänen kasvoiltaan.

Tässä oli mies, joka aikoi tehdä jotain aika tyhmää.

Näyttikö hän mieheltä, joka aikoi tehdä jotain aika tyhmää? Riippui varmaan siitä, kuinka moni oli lukenut hänen elämäntarinansa Klaanilehden juorupalstalta. Rehellisesti sanottuna hänen saattoi varmaan sanoa olevan mies, joka oli koko ajan tekemässä jotain tyhmää.

Kävi kuten olisi saattanut arvata: yläkerroksen kahvio, johon Kapura suuntasi vain siksi, että se oli hänen huonettaan lähempänä, oli paremman näköalansa puolesta tänäänkin niin suosittu, että pöydät olivat lähes täynnä ja jono pitkä kuin lista Klaanin vihollisista.

Kun pyhän eliksiirin saattoi jo haistaa, kahvinhimo veti hänet joukon perälle siitäkin huolimatta, että vaikkapa piipahtamalla torilla sitä olisi todennäköisesti saanut helpommin. Vaikka siitä yhdestä kuuluisasta torikahvilasta, jossa joku korkea-arvoinen vortixx vierailta mailta oli nyrpistänyt nenäänsä Bio-Klaanin kahville käväistessään valtiovierailulla Tawan luona.

Eipä siinä mitään. Ei hänen aina tarvinnut olla sataprosenttisen rationaalinen yksilö.

Jonottaessaan Kapura vilkuili muihin pöytiin tavoitteenaan löytää jokin tarpeeksi rauhallinen istumapaikka. Yhä hän pelkäsi, että jos hän avaisi suunsa spontaanisti, ulos tulisi jotain, mitä hän ei ollut aikonut sanoa; edessä oli monta vaikeaa keskustelua, ja hän aikoi olla niissä saalistava osapuoli, joka piteli yllätyksen elementtiä visusti omissa käsissään. Hän tekisi sillä vaikka yllätysten Nova-räjähdyksen.

Vatsa kurni, ja tarkin arvio sille, milloin hän oli viimeksi syönyt, oli ”joskus”. Patonkeja oli onneksi vielä jäljellä; hän nappasi yhden mukaansa. Kauppasaarto oli tehnyt hallaa täytteille, mutta nälän se tappaisi joka tapauksessa.

Silmät haravoivat kahviota vapaata paikkaa hakien. Mieluiten tyhjästä pöydästä, mutta sellaisia ei juuri näkynyt. Tuossa kahden istuttavassa oli vain joku kirjaansa uppoutunut – voi ei, ei sittenkään, tuttu kasvo, mutta oli liian myöhäistä. Hänet oli jo huomattu, eikä Kapura keksinyt hyvää tekosyytä, jonka varjolla mennä istumaan johonkin muualle.

”Hyvää huomenta, Kapura”, sanoi Pohatu VII jostamatta juurikaan katsettaan pitelemästään kirjasta, joka oli paksu kuin synti. Koristelias kruunu teki vortixxista helposti tunnustettavan näyn; tämän vitivalkoisia, tyylikkäitä korkokenkiä tuntui sen sijaan olevan kaikilla nykyään. ”Että sinuakin näkee. Tulitko väittelemään kanssani natseista tai vauvoista?”

”Itse asiassa en”, vastasi puhuteltu tulen toa. Hän iski mehevän patongin eteen pöydälleen ja istuutui. ”Minulla on tänään kiire, ja ihmisroolipelin maailmanrakennusta koskevat riidat tuppaavat venymään legendaarisen pitkiksi, kuten varmaan ihan hyvin muistat.”

Hän hörppäsi kahviaan. Pohatu VII:n lukea kirja lepäsi pöydällä selkämys sen pintaa vasten, eikä hän nähnyt, mitä tämä luki. Ehkä jonkun kilpailijan uusinta teosta. ”Jokainen genrekirjailija seuraa silmä kovana sitä, mitä skenessä tapahtuu”, oli vortixx joskus todennut. ”Genre on mosaiikki – se rakentuu lukemattomista pienistä palasista. Ja sitä ymmärtääkseen on tunnettava ne kaikki.”

”Mutta nyt kun täällä ollaan”, sanoi Kapura, ”kyllä, olen itse asiassa edelleen sitä mieltä, että meidän maailmamme vihollisosapuolen kopiointi ilman hienovaraisuuden rahtustakaan on vähän tökeröä. Ja myös sitä, että olentojen syntymää säätelevien lakien muuttaminen uhkaa maailman samaistuttavuuden integriteettiä lahjoittamatta tilalle mitään erityisen hienoa.”

Pohatu VII taputti lattiaa kenkiensä kärjillä. Kuului ontto, kumiseva ääni. ”Kuten epäilemättä aavistit, se oli enemmän vitsi kuin lupa lausua julki vauvoja koskevat tuntemuksesi. Mutta kun kerran aiheen ympärillä pyörimme: Kapura, milloin pelaamme? Ellen pahasti erehdy, ensimmäisen session käsikirjoitus kelpasi sinulle sillä ehdolla, että suorat maininnat maailmanrakennuksen kiistanalaisista elementeistä jätetään myöhemmäksi.”

”Milloin Plasman ja mielenvoimien laulu kasi ilmestyy?” heitti Kapura takaisin.

”Tiedäthän, miten suurten fantasiaeeposten tuotantoprosesseilla on tapana venyä. Yrityksesi loukata minua on huomioitu ja todettu siksi ontuvaksi tavaksi kokeilla vaihtaa aihetta, mikä se epäilemättä olikin. Nyt: aiommeko me ihmisroolipelata vai emme? Ovatko loput pelaajat jo kasassa?”

Pohatu VII nosti katseensa kirjasta, jota oli sivusilmällä lukenut, ja tutkaili hänen kasvojaan. Vortixxin hirvensarvinen kruunu heilui tämän pään liikkeitä mukaillen.

”Jos olisin vainoharhainen, voisin melkein ajatella, että olet vältellyt minua viime viikot. Tämä olisi hyvin outo asiaintila, sillä projektimme eteneminen ei anna ilmi, että mikään olisi niin syvällisesti pielestä. Onko… onko tässä oikeasti kyse vauvoista?”

”Ei”, murahti Kapura ja siemaisi kahvia. Missään ei ollut oikeasti kyse vauvoista. Niitä ei edes ollut olemassa. Paitsi raheilla.

Se oli siinä mielessä hyvä vastaus, että se ei ollut valhe tai liikaa paljastava totuus, mutta paha virhe yksinäisessä ei-sanassa piili: se kutsui luokseen, miltei vaati, lisäselityksen. Keskustelussa oli tauko, jonka aikana genrefantasian kuningatar vain tuijotti häntä kasvoillaan kysyvä ilme.

”Tulen käymään illalla ja selitän kaiken”, Kapura sanoi. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, miksi hän oli niin sanonut, paitsi että se oli kieltämättä hyvä keino karata tilanteesta. ”Nyt on kiire. Pitää etsiä Visokki.”

”Asiasi kuulostaa tavoitellun henkilön perusteella niin vakavalta, että myönnyn vastahakoisesti kuulemaan totuuden myöhemmin”, sanoi Pohatu VII ja laski katseensa jälleen kirjaansa. ”Tavataan pian, Kapura.”

”Niin”, vastasi tulen toa ja nousi tajuten vasta sen tehtyään, että oli hädin tuskin aloittanut aamiaistaan. Hän joi kahvin parilla kulauksella, koska ei kehdannut varastaa kahvion kuppia, ja nappasi patongin mukaansa. Sitten Kapura sulki silmänsä, yskäisi pari kertaa ja tunsi vatsansa muljahtavan; ainakin oli selvinnyt, miksi kahvia ei yleensä nautittu niin nopeasti.

Vortixx oli syventynyt kirjaansa. Miksi hän oli sanonut tälle niin? Ei hänellä oikeasti ollut aikaa eikä pienintäkään aikomusta pyörähtää illalla Pohatu VII:n luona juttelemassa jostain roolipelistä.

Kapura astui ulos kahviosta ja haukkasi palan patongista. Visokkia kannattaisi varmaan etsiä ensin Admin-tornista. Eiköhän joku siellä vähintään tietäisi, mistä tätä seuraavaksi hakea.

Hänen olisi kuulunut käydä vielä läpi sitä, mitä hän aikoisi adminille sanoa, mutta aivoissa pyöri vain ylimääräinen kapula, jonka hän oli juuri heittänyt omiin rattaisiinsa. Kai hänen pitäisi livahtaa pudottamaan kaiken selittävä kirje tämän postiluukusta sopivaan aikaan. Mutta miksi hän oli edes sanonut tulevansa?

Ehkä se auttoi omalla tavallaan, että vajosi yhä syvemmälle ja syvemmälle itse kaivamaansa kuoppaan. Mitä isomman sotkun jätti taakseen, sitä helpompa oli uskoa, ettei mitään muuta keinoa ollut.

Oli miten oli. Nyt ei ollut aikaa miettiä sitä.

-IV

”Haluatko, että kirjoitan sinulle sairaslomaa?”

”Kiitos, mutta uskoakseni voin tehdä niin halutessani vaikka itselleni.”

”Tietenkin, admin. Mutta olisitko kenellekään muulle sitä tarvitsevalle yhtä ankara kuin itsellesi?”

”Hmh.”

”Toisinaan kaipaamme jonkun muun sanomaan ääneen sen, että tarvitsemme apua. Tiedostaminen on yksi askel polulla, mutta suuri osa sitä on myös ulkoista. Toisia auttaa kuulla ääneen sellaiset totuudet, jotka ovat ehkä ilmiselviäkin.”

”Minä harkitsen asiaa. Kiitos, Radukow.”

Syyssade ropisi isoina helmeilevinä pisaroina vasten visorakin kuorta. Oli taas kulunut monta päivää siitä, kun hän oli viimeksi käynyt ulkona. Harva se hetki hän vilkaisi ikkunastaan ja näki tulevaa talvea uhmaavan auringonpaisteen värjäävän maailman kauniiksi. Ne olivat niitä päiviä, jolloin ainoa, mitä hän kykeni ajattelemaan oli se, miten hänen pitäisi nousta ylös. Pitäisi mennä nauttimaan auringoista vielä kun siihen oli mahdollisuus.

Enenevissä määrin ne päivät jolloin hän pääsi liikkeelle tuntuivat olevan tällaisia. Sateisia ja harmaita, niitä joiden kosteus ummehdutti kaiken murrettuihin väreihin. Silloin harvoin kun sai itsensä liikkeelle, ei auttanut olla nirso. Olipahan etunsa siinäkin, että sateella oli liikkeellä vähemmän tuttuja. Silloin oli vähemmän velvoitteita tervehtiä ja teeskennellä hyvinvoivaa adminin aseman pönkittämiseksi.

Jollain tapaa sateen armottomassa kylmyydessä oli myös jotain, joka auttoi. Hän havaitsi yleensä hytisevänsä vasta päästyään muurien suojaan. Jollain tapaa sen hyytävä pisto murtautui läpi sen turruttavan hyhmän, johon päivistä synkimpinä kaikki oli kietoutunut.

Seisoessaan niityllä linnakkeen edustalla Visokki koki selkeyden hetken, jonka kaltaiseen hän ei ollut pystynyt hetkeen. Se hetki muodostui hänen kitalaelleen yksinkertaisena lauseena:

”Minä en voi hyvin.”

Niin rujo ja kamala kuin se lause olikin ollut, kuinka hyvältä tuntuikaan myöntää se itselleen? Sen todellisuus oli humalluttavaa. Se auttoi pysymään pystyssä. Vielä voimakkaammalta tuntui jatkaa sitä näin:

”Enkä ole hetkeen voinutkaan.”

Visokin oli vaikea paikallistaa, mistä se oli alkanut. Helppoa olisi ollut syyttää sitä hetkeä, kun vihamielinen hyökkääjä oli tunkeutunut hänen tajuntaansa Nimdan sirulla. Sitä hetkeä viikkoja myöhemmin, kun oli käynyt ilmiselväksi, että sotaa ei voisi estää. Sitä yötä, kun Avde mukanaan saapuneine feterroineen oli iskenyt särön hänen maailmaansa. Kaikki tuo tuntui vain oireelta jostain isommasta, joka oli jäytänyt hänen mieltään jo ties kuinka pitkään. Aivan kuin hän olisi ollut spiraalinomaisessa kierteessä kohti mustan auringon kitaa jo pidempään, mutta oli vasta nyt avannut silmänsä sille tietoudelle.

Viime päivät olivat olleet helpompia. He olivat käyneet Tawan kanssa muutaman keskustelun, jotka eivät olleet edes erityisen hankalia. Hän oli saanut itsensä vihdoin pakotettua Radukowin puheille. Tongun ja Telakan väen nimikirjoituksilla koristettu kukkalähetys toi hänen pöydällänsä huoneeseen pilkahduksen väriä. Hän sai jälleen syötyä. Selviytyminen oli ennen kaikkea koko joukko pikkuaskelia poispäin pimeydestä.

Silti jopa hyvinä päivinä hän palasi uudestaan ja uudestaan valintaan, jonka hän oli tehnyt väärin, vaikka ei uskonut että sitä edes voisi tehdä oikein.

Hän seisoi niityllä linnakkeen ulkopuolella. Helmeilevät sadepisarat saivat syksyn haalistamat niittykasvit värähtelemään. Hän oli yksin ja muisteli keskustelua, jonka hän oli käynyt unensa Tawan kanssa siinä maailmassa, joka ei ollut todellinen, koska hän ei ollut uskonut siihen tarpeeksi.

Utopiansa raunioilla hän kysyi, miksi ei ollut pystynyt uskomaan siihen. Oliko se kiinni siitä, miten Avde oli saastuttanut sen häneltä? Vai oliko Punaisen miehen syyttäminen liian helppoa. Oliko hän itse rakentanut maailmansa liian koville perustuksille?

Oli oikea vastaus mikä tahansa, se todellisuus oli poissa, eikä tulisi enää takaisin. Tämä, missä kylmä syyssade ropisi vasten hänen kuortaan oli tullut jäädäkseen, eikä hän ollut se, jonka haaveet määrittivät sen suunnan.
Enenevissä määrin hänestä tuntui siltä, että kenenkään haaveet eivät määrittäneet sitä. Asioita vain tapahtui.

”Minulla… minulla olisi vähän kysymyksiä.”

Hieman hengästyneeltä kuulostava repliikki keskeytti hänen ajatuksensa. Visokki kääntyi ja näki Kapuran. Vettä valuva toa sai Visokin havahtumaan aikaan, paikkaan ja vallitsevaan säätilaan.

”Ja niin varmasti sinulla minullekin”, Kapura jatkoi taivaalle vilkuillen. Visokki ei tiennyt, mitä ajatuksia vesisade tulen elementtiä hallitsevassa olennossa herätti. ”Vastaus yksi: Radukow kertoi, että menit kävelylle, ja mainitsi paikan, jossa kävitte kerran yhdessä. Päätin kokeilla, kun tämä ei kerran ole mikään isokaan kaupunki. Ja näemmä onnisti.”

Sitä epätodellista utua, mistä Visokin arki nykyään muutenkin koostui, ei yhtään helpottanut nähdä Kapura lihassa ja veressä. Heillä ei ollut ollut minkäänlaisia kohtaamisia kohtalokkaan yön jälkeen. Rehellisesti hänen teki hieman vaikea katsoa tätä silmiin sen kaiken ajan jälkeen, minkä hän oli viettänyt niiden takana ja nähnyt enemmän henkilökohtaisia asioita kuin tulisi ikinä tarvitsemaan.

”Kapura”, Visokki sanoi. Sanat tuntuivat poikkeuksellistakin tahmeammilta saada ulos. ”Tuota. Miten voit?”

Tulen toan kasvoille levisi hieman harmistunut ilme, kuin tämä olisi toivonut keskustelun hyppäävän sen aiheen ylitse. Visokki ei tiennyt, tuntuiko heidän ensimmäinen tapaamisensa sen kaiken jälkeen oudolta Kapurasta, mutta jos tuntui, se ei näkynyt päälle. Oikeastaan toa tuntui olevan juuri ja juuri läsnä ja mietti vastaustaan pitkään.

”Hyvin kai”, tämä sanoi lopulta ja piti tauon, josta sai sen mielikuvan, että tämä jäi itsekin pohtimaan sanomaansa. ”Se ei kyllä ehkä näy siinä, mistä olen tullut juttelemaan. Minulla on nimittäin eräs… huoli. Useampikin, mutta ne liittyvät toisiinsa.”

Kapura katsoi häntä kohti. ”Ehkä kannattaa vain kysyä suoraan. Mitä ovat loiset? Kuka on Jouera? Ja kuinka huolissani minun pitäisi olla niistä tai mistään muusta, mitä päästäni mahdollisesti löytyi?”

Ennen kuin Visokki ehti edes miettiä vastausta, tämä jatkoi puolustelevasti: ”On ehkä hieman karkeaa rynnätä luoksesi tällaisten kysymysten kanssa, mutta minun mielessäni tapahtui kaikesta päätellen aika paljon juttuja, eikä kukaan muu vaikuta tietävän siitä kaikkea. Makuta Nui ehkä, mutta häntä on vielä vaikeampi saada kiinni kuin sinua. Mitä lie tärkeitä makutajuttuja meneillään.”

Visokin mieleen rävähti kuva hedelmästä ja hän taisteli parhaansa mukaan vastaan halua korjata Kapuran virhearvio.

”Ja sen lisäksi”, jatkoi Kapura jättämättä hänelle vieläkään tilaa vastata, ”että minun on erinäisistä syistä tärkeää tietää, minulla on nähdäkseni myös moraalinen oikeus kuulla siitä. Minunhan pääkopassani te seikkailitte. Uskoisin, että kaikki, mitä saitte selville, koskee minua itseäni vähintään epäsuorasti, ja siitä syystä minun on saatava tietää. Eikö kuulostakin järkevältä?”

Siinä oli ollut melko paljon. Kun Kapura lopetti puhumisen ja aloitti hengittämisen, Visokki ei ollut täysin tyytyväinen siihen, kuinka pitkään oli vain hiljaa.

”Kuulostaa se”, hän sanoi. ”Minun on pitänyt joka tapauksessa etsiä sinut jo jonkin aikaa. Myönnän, että en vain ole ollut ihan vielä siinä pisteessä, että pystyisin puhumaan niistä asioista.”

Enkä kyllä edes tiedä olenko pääsemässä sinne, hän jätti sanomatta.

”Koko operaatio sinun tajunnassasi tapahtui siksi, koska sinulla oli epäilyksiä ja pelkoja asiaan liittyen. On… on vain kohtuullista, että kuulet siitä.”
Visokki vilkaisi apaattisesti sateista taivasta.
”Haluatko mennä jonnekin muualle puhumaan?”

”Sade ei minua haittaa, jos sitä mietit”, vastasi Kapura. ”Mutta ihan miten haluat.”

”Minua se lähinnä auttaa, joten hyvä on. Älä vilustu.”
Visokki vilkaisi Kapuraa ja alkoi ottaa askelia niityillä kauemmas linnakkeesta. Hän otti suunnakseen kaistaleen rannikolla olevaa metsää ja jatkoi sitä kohti.

”Kysyit loisista”, hän kertasi kävellessään. ”Kuten ehkä kuulit jo, sinulla oli niitä kaksi. Avden loinen ja se, joka kutsui itseään ’Rakentajaksi’. Kummasta haluat kuulla ensin?”

”Avden loisen takia kaikki se kai varsinaisesti tapahtui”, tokaisi Kapura. ”Joten aloitetaan vaikka siitä.”

”Toivon että sinulle ei tule yllätyksenä, että sille ei tapahtunut mitään. Se on yhä siellä. Ja niin on”, Visokki sanoi pitäen tauon vetääkseen syvään henkeä, ”varmaankin parempi.”
Kapuran ilme paljasti, että tällä oli asiasta oma mielipide, mutta toa pysyi vaiti.
”Se olento”, Visokki jatkoi. ”Tietoisuus, mieli, mikälie… on osa sinua. Muisto tai haave tai ideaali. Osa sinun mieltäsi, jonka Avde on aseistanut toimimaan sinua itseäsi vastaan. Jokin niin tärkeä, että jos olisin tuhonnut sen, en tiedä, olisitko enää oma itsesi.”

He lähestyivät vähitellen merituulessa huojuvia havupuita. Visokki keräili ajatuksiaan vilkuillen horisontissa kuohuvia vaahtopäitä.

”Siinä hänen paras jekkunsa onkin. Hän pitää meidän identiteettejämme panttivankeina. Ne toteuttavat hänen suunnitelmaansa, ja jos yritämme tappaa niitä, päädymme tuhoamaan vain minuutemme. Ja noh, sitä sinun toinen loisesi yrittikin.”

”Jouera”, Kapura sanoi. ”Rakentaja.”

Tulen toa oli hetken hiljaa. He kävelivät, ja tämäkin katsoi merelle joitakin omia ajatuksiaan miettien. ”Periaatteessa minun pitäisi varmaan tietää hänestä enemmän kuin sinun. Mutta ei Zairyh mitään liian hyödyllistä kertonut.”

”Kapura. Joudun myöntämään, että minulla ei ole aavistustakaan, kuka on Zairyh.”

”Se on pitkä ja turha tarina. Tule vetämään hihasta, jos mielenvoimainen kasvi käy kimppuusi. Minun uskoakseni hän ei ole enää kuvioissa, mitä se sitten voisikaan tarkoittaa. Ainakaan mitään ei ole kuulunut vähään aikaan.”

Visokkia melkein huvitti.
”Mielenvoimainen kasvi. Onpas jotenkin sellaista, mitä voisi löytää siitä Geen kirjasta. Sillä on varmaan jotain heikkouksia. Tai lista voimia.”
Hän palasi mielessään jonnekin viattomampiin aikoihin. Se ei kestänyt kovin kauaa – iso osa niistäkin oli tullut uuteen, järkyttävään valoon.
”Joka tapauksessa… Rakentaja, tai Jouera, oli ulkopuolinen. Jonkinlainen tietoisuus hänkin. Minulla ei ole yhtään enempää tietoa, mistä hän tuli, mutta… hän yritti omia sinun koko minuutesi tuhoamalla kaiken, mikä oli sinua. Hänellä olisi ollut tapa poistaa Avden loinen, mutta… en usko, että se olisi ollut voitto, jota olisit siinä enää juhlimassa.”

”Hmm”, mutisi Kapura mietiskelevästi. ”Kuulostaa siltä, että olet jo vastannut seuraavaan kysymykseeni. Nimittäin… ei, minua ei yllättänyt tieto siitä, että loinen on yhä olemassa. Se on puhunut minulle sen yön jälkeen yhtä paljon kuin ennenkin, mutta vain eri asioista.”

Visokki kuuli äänen, jonka hahmotti Kapuran imitaatioksi meriharakan ivallisesta raakunnasta.

Isän ja pojan suhdetta ei niin helposti katkaista. Hän on yhä kiinni sinussa ja sinä yhä hänessä. Sammuta tuli.

Kapura vilkaisi jälleen Visokkia kohti. ”Ehkä minä haluan vain asiantuntijan mielipiteen. Ensinnäkin… mitä tuo tarkoittaa? Jos hääditte yhdessä Joueran mielestäni, mikä kuulostaa melko arkiselta tehtävältä telepaatille, voiko… voiko jälkeen jäädä jotain? Vai onko kyseessä todennäköisemmin jokin loisen uusi juoni?”

Visokki jatkoi sanattomasti rantametsikköön. Kuusien suuret oksat suojasivat heitä sateelta vain hieman.

”Minä tein parhaani hävittääkseni viimeisimmänkin jäänteen Jouerasta sinusta. Sanalla sanoen en välittänyt, jäisikö hänestä mitään jäljelle. Mutta en enää ehkä usko, että voisin tehdä hänelle pahempaa kuin se, mitä hän on tehnyt jo itselleen. Ei, en usko että se on ainakaan loisen juoni saada meitä uudestaan sinne. En tiedä, mitä hyötyä siitä edes olisi.”
Visokki vilkaisi Kapuraa jälleen ja sitten katsoi eteenpäin ollakseen kompastumatta juureen.
”Jos minun pitäisi arvata, niin kyse ei ole mistään ulkoisesta, mitä Jouerasta olisi jäänyt… vaan ehkä enemmän niistä jäljistä, mitkä hän jätti.”

Toa nyökkäsi vaitonaisesti, ja Visokki sai sellaisen mielikuvan, että vastaukset eivät miellyttäneet tätä. Hän ei tiennyt, mitä tämä olisi halunnut – ehkä vain jonkin taikatempun, jolla pyyhkiä kaikki ongelmat pois. Sellaista hänellä ei ollut.

”Ja ne jäljet, mitä ovatkaan, ovat vaarallisempia kuin loinen”, Kapura sanoi. ”Sekö on mielipiteesi?”

”Niiden vertailu ei ole ehkä hedelmällistä tai terveellistä. Rakentaja oli vaarallisempi sinulle kuin Avden loinen. Avden loiset ovat vaarallisempia koko maailmalle.”

”Tällä hetkellä minä huolehdin enemmän itsestäni kuin maailmasta”, tuhahti Kapura. ”Joten se ehkä ratkaisee kysymyksen. Hyvä tietää, että minun on vain siedettävä meriharakan ainaista raakuntaa.”

”Ei sinun ehkä tarvitse”, Visokki sanoi täysin vivahteettomalla äänellä. ”Mutta en tiedä, voinko suositella vaihtoehtoa.”
Se oli vastauksena niin kertova, että Visokki halusi haudata sen välittömästi.
”Isä ja poika”, hän toisti. ”Rakentaja sanoi sinua pojakseen. Tiedätkö sinä, mitä se… tarkoittaa?”

”Niin vanhentuneen termin käyttäminen? Uskoakseni sitä, että oppilas ei ollut Rakentajan mielestä tarpeeksi ylimielinen sivistyssana.”

”Niin kai, mutta…”
Kuin universumia pyörittävän, dramaattisella ironialla hurraavan moottorin sinkoamana juoksi havumetsän poikki Visokin ja Kapuran säikäyttämä likomärkä jänis. Se hyppeli saaliseläimen vaistojen ajamana runkojen taakse ja katosi kahisevaan kosteaan aluskasvustoon. Hetkessä Visokki oli taas Kondelin huoneessa ja maailma oli melko monta astetta monimutkaisempi. Takeltelusta oli vaikea saada sanoja.

”En ole varma, miten esittää tämä, mutta minä olen hieman viime aikoina tutkinut sitä aihetta. Ja korjaa jos olen väärässä, mutta eikö teillä toilla se toimi niin, että… tarvitaan toa tekemään toinen toa?”

”Toimii”, vahvasti Kapura, ”mutta ei se kiertelevien toien keskuudessa paljon ole ikinä merkinnyt, lähinnä sellaisten, jotka syntyvät puolustamaan jotain pikkukylää entisen jäädessä eläkkeelle turagana. En minä edes ole kysynyt, mistä Matoro tai…” Visokki tajusi kysymättäkin, mikä nimi jäi lausumatta. Umbra. ”… tai muut toa-tuttuni ovat saaneet kivensä. Kaikki eivät varmaankaan edes tiedä, keneltä ne tulivat.”

”Ei ole pakko vastata, mutta tiedätkö sinä?”

”Faktojen perusteella se lienee Jouera”, mutisi Kapura. ”Mutta ei sillä ole mitään merkitystä. Sen perusteella, mitä olen Rakentajasta kuullut, en usko hänen edes kykenevän niihin tunteisiin, joita isältä vaaditaan.”

”Niin. Mutta en tiedä, johtuuko se pelkästään siitä, miten hän uskoi olevansa ’tyhjä’. Mitä enemmän olen lukenut aiheesta, sitä varmempi olen, että kukaan ei enää tiedä, mitä ’isältä’ vaaditaan.”
Visokki pysähtyi aloillensa ja tutkaili Kapuran reaktiota. Sitä oli hyvin vaikea lukea.

”Hetken luulin, että olisit puhunut apseista”, toa sanoi. ”Mutta et ehkä kuitenkaan. En tiedä, mistä sana muistui mieleeni.”

Visokki puski pois polttavan halun kysyä todella kovaan ääneen, miten mikään apina liittyi yhtään mihinkään, ja että voisiko joku jo etsiä sen Manun siitä hedelmäkorista, missä se tällä kertaa oli.

”Anteeksi. Tämä on liian iso aihe tähän tai ehkä ylipäätään mihinkään keskusteluun. Halusitko tietää lisää Avden loisista?”

”Jos vain sinulla on mitään, mistä voisi olla hyötyä”, sanoi Kapura. ”Minä… ehkä minä olen hiljalleen hyväksymässä sen todellisuuden, etten voi ikinä tehdä mitään, mikä ei tekisi jonkin päässäni asuvista kusiaisista iloiseksi ja loput surullisiksi. Mutta ehkä on silti hyväksi tietää.”

”No tuota. Kytke turvavyöt, tai… sido itsesi mastoon? Mitä te ikinä merellä teettekään. Tästä on tulossa aika kuoppainen kyyti.”

Kapura katsoi ympärilleen kuin tutkaillen, oliko jossain oikeasti masto. ”Oliko tuosta metaforaa kaikki vai vain suurin osa?”

”Riippuu, osaatko kuvitella laivan niin kovaa, että se ilmestyy tähän.”
Visokki pysähtyi jaloilleen ja tajusi, ettei ollut kovin hyödyksi.
”Tuota. Näin ihan teorian tasolla, seuraa minun ajatustani tässä. Mitä jos me kaikki menisimme samaan paikkaan silloin, kun näemme unta?”

”Okei. Minä kuvittelen näin juuri nyt”, tokaisi Kapura. ”Toivottavasti en näe mitään hirveän noloa unta, koska se voisi olla aika kiusallista, jos kaikki havaitsevat saman.”

”Niin. Toisaalta jos siellä on kaikkien unet, se on varmaan aivan yhtä noloa kaikille. Mutta niin, jos hypoteettisesti tämä olisi totta, ja kaikki näkisimme tavalla tai toisella sitä samaa unta… eikö se tavallaan tulisi yhtä todelliseksi kuin tämä todellisuus?”

”Ainakin jos kukaan ei herää. Mutta jotenkin tuntuu, että minun ei ole tarkoitus kyseenalaistaa tätä.”

”Tässä kohtaa voi huomata, että meillä on kaksi todellisuutta. Toinen, joka voi olla ihan mitä sen kokijat haluavatkaan ja tämä aika paljon mälsempi, jossa minä ja sinä kävelemme kuravellissä. Kumman sinä näistä ottaisit?”

Kapura kohautti olkiaan. ”Vaikka tämä todellisuus olisikin jotenkin erityisesti mieleen, kai siinä toisessa voi saada paremman kuravellin. Kuraisemman.”

”No niinpä. Sitten kun kaikki näkevät sitä hauskaa yhteistä unta, voi hankkia vaikka jonkun ison pommin”, Visokki piti taukoa, ”tai, täytenä hypoteesina – kuusi pelottavaa taikasirua – ja räjäyttää tämän tylsemmän todellisuuden pois. Jos sattuu olemaan vaikka hyvin vahvasti sitä mieltä, että tämä todellisuus rakentuu samalla tavalla hirvittävän valheen päälle. Niin hirvittävän, että se uneksittu ei tunnu yhtään sen enempää valheelliselta.”

He saapuivat kuusien katveesta rantatörmälle. Sateisten pilvien piiskaama meri kuohui näyttäen hyytävän kylmältä.

”Hypoteesi tietty vaatii, että sitä uneksittua todellisuutta uneksii niin moni, että se on todellisempi kuin tämä. Siinä auttaa ehkä, jos istuttaa itsensä kaikkien niiden päähän ja pakottaa ne uneksimaan.”

Visokki ei tiennyt, mistä asti hän oli kuulostanut niin sarkastiselta. Kaiken tuon puskeminen ulos äänensävyllä joka oli pelkkää saivaretta ja ivaa tuntui puhdistavalla tavalla pikkumaiselta. Voitot piti ottaa siellä, missä ne sai.
Hän henkäisi syvään ja vilkaisi Kapuran reaktiota.

”No tuo”, sanoi tulen toa lopulta, ”vaikuttaa suunnitelmalta, josta on vaikea keksiä vikaa. Paitsi ehkä se, että jos hienovaraisen alluusiosi ottaa vakavissaan, niiden taikasirujen haaliminen voi historiallisten esimerkkien valossa olla aika hankalaa.”

”Puhutko kokemuksesta?” Visokki kysyi vaitonaisesti.

”Siitäkin”, sanoi Kapura. ”Ja siitä, että ne sirpaleet tuntuvat vaihtavan omistajaa aika tiuhaan myös meidän aikanamme. Mutta… sano nyt vain suoraan, Visokki. Siitäkö se on kiinni? Että Avde saa sirut ja tartuttaa ruttonsa tarpeeksi moneen? Siinäkö kaikki?”

”Ei. Sirut eivät kelpaa hänelle sellaisinaan. Ne ovat rikki, ja rikkinäinen on aina heikompi kuin ehjä.”
Vaahtopää kohahti vasten törmää.
”Kapura. Minä puhuin sinun kanssasi tästä sinä yönä… mutta se oli sellainen versio sinusta, joka tiedostaa aika paljon enemmän kuin sinä-sinä. Sellainen versio, joka koki olevan voimaton pysäyttämään sen, mitä sinä teet. Ja se versio tuntui olevan melko varma, että sinä tulet olemaan seppä, joka takoo Punaiselle Miehelle hänen aarteensa.”

Visokki näki Kapuran käsien puristuvan nyrkkiin.

”Ajattele järkevästi”, tämä tiuskaisi hetken kuluttua. ”Minulta ei ole ikinä tilattu taikasirujen restaurointia. Moottorisahoja on. Ja harppuunoita. Mutta minä en ole ikinä tehnyt sitä, mitä Avde sinun mukaasi haluaa. Joten… jos hän silti uskoo vankasti, että pystyn siihen, sillä ei edes ole mitään tekemistä ajatusteni tai mielihalujeni kanssa. Ehkä hän on oikeassa! Ehkä jos ne sirut nyt ilmestyisivät tuohon viereen, osaisin tehdä niillä jotain. Kenties jopa haluaisin tehdä niin jostain syystä, jota en itsekään osaisi selittää. Avde voi olla väärässä, mutta jos hän on oikeassa, en voi sille mitään.”

Kapura katsoi vaitonaisena ulapalle.

”Ja… haluaisinko edes toisin? Juurihan sanoit itsekin, että loinen on minulle pienempi paha kuin sen poistaminen. Ehkä kaikki oikeat valinnat muodostavatkin vain Avden viitoittaman polun. Ehkä tien päässä on se vääjäämättömyys, että teen Punaiselle miehelle tilaustyönä hänen elämänsä kauniimman taikasirutyön. Mutta pitäisikö minun sitten tehdä huonoja valintoja? Sekö on parempi vaihtoehto?”

Visokki oli avaamassa pihtejään vastalauseena, mutta sitten hän keskeytti itsensä.
Hän näki Kapuran sanoissa marmorisen shakkilaudan, jolla oli seissyt. Punaisen pelin, joka voitettiin vain pelaamalla sen omilla säännöillä. Tarinan, joka totteli vain käsikirjoittajaansa.
”Hän on tämän kertomuksen tähti. Hän tekee siitä parhaansa mukaan sellaisen, että sitä vastaan ei kannata taistella. Hänellä on roolit kaikille.”
Hänen katseensa lipui taivaalle.

”Ja jos sitä asua ei halua vetää päällensä, voi vain loikata pois lavalta. Ja pudota suureen roskakuiluun taivaalla.”

Hänestä tuntui siltä, kuin nuo sanat olisi pitänyt selittää. Se ei tuntunut mahdolliselta.

Kapura katsoi häntä hetken. ”No”, tämä sanoi, ”ehkä minua ei vain enää kiinnosta ajatella asiaa noin. Ehkä minua onkin alkanut huvittaa punnita valintojani sen perusteella, mitä minä itse haluan, ei sen perusteella, mitä synkeitä kosmisia agendoja ne palvelevat tai vastustavat. Jos olisit tarjoutunut poistamaan loisen mielestäni ja kertonut, että Rakentaja on poissa iäksi, voisimme elää hyvin toisenlaisessa maailmassa. Mutta tässä minä en halua ajatella niin.”

Sen lausuttuaan toa vaikeni näyttäen siltä, että oli sanonut enemmän kuin oli tarkoittanut sanoa.

”Se on ehkä parempi tapa pysyä järjissään”, Visokki sanoi. ”Tehdä vain asioita riippumatta siitä, mikä koneisto määrää, kuka elää ja kuolee. Mikä on omaa halua ja mikä Avden kuiskauskopista kuuluvia vuorosanoja. Ja miten vähän väliä millään on, jos kaikki on vain hitaasti tuhoutumassa. Ehkä jos ei ajattele noin hulluja asioita, ei ala nähdä biomenninkäisiä kaikkialla.”

”Kuulostaa ihan hyvältä olla näkemättä biomenninkäisiä kaikkialla”, tuhahti Kapura. ”Ehkä voin pyrkiä siihen, että minun kohdallani näin on tulevaisuudessakin.”

”En voi kyllä sanalla sanoen suositella”, Visokki sanoi. ”Se puhe siitä, että ne lauleskelevat iloisesti, piilottavat aarteita sateenkaarien päähän ja toteuttavat toivomuksia, ei ole kyllä aivan totta.”

Visokki tiesi kuulostavansa aivan täysimittaisen hullulta tässä vaiheessa. Toisaalta kaiken sen jälkeen, mitä hän oli oppinut Kapurasta vietettyään aikaa tämän mielessä, tuntui että vieressä seisoi yksi harvoja henkilöitä, joiden todellisuudentaju oli järkkynyt vähintään yhtä paljon kuin hänellä.
Täytyi olla aivan verrattava kokemus tulla elävien nukkejen jahtaamaksi koko elämänsä. Jos hän oli hullu, täytyi vieressä olla toinen samanlainen.

”Tämä keskustelu vaikuttaa päätyneen siihen vaiheeseen, jossa jäljellä ei ole enää edes mitään salaisia piilomerkityksiä”, sanoi Kapura. ”Mutta yksi juttu minulla vielä on. Ajattelin, että adminina tietäisit.”

”Kysy pois”, Visokki sanoi. ”Minä ajattelin yrittää keskittyä adminillisiin velvollisuuksiin tästä eteenpäin. Illuusio kontrollista on vähintään yhtä hyvää itsepetosta kuin Avden oma.”

”Ah, hyvä. Tämä on aika helppo; pitää vain sanoa, onko totta vai ei.” Toa katsahti häntä kohti kasvoillaan outo ilme ja sanoi nopeasti: ”Niin, onko totta, että petturitutkinnassa pidätysoikeus on ylläpidon lisäksi vain Tagunalla?”

Se oli jotenkin niin suoraviivainen ja yksioikoinen kysymys siihen kosmisen kauhun myrskyyn, jossa he olivat viimeiset kymmenen minuuttia velloneet, että Visokista tuntui kuin poikkeuksellisen paksu kapula olisi isketty niihin rattaisiin, jotka hänen suunsa virkaa toimittivat.
”Mistä sinä sen tiedät?” hän tuhahti nopeammin kuin ehti ajatella.

”Ööh”, Kapura sanoi vaikuttaen menneen itsekin hämilleen, ”Make livautti jokseenkin humalassa Selvässä pyyssä eräänä iltana, kun kysyin tarpeeksi monta kertaa. Oikeastaan sinun kannattaa varmaan unohtaa, että kerroin tämän. Tai että kysyin edellistä kysymystä lainkaan.”

Visokki tuijotti nimeään kantavan lahden laineita ja kävi päässään läpi sitä ristiriitaa, että hänen olisi varmaan pitänyt kelata tätä keskustelua päässään puoli minuuttia taaksepäin ja tarttua tähän sanalla sanoen epäilyttävään huomioon.
”Kapura”, hän sanoi apaattisesti. ”Mitä sinä tuolla tiedolla teet?”

”Väärä kysymys. Oikeastaan sinun pitäisi varmaan pohtia, miksi Taguna seurasi liikkeitäni niin läpikuultavan ilmiselvästi, että minun oli perusteltua epäillä, että tällä oli siihen jotain salaperäisempiä syitä.” Kapura vilkuili häntä yrittäen tulkita visorakin ilmettä. ”Mutta jos oikeasti haluat tietää, minä vain turvasin selustani selvittämällä, mistä oli kyse. Nähdäkseni minulla on siihen täysi oikeus.”

”Niin sinulla kai on”, Visokki sanoi mietteliäästi. ”Oliko sinulla vielä jotain?”

”Eipä kai.” Kapura siirsi katseensa mereltä takaisin Bio-Klaanin suuntaan. ”Oikeastaan pitäisi jo olla jossain toisaalla. En loukkaannu, jos jäät jatkamaan kävelyäsi.”

Visokki kääntyi koko rintamasuunnallaan kohti täysin sateessa uitettua tulen toaa. Pienen hetken oli helppoa nähdä tämä laivan kannella hirvittävässä myrskyssä elementistä riippumatta. Hän antoi tälle nyökkäyksenomaisen eleen.

”Jos loisesi puhuu vielä jotain”, hän sanoi vielä. ”Kerro minulle.”

”Pidän sinut ajan tasalla”, sanoi Kapura kääntyessään pois. ”Mutta eiköhän Punainen mies tavoita sinut tarvittaessa jotain muutakin reittiä. Hänellä taitaa olla tässä maailmassa aika monta radiopuhelinta.”

Toa käveli pois mutta pysähtyi parin bion päähän ja tokaisi vielä nopeasti selkänsä yli: ”Hyvästi, Visokki.” Se kuulosti hieman odotettua lopullisemmalta tavalla, josta hän ei saanut selkoa.

Ja sitten tämä oli poissa.

-III

Kapura käveli, käveli, käveli. Sade oli laantumassa. Klaanilehti tarttui mukaan kojulta.

Päivää Bio-Klaani – vai Mysterys Nui?

Mitä kuuluu juuri sinulle, lukijani? Kuinka vietät päiväsi näinä epävarmoina aikoina? Teetkö juuri sitä, mitä suunnittelit tekeväsi vuosi sitten? Etpä varmaan, mutta en minäkään – olin ennen sodan syttymistä lähdössä keräämään lisää aineistoa tutkimukseeni Mysterys Nuin vanhojen toponyymien etymologiasta, mutta kauniit haaveeni ajoivat karille kuin kykenemättömän henkilön ohjaama vene.

Etenkin tällaisina aikoina, tällaisen kriisin keskellä, itse kukin saattaa tuntea olonsa voimattomaksi, kuin olisi pelkkä olosuhteiden vanki. Siksi onkin hyvä muistaa, että yhdessä suhteessa me olemme kaikki oman elämämme vallankäyttäjiä – omaa kielenkäyttöämme voimme hallita.

Emme havaitse todellisuutta sellaisenaan vaan erilaisten kognitiivis-epistemologisten järjestelmien kautta. Ilman linssiä, jonka lävitse katsoa, emme näe mitään. Kieli on yksi näistä linsseistä, ja toisin kuin vaikkapa silmiemme visuaalinen havaintojärjestelmä, se on siitä mielenkiintoinen, että lähes kaikkeen kielelliseen ilmaisuun liittyy valintoja ja variaatiota.

Materiaalinen todellisuus siellä jossain on usein välittömän vaikutuspiirimme ulkopuolella; vaikka haluaisinkin, en mahda Kenraali 001:lle joukkoineen mitään. (Ehkä jos kirjoittaisin erityisen iskevän kolumnin? Noh, saa nähdä.) Olen kuitenkin jokaisen kieliyhteisömme jäsenen tavoin osallisena sen muodostumisessa, millaisena me pahuuden liittoumaa vastaan käydyn sodan hahmotamme.

Ovatko osapuolet Allianssi ja Bio-Klaani vai voidaanko katsoa, että rinnallamme kamppailee koko Mysterys Nui? Onko edes kyse sodasta vai pitäisikö painottaa tilanteen taloudellisia ja sosiaalisia implikaatioita kutsumalla sitä vaikkapa kriisiksi? Oliko alussa käyttämäni eufemismini epävarmat ajat toivottu pako saaren tilanteen käsinkosketeltavan konkreettisesta todellisuudesta vai tuomion ansaitsevaa vähättelyä?

Sanat luovat todellisuutta, mutta suhde ei ole niin yksinkertainen – ne myös kantavat sitä mukanaan. Bio-Klaanin kaduilla liikuskeleva on saattanut huomata, että esimerkiksi nimeä Mysterys Nui tuntuu nykyisin kuulevan enemmän kuin ennen sotaa. Puhutaan Mysterys Nuin tilasta ja Mysterys Nuin sodasta ja mietitään, pelastaako uskollinen Toa Mysterys -tiimimme meidät perikadolta.

Samoin tuntuvat suurta suosiota nauttivan administomme nimiin viittaavat paikannimet kuten Visulahti ja Tawastia. Olen itsekin käynyt jälkimmäisessä tiheämmin viime viikkoina, vaikka vakiopaikkani sijaitseekin Huonolla satamakadulla. Ruskealla Makutalla on huonot vibat nyt, sanoisin, kun vihollisen puolella taistelee moinen! (Enkä nyt puhu rakkaasta Makuta Nuista, vaikka hänen Klaanilehden toimitukselle jättämät kommenttinsa ovatkin usein melko kärkkäitä.)

Miksi näin? Miksi on Mysterys Nui mielemme vallannut? Selitys on yksinkertainen, otaksun. Kriisiaikana klaanilaisen mieli kaipaa nimistöä, joka korostaa järjestömme roolia saaren suojelijana ja toisaalta maalaa haasteemme ja kärsimyksemme osaksi samaa tarinaa siitä riippumatta, asummeko Ruki-Korossa vai Klaanin kaupungissa. Yhtenäisyydelle on epäilemättä kysyntää varsinkin evakkojen saapumisen jälkeen.

Samoin Visulahdesta ja Guartsuvuoresta puhuminen korostaa mielissämme järjestömme johtajien kiistatonta ammattitaitoa ja kunnioittaa näiden tärkeää työtä. Patrioottisen sanan ääneen lausuminen ei ehkä saa skerdeadminimme elimistöön ilmestymään lisää testosteronia, mutta kyllä se vähän siltä tuntuu, että niin tapahtuisi. Russakkaa pataan! (Suokaa anteeksi, editorini sallii minulle yhden ”kuumentuneen kolumnihetken” per teksti.)

En tiedä, huomasiko kukaan muu sanojen Mysterys Nui ja Visulahti äkillistä suosiota kieliyhteisömme parissa, mutta jos asia mietitytti, tässäpä yritykseni antaa ilmiölle selitys. Jos aihe kiinnostaa enemmän, suosittelen kysymään arkistoista sosiolingvistiikkaa ja retoriikkaa käsitteleviä teoksia. Valikoima on suppeampi kuin Metru Nuin yliopistolla – niin, minulla oli suunnitelmissa käydä sielläkin perehtymässä uusimpiin tutkimustuloksiin etymologian saralta – mutta vaikeat ajat vaativat kaikilta uhrauksia. Sitä odotellessamme, että torakoiden laivasto uppoaa Visulahden pohjaan, johon se kuuluukin.

Jaakaappi

P.S. vakiopalstani Etymologisia oivalluksia palaa pian Klaanilehden sivuille! Olen tehnyt tutkimusta xiankielisen, kania tarkoittavan sanan bnuuy alkuperästä, ja vastaukset saattavat yllättää. Pystyttekö arvaamaan, kenen vähän tunnetun mytologian hahmon nimi saattaa olla termin alkuperä? Suunnittelen asiasta kiinnostuneita perehtymään Thai-Onulaiseen kansanperintöön – tai odottamaan ensi viikkoa.

Kapura selasi Klaanilehteä lähinnä näyttääkseen siltä, että oli tekemässä jotain. Ei kaupungilla kävely varmaan kiellettyä ollut vieläkään, mutta parempi näyttää silti kiireiseltä.

Sade oli väistymässä ainakin hetkeksi, mutta kylmä merituuli piti huolen siitä, että elämä ei ollut liian helppoa korkeampia lämpötiloja kaipaaville. Pilvet väistyivät hitaasti kaksoisaurinkojen tieltä, mutta niiden kolea katse ei tuonut lämpöä. Huono satamakatu oli tyhjillään; tottunut merenkävijäkään ei kaivannut tihkua naamaan vapaa-ajallaan.

Häntä se ei jotenkin haitannut. Elimistön lävitse kulkeva vilunväristys oli vain merkki siitä, että hän oli yhä olemassa.

Lehti pysyi Kapuran käsissä, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla, eikä se johtunut vain siitä, että aukeamaa, jolle hän oli pysähtynyt, täytti lähinnä joku hieman hämärä kolumni. Hän mietti yhä keskustelua, joka oli sujunut sekä paremmin että huonommin kuin hän oli osannut aavistaakaan.

Hänen kannoillaan ei ollut ketään muuta kuin Taguna – sen oli Visokki epäsuorasti paljastanut. Varmistus oli tervetullut, eikä hänen ollut edes tarvinnut tehdä sen saamiseksi mitään, mistä olisi koitunut välittömiä ongelmia. Jossain huonommin sujuvassa todellisuudessa admin olisi julistanut hänet pidätettäväksi siltä seisomalta, mutta tässä hänen selityksensä oli nielty.

Mutta ei hänen ainoa agendansa ollut ollut, vain niistä tärkein. Hän ei olisi onnistunut yllättämään visorakia käymättä tämän kanssa ensin pitkää keskustelua jostain muusta, mutta ei siinä ollut ollut kyse pelkästä hämäyksestä. Meriharakka ja Jouera olivat kumpikin arvaamattomia muuttujia ja huolettivat häntä juuri sellaisina; päivän yllätysten oli syytä olla hänen puolellaan.

Mutta jos adminin mielenvoima-asiantuntijuuteen oli uskomista, kummallekaan hän ei voinut tehdä mitään.

”Voitpa, hölmö. Sitähän minä olen sinulle yrittänyt sanoa.”

Meriharakka tuijotti häntä saastaiselta penkiltä, joka nojasi jonkin baarin seinään. Kapuran teki mieli jatkaa eteenpäin kiinnittämättä lintuun mitään huomiota, mutta hänen jalkojaan pakotti; kävelyä oli ollut jo liikaa suhteessa yöunien määrään.

”Verkonkutoja sanoi Rakentajaa loiseksi, ja siinä hän täysin oikeassa. Ja jos loisista voi hankkiutua eroon, miksei hänestäkin?”

”Visokki yritti jo”, mutisi Kapura laskeutuessaan istumaan penkille. Edessä avautui näkymä merelle. ”Ja muutkin. He kävivät siellä aika helvetin ison taistelun. Tai niin minulle ainakin kerrottiin.”

Meriharakka hypähti alas Huonon satamakadun mukulakiviselle kadulle ja kipitti hänen eteensä. ”Ja kyllä he vahinkoa tekivätkin, mutta viimeinen kortti on sinulla. Rakentaja sysäistiin erään toisen toimesta kokonaan mielestäsi ulos, mutta vielä hän roikkuu kiinni. Vain sinä voit sammuttaa tulen.”

Kapura katsoi linnun ohi pilviselle ulapalle. ”Turha yrittää. Vaikka hyväksyisinkin sen, etten voi sinulle mitään, se ei vielä tarkoita, että olisin velvoitettu tottelemaan sinua. Minä… minä hädin tuskin tiedän, kuka Jouera on tai mitä hän haluaa. Ehkä…”

Alas istuminen paljastui siinä mielessä virheeksi, että hänen silmänsä painuivat pakostakin kiinni. Jos loinen vastasi jotain, Kapura ei enää kuullut. Hän laski Klaanilehden käsistään ja yritti nousta ylös ajatellen, että pitäisi lähteä taas liikkeelle, mutta ei pystynyt – keho oli liian raskas, käsien työntövoima ei riittänyt liikuttamaan sitä.

Sitten hän vajosi.

Aalto, jota suurempaa hän ei ollut ikinä nähnyt, joka oli liian iso ollakseen olemassa, hyökyi häntä kohti mereltä. Se saavutti kaupungin sekunneissa ja raastoi sen rakennusten halki, kiskoi puut juurineen maasta ja särki ikkunalasit tomuksi.

Hän tempautui mukana ja valmistautui tuntemaan päänsä iskeytyvän takana juuri äsken ollutta seinää vasten, mutta iskua ei ikinä tullut. Hetken ajan hänen ympärillään leijui katukivetyksen palasia ja katkenneita lautoja, sitten ne katosivat ja hän oli yksin.

Aluksi se tuntui hukkumiselta. Aluksi hän tunsi keuhkojensa täyttyvän vedellä; jokainen hengenveto sattui kuin rintaan pistetty tikari, happi katosi hänen aivoistaan.

Sitten se tuntui vain rauhalta.

Vasta veden varaan jouduttuaan hän muisti, kuinka raskas hänen ruumiinsa oli ollut, ja kuinka vapauttavaa nosteen varaan antautuminen oli. Hän oli painoton, ja ensi kertaa hänen elämässään hänen kehonsa totteli hänen käskyjään. Ensi kertaa se oli osa häntä, se oli hän, ei pelkkä kirottu laiva, jota hänen tajuntansa vaivoin ohjasti.

Hän ui ylöspäin nähdäkseen, kuinka kaukana merenpinta oli, mutta sitä ei tullut vastaan. Oli vain vettä.

Ja villeimmissä legendoissa, joita Alkuperäisistä kerrotaan, he ovat yhä täällä – tavallaan.

Heidän valtakuntansa, heidän pyhä alkukotinsa, on kätkettynä aaltojen alle. Ensimmäisen rannan hietikolle nousi heistä vain pieni osa, ja loput elävät yhä kuten silloin ennen.

Eikä kukaan osaa sanoa, miksi edeltäjämme poistuivat kotoaan. Kukaan ei tiedä, miksi he lähtivät vaaralliselle matkalle meren halki, meren joka on niin syvä, että matkan aikana sukupolvet syntyivät ja kuolivat. Mutta niin he tekivät, ja kun heidän aluksensa nousi pinnalle, he olivat jo unohtaneet, mistä tulivat.

Kun pintaa ei näkynyt, Kapura suuntasi sen sijaan syvemmälle. Vaikka valtavien vesimassojen painon olisi pitänyt puristaa häntä joka puolelta, olo oli keveä kuin hän olisi vain leijunut ilmassa.

Alhaalla näkyi pelkkää pimeyttä, mutta se ei häntä haitannut. Eihän ollut mitään nähtävää. Hän oli yksin.

Ja siispä valtameren myrskyävä pinta, viiva joka erottaa toisistaan pohjattoman meren ja päättymättömän taivaan, on kaikista perimmäisin raja. Sen rajapinnan toiselta puolelta me tulimme ja sen syliin me vielä palaamme.

Vaahtoava aallokko on peili, jonka kautta mennyt heijastuu tulevaan. Se on kaksi maailmaa toisistaan erottava linja, joka sekä synnyttää että tuhoaa itsensä. Eikä pinnan alle voi kurkistaa huomaamatta, että sen helma on tuttu kuin rakastetun ote tavalla, jonka voi vain tuntea, ei sanoin selittää.

Kapura ui tietämättä, mihin tai mitä kohti oli menossa. Oli vain hän ja meri, meri jonka halki hän oli joskus ennen seilannut tietämättä, miksi kaipasi sen syleilyä. Joskus harvoin, kun he olivat olleet oikeassa kohdassa kupolia, horisontissa oli näkynyt vain vettä; silloin he olivat voineet kuvitella heidän aluksensa olevan ainoa asia maailmassa.

He.

Hän pysähtyi ja jäi kellumaan paikoilleen. He. Mutta nyt oli enää hän.

Ethän sinä niin usko. Loisen sanat kantautuivat hänen korviinsa vailla lähdettä.

Ei niin, ei hän uskonutkaan. Mutta silti hän oli yksin.

Koska tässä ei ole kyse hänestä vaan sinusta. On jotakin, mitä et vielä ymmärrä. Puuttuva palanen, joka johdattaa sinut oikealle tielle. Tai ehkä oletkin sillä jo! Sitä et vain tiedä vielä; kuljet sokeana oikeaan suuntaan.

Se ei ole oikein. Ansaitset tietää, minkä puolesta ja mitä vastaan sotasi on julistettu.

Minähän sanoin, etten aio kuunnella sinua.

Niin sinä voit sanoa, mutta miten voisit olla kuuntelematta itseäsi?

No… en rehellisesti sanottuna ole aina ollut täydellisen itsetietoinen yksilö.

Etpä tosiaan, Kapura. Mutta mene syvemmälle. Merten uomenissa odottaa totuus.

Ihan miten vain.

Hän jatkoi syvemmälle siristäen silmiään pimeydessä, johon hiljalleen upposi. Sininen suli mustaksi. Valo lakkasi olemasta.

Eikä hän tiennyt, mitä täältä oli tarkoitus löytyä.

Ainakin voit arvata.

Mitä se tarkoittaa sinusta, että tämän maailman olennot syntyvät kanistereista, Kapura? Ainakin sitä, että alkunsa kaikki saavat yhä samasta merestä, josta ensimmäiset kömpivät aikoinaan rannalle. Se meitä kaikkia määrittää.

Onpa essentialistisesti ajateltu. Jotenkin luulin Avden arvostavan vapaata tahtoa.

Ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa. Alkuperänsä tunteminen ei pakota toimimaan sen mukaisesti. Mikä tahansa syvin olemus, jonka joku minuudellesi osoittaa, toimii yhtä helposti jonakin, jonka kieltää, jota vastaan taistella.

Ei minulla ole mitään sanottavaa sille kololle, josta kanisterini maailmaan pulpahti.

Ajattelet aina niin kirjaimellisesti. Tahallasiko sen teet? Tämä ei ole mikään oikea valtameri, jos et huomannut.

Kiitos huom–

Hän ei tiennyt, mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä hän putosi. Kuvia ja tuntemuksia ilmestyi nopeasti hänen mieleensä. Valkoinen, tyhjä suola-aavikko. Liekit korventamassa hänen ruumistaan; sanoinkuvaamaton kipu.

Ja sitten se oli ohi. Hänen jalkansa kolahtivat puiselle laiturille.

Vesi ympäröi häntä yhä. Kylmä tuntui hänen ihollaan; hän ei ollut huomannut pohjattoman meren, jossa hän oli äskettäin lillunut, olleen miellyttävän lämmin. Nyt olo oli kuin lumisateen yllättämäksi tulleella. Oli hiljaista.

Hän vilkaisi taakseen. Laituri jatkui siellä loputtomasti, mutta edessä sillä vaikutti olevan päätepiste. Siispä hän käveli.

Ja laiturin päässä odotti kaksi hahmoa.

Sinä et tiedä, mistä tulet, mutta sinun on tiedettävä, jotta voit valita toisin.

Sammuta tuli.

Kumpikin vaikutti pituutensa puolesta toalta, toinen tulen elementtiä kantavalta, toinen jään. Hetken hän kuvitteli nähneensä itsensä ja Matoron, mutta yksityiskohdat eivät täsmänneet. Tulen toalla oli yllään kultainen panssari, eivätkä kanohit täsmänneet.

Hänellä oli sellainen tunne, etteivät toat olleet nähneet häntä, joten hetken Kapura vain seisoi siinä näitä katsoen. Hahmot olivat enemmän varjoja kuin eläviä olentoja; kun silmä yritti tavoittaa niitä, ne hajosivat hämyisäksi usvaksi.

Hetken siinä seisottuaan hän otti askeleen eteenpäin.

”Kapura?”

Mutta sitä ei lausunut toista kumpikaan.

Kapura säpsähti hereille. Meni noin kymmenen sekuntia siihen, että hän pääsi perille siitä, mikä oli todellisuutta ja mitä ei; penkki, näkymä ulapalle, kevyt vesisade.

Ja hänen edessään seisoi Matoro.


5 thoughts on “Visulahti”

  1. TAKAISIN AALTOIHIN

    He tenido tiempo de desdoblarme
    Y ver mi rostro en otras vidas
    Ya tiré la piedra al centro del estanque

    He enterrado cuentos y calendario
    Ya cambié el balón por gasolina
    Ha prendido el bosque al incendiar la orilla

    Kiitokset tekstistä Geelle, Tongulle, Matolle, Kepelle, Jöggelle ja Pavelle. Kuvat tekivät Mato ja G.

    Lisää ilmestyy.

  2. TAIKABUGFIX: leveiden juttujen nyt pitäisi toimia paremmin
    – webkit-selaimilla
    – selaimen zoomin kanssa
    – jos ikkunan kokoa muuttaa
    – mobiililla

    Saa mieluusti valittaa, jos jokin on yhä rikki; ilmestyyhän samalle pohjalle (pian) lisää kamaa. Kiitos Manulle avusta.

  3. Tyylikimara, pseudo-pommi vai klaanikotoiluviesti? Kaikkia niitä, ja vielä mökkipostin erikoislukukokemuksella! Oikeastaanhan kaikki tässä oli melko arkista, alun takaumasta lehtikirjoitukseen, mutta juonikoukkuja oli kuitenkin sen verran (ja moneen suuntaan), ettei viesti tuntunut mitenkään itsetarkoitukselliselta. Palstoitus toi hauskasti tiettyä… sanomalehtimäisyyttä? Tai ehkä elokuvallisesti voisi puhua jostain hassusta kollaasileikkauksesta.

    Koneen kertaaminen oli onnistunut valinta, ja Visun ja Radukowin keskustelu tuo toivoa tulevaisuuteen!

    Kysymykseksi jää, mitä tekemistä Gilgadesillä on Gigamesh G60:n kanssa.

  4. Hmm. Kapura, mitähän ihmettä sinä nyt suunnittelet? Lähes hävytön kisuaaminen – sillä on joku huono suunnitelma, se on tekemässä jotain vastuutonta, mutta äääh mitä se on. Mitä luultavammin kyse on jostakin, joka on jo alkanut, eikä siitä voi vetäytyä… vähän niinkuin Arupakin pikku vallankaappaus, joka oli kyllä loistava tapa päästä tähän sisään. Ylipäätään on kiva olla aika syväällä Kapuran näkökulmassa Koneen ”välillisen” Kapuran ja yleisesti ottaen melko vähäpuheisen ja etäisen Metru Nui -Kapuran jälkeen.

  5. Ehkä ensimmäisenä asiana tästä tulee mieleen että olipa kiva nähdä Taripia ja Arupakia yhdessä. Sitä on tunnuttu melkeinpä välteltävän tähän asti, niin tuntui voimakkaalta poiketa siitä.

    Kello-palsta-juttu oli aika toimiva keino. Rakensi sellaista vahvaa odotuksen fiilistä.

    gilgades ja apsi aaaaaaa kuolen

    Tämänkin koneenkertaus oli aika kivaa. Ihan hyvä että ne pääsee puhumaan avde-jutuista selväsanaisemmin kuin se itse viitsii selittää mitään.

    mysterys nui ja bnuuy aaaaa kuolen (teoria bonebondu ja bnuuy jotain jotain aaaa kuolen)

    Meri-asiat herättivät minussa ajatuksia joita pitäisi miettiä mutta unohdin miettiä niitä mökin jälkeen. Pitäisi jatkaa. Hmm.

Vastaa