Kapura avasi silmänsä ja vilkaisi ulos ikkunasta. Kylmä veto löi vasten kasvoja.

Miten siellä oli noin valoisaa?

Kirpeä syystuuli työntyi sisään avonaisesta ikkunasta ja tuuditti otteessaan huoneen lattiaa peittävää ohutta pölykerrosta. Kaupungin häly kantautu sisään katutasolta. Kaksoisauringot jomottivat taivaalla kiistattomana merkkinä siitä, että oltiin siirtymässä aamusta päivään. Kapura oli jumittunut tuijottamaan ulos sinertävälle, pilvien peittämälle taivaalle, mutta käänsi katseensa tajuttuaan, että oli parempikin tapa saada vastaus hänen kysymykseensä.

Herätyskellon vihreänä hohtavalla kellotaululla seisova lukema 9:04 oli sekä hyvä että paha näky, johon herätä. Toisaalta kyse ei ollut siitä kellonajasta, jona hän oli aikonut nousta. Mutta toisaalta olisi kai voinut käydä pahemminkin. Väsymys makasi hänen päällään voimana, jota vastaan taisteleminen tuntui mahdottomalta; sulkemalla silmänsä uudelleen vajoaisi uudelleen unten syövereihin ja nukkuisi koko päivän ohi.

Se oli ajatuksena riittävän hälyttävä saadakseen hänet liikkeelle. Tulen toa työnsi peiton päättäväisesti yltään, pakotti kehonsa pystyasentoon ja jäi hetkeksi istumaan sängyn reunalle. Se oli ainakin alku.

Vastakkaisella seinällä lepäsivät yhä Taripin punaiset sanat. Niiden jättäminen siihen ei välttämättä ollut ideoista paras, mutta Kapura ei osannut sanoa, miksei hän ollut tehnyt asialle mitään. Ehkä hän ei vain ollut jaksanut siivota. Olisi pitänyt kai kutsua joskus vieraita; siinä hyvä keino pakottaa itsensä toimimaan.

Nyt ei joka tapauksessa ollut aikaa. Punaiset sanat saivat jäädä siihen. Seinän lisäksi ne olivat jo vallanneet hänen mielensä.

Tuttu raakunta varasti Kapuran huomion, ja hän vilkaisi taakseen. Ikkunalaudalla kökötti itsekseen virnuileva kusipää, jolle ei näemmä enää riittänyt pelkkä hänen uniensa hallitseminen.

“Herätys, Kapura! Tänään on tärkeä päivä.”

“Niin”, vastasi Kapura meriharakalle. “Ja uskoakseni se on tärkeä enimmäkseen johtuen parista jutusta, joiden tekemisestä tänään päätin ihan itse. Joten kiitos muistutuksesta, mutta se on aika turha.”

Lintu silmäili häntä hetken. Niin monella silmällä se ei ollut vaikeaa.

“Mutta aiotko viimein tehdä myös sen?” rääkkyi loinen. “Muistathan, mistä olen sinulle viime viikot kuiskaillut. Se tekisi Punaisen miehen hyvin iloiseksi.”

Sen Kapura kyllä muisti. Isän ja pojan suhdetta ei niin helposti katkaista. Mistään muusta loinen ei ollutkaan hänelle puhunut sen jälkeen kuin mieliseikkailijoiden joukkio oli tehnyt retken hänen tajuntaansa. Ja kyllä hän jollain tapaa ymmärsi, että hänen olisi kuulunut ottaa tarjous vakavasti.

Mutta sinä aamuna hän ei halunnut antaa meriharakalle pienintäkään tyydytyksen hippusta, joten vastaukseksi hän vain tokaisi: “Jos se on Punaiselle miehelle syy olla iloinen, minulle se on varmaankin syy tarttua pulloon”.

“Tuo ei ollut vastaus”, sanoi loinen harmistuneesti. “No? Miten on?” Otus hyppelehti kärsimättömästi ympäriinsä ja lennähti sitten ikkunalaudalta sängylle hänen viereensä tuijottaen toaa kiihkeästi tulenpunaisilla silmillään.

Kyllä se hänestä oli ollut vastaus, mutta niin väsyneenä ei tehnyt mieli juuttua tyhjänpäiväiseen väittelyyn. Haukotus kulki hänen elimistönsä halki. Loisen näkeminen valveilla oli varmaan ihan hyvä vihje siitä, että tänään hän ei ollut liikkeellä läheskään riittävällä määrällä unta.

“Jos saan elimistööni tarpeeksi kofeiinia, sinä varmaan kuolet”, Kapura sanoi mielensä kutsumattomalle vieraalle. “Pompit tuossa vain univajeeni voimasta. Sitä paitsi kahvi tekee sinulle varmaan muutenkin pahaa, koska kofeiinihan on linnuille myrkyllistä. Vai onko?”

“Sinä et tiedä mitään meriharakoista.”

Seppä ei vaivautunut väittämään vastaan siihenkään, vaikka hyviä tulokulmia olisi varmaan löytynyt. Päivä sisältäisi riittävästi kiusallisia keskusteluja muutenkin.

Hän nousi sängystä ja huomasi, ettei siinä leppoisasti istuminen ollut paljastanut koko totuutta hyökkäyksestä, jonka väsymys oli kohdistanut hänen kehonsa jokaiseen niveleen ja lihakseen. Huimasi hieman, ja Kapura pysähtyi miettimään, oliko sittenkään tarpeen lähteä liikkeelle näin varhain, vaikka hän olikin jo myöhässä suunnitelmistaan. Olihan se tietyssä mielessä – hänellä oli paljon tehtävää ja vakava riski olla löytämättä joitakin tavoittelemista henkilöistään välittömästi – mutta hänen univajeen raatelemat aivosolunsa yrittivät epätoivoisesti purkaa eilisillan rationaalisen päätöksen ja löytää tekosyyn palata sänkyyn.

Lopulta voitti joko järki tai tietoisuus siitä, että meriharakan saisi katoamaan helpoiten keskittymällä johonkin muuhun. Esteenä hänen ja muun maailman välillä oli pelkkä ovenkahva; pitäisi vain kävellä sinne, painaa se alas ja astella ulos.

Ei väsymys sillä kaikonnut, että itsensä pakotti suorittamaan nämä urheat toimenpiteet. Saikohan kahvilla pelastuksen vai pelkän päänsäryn?

Oli jotenkin rauhoittavaa, kun kaikki meni huonosti jo ihan alusta asti.

Linnakkeen käytävillä vilahteli ohi kasvoja vailla nimiä. Aina jonkun liian tutun lähestyessä Kapura pelkäsi, että tämä huomaisi hänet ja aloittaisi keskustelun; jostain syystä hän oli varma, ettei voisi pysyä vaiti vaan päästäisi suustaan ulos kohtalokkaat sanat.

“Hei, aion tehdä jotain aika tyhmää.”

Uhkakuva oli niin etäinen, että melkein nauratti – oli vaadittu ylimääräinen Nimdan siru siihen, että hän oli livauttanut Matorolle olevansa merirosvo. Kyllä häneltä taito pitää turpansa kiinni löytyi. Silti Kapura pelkäsi kaiken lipsahtamista ulos ja sitä, että joku eteen sattuva Keetongu tai GunAxxonn lukisi totuuden hänen kasvoiltaan.

Tässä oli mies, joka aikoi tehdä jotain aika tyhmää.

Näyttikö hän mieheltä, joka aikoi tehdä jotain aika tyhmää? Riippui varmaan siitä, kuinka moni oli lukenut hänen elämäntarinansa Klaanilehden juorupalstalta. Rehellisesti sanottuna hänen saattoi varmaan sanoa olevan mies, joka oli koko ajan tekemässä jotain tyhmää.

Kävi kuten olisi saattanut arvata: yläkerroksen kahvio, johon Kapura suuntasi vain siksi, että se oli hänen huonettaan lähempänä, oli paremman näköalansa puolesta tänäänkin niin suosittu, että pöydät olivat lähes täynnä ja jono pitkä kuin lista Klaanin vihollisista.

Kun pyhän eliksiirin saattoi jo haistaa, kahvinhimo veti hänet joukon perälle siitäkin huolimatta, että vaikkapa piipahtamalla torilla sitä olisi todennäköisesti saanut helpommin. Vaikka siitä yhdestä kuuluisasta torikahvilasta, jossa joku korkea-arvoinen vortixx vierailta mailta oli nyrpistänyt nenäänsä Bio-Klaanin kahville käväistessään valtiovierailulla Tawan luona.

Eipä siinä mitään. Ei hänen aina tarvinnut olla sataprosenttisen rationaalinen yksilö.

Jonottaessaan Kapura vilkuili muihin pöytiin tavoitteenaan löytää jokin tarpeeksi rauhallinen istumapaikka. Yhä hän pelkäsi, että jos hän avaisi suunsa spontaanisti, ulos tulisi jotain, mitä hän ei ollut aikonut sanoa; edessä oli monta vaikeaa keskustelua, ja hän aikoi olla niissä saalistava osapuoli, joka piteli yllätyksen elementtiä visusti omissa käsissään. Hän tekisi sillä vaikka yllätysten Nova-räjähdyksen.

Vatsa kurni, ja tarkin arvio sille, milloin hän oli viimeksi syönyt, oli “joskus”. Patonkeja oli onneksi vielä jäljellä; hän nappasi yhden mukaansa. Kauppasaarto oli tehnyt hallaa täytteille, mutta nälän se tappaisi joka tapauksessa.

Silmät haravoivat kahviota vapaata paikkaa hakien. Mieluiten tyhjästä pöydästä, mutta sellaisia ei juuri näkynyt. Tuossa kahden istuttavassa oli vain joku kirjaansa uppoutunut – voi ei, ei sittenkään, tuttu kasvo, mutta oli liian myöhäistä. Hänet oli jo huomattu, eikä Kapura keksinyt hyvää tekosyytä, jonka varjolla mennä istumaan johonkin muualle.

“Hyvää huomenta, Kapura”, sanoi Pohatu VII jostamatta juurikaan katsettaan pitelemästään kirjasta, joka oli paksu kuin synti. Koristelias kruunu teki vortixxista helposti tunnustettavan näyn; tämän vitivalkoisia, tyylikkäitä korkokenkiä tuntui sen sijaan olevan kaikilla nykyään. “Että sinuakin näkee. Tulitko väittelemään kanssani natseista tai vauvoista?”

“Itse asiassa en”, vastasi puhuteltu tulen toa. Hän iski mehevän patongin eteen pöydälleen ja istuutui. “Minulla on tänään kiire, ja ihmisroolipelin maailmanrakennusta koskevat riidat tuppaavat venymään legendaarisen pitkiksi, kuten varmaan ihan hyvin muistat.”

Hän hörppäsi kahviaan. Pohatu VII:n lukea kirja lepäsi pöydällä selkämys sen pintaa vasten, eikä hän nähnyt, mitä tämä luki. Ehkä jonkun kilpailijan uusinta teosta. “Jokainen genrekirjailija seuraa silmä kovana sitä, mitä skenessä tapahtuu”, oli vortixx joskus todennut. “Genre on mosaiikki – se rakentuu lukemattomista pienistä palasista. Ja sitä ymmärtääkseen on tunnettava ne kaikki.”

“Mutta nyt kun täällä ollaan”, sanoi Kapura, “kyllä, olen itse asiassa edelleen sitä mieltä, että meidän maailmamme vihollisosapuolen kopiointi ilman hienovaraisuuden rahtustakaan on vähän tökeröä. Ja myös sitä, että olentojen syntymää säätelevien lakien muuttaminen uhkaa maailman samaistuttavuuden integriteettiä lahjoittamatta tilalle mitään erityisen hienoa.”

Pohatu VII taputti lattiaa kenkiensä kärjillä. Kuului ontto, kumiseva ääni. “Kuten epäilemättä aavistit, se oli enemmän vitsi kuin lupa lausua julki vauvoja koskevat tuntemuksesi. Mutta kun kerran aiheen ympärillä pyörimme: Kapura, milloin pelaamme? Ellen pahasti erehdy, ensimmäisen session käsikirjoitus kelpasi sinulle sillä ehdolla, että suorat maininnat maailmanrakennuksen kiistanalaisista elementeistä jätetään myöhemmäksi.”

“Milloin Plasman ja mielenvoimien laulu kasi ilmestyy?” heitti Kapura takaisin.

“Tiedäthän, miten suurten fantasiaeeposten tuotantoprosesseilla on tapana venyä. Yrityksesi loukata minua on huomioitu ja todettu siksi ontuvaksi tavaksi kokeilla vaihtaa aihetta, mikä se epäilemättä olikin. Nyt: aiommeko me ihmisroolipelata vai emme? Ovatko loput pelaajat jo kasassa?”

Pohatu VII nosti katseensa kirjasta, jota oli sivusilmällä lukenut, ja tutkaili hänen kasvojaan. Vortixxin hirvensarvinen kruunu heilui tämän pään liikkeitä mukaillen.

“Jos olisin vainoharhainen, voisin melkein ajatella, että olet vältellyt minua viime viikot. Tämä olisi hyvin outo asiaintila, sillä projektimme eteneminen ei anna ilmi, että mikään olisi niin syvällisesti pielestä. Onko… onko tässä oikeasti kyse vauvoista?”

“Ei”, murahti Kapura ja siemaisi kahvia. Missään ei ollut oikeasti kyse vauvoista. Niitä ei edes ollut olemassa. Paitsi raheilla.

Se oli siinä mielessä hyvä vastaus, että se ei ollut valhe tai liikaa paljastava totuus, mutta paha virhe yksinäisessä ei-sanassa piili: se kutsui luokseen, miltei vaati, lisäselityksen. Keskustelussa oli tauko, jonka aikana genrefantasian kuningatar vain tuijotti häntä kasvoillaan kysyvä ilme.

“Tulen käymään illalla ja selitän kaiken”, Kapura sanoi. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, miksi hän oli niin sanonut, paitsi että se oli kieltämättä hyvä keino karata tilanteesta. “Nyt on kiire. Pitää etsiä Visokki.”

“Asiasi kuulostaa tavoitellun henkilön perusteella niin vakavalta, että myönnyn vastahakoisesti kuulemaan totuuden myöhemmin”, sanoi Pohatu VII ja laski katseensa jälleen kirjaansa. “Tavataan pian, Kapura.”

“Niin”, vastasi tulen toa ja nousi tajuten vasta sen tehtyään, että oli hädin tuskin aloittanut aamiaistaan. Hän joi kahvin parilla kulauksella, koska ei kehdannut varastaa kahvion kuppia, ja nappasi patongin mukaansa. Sitten Kapura sulki silmänsä, yskäisi pari kertaa ja tunsi vatsansa muljahtavan; ainakin oli selvinnyt, miksi kahvia ei yleensä nautittu niin nopeasti.

Vortixx oli syventynyt kirjaansa. Miksi hän oli sanonut tälle niin? Ei hänellä oikeasti ollut aikaa eikä pienintäkään aikomusta pyörähtää illalla Pohatu VII:n luona juttelemassa jostain roolipelistä.

Kapura astui ulos kahviosta ja haukkasi palan patongista. Visokkia kannattaisi varmaan etsiä ensin Admin-tornista. Eiköhän joku siellä vähintään tietäisi, mistä tätä seuraavaksi hakea.

Hänen olisi kuulunut käydä vielä läpi sitä, mitä hän aikoisi adminille sanoa, mutta aivoissa pyöri vain ylimääräinen kapula, jonka hän oli juuri heittänyt omiin rattaisiinsa. Kai hänen pitäisi livahtaa pudottamaan kaiken selittävä kirje tämän postiluukusta sopivaan aikaan. Mutta miksi hän oli edes sanonut tulevansa?

Ehkä se auttoi omalla tavallaan, että vajosi yhä syvemmälle ja syvemmälle itse kaivamaansa kuoppaan. Mitä isomman sotkun jätti taakseen, sitä helpompa oli uskoa, ettei mitään muuta keinoa ollut.

Oli miten oli. Nyt ei ollut aikaa miettiä sitä.

“Haluatko, että kirjoitan sinulle sairaslomaa?”

“Kiitos, mutta uskoakseni voin tehdä niin halutessani vaikka itselleni.”

“Tietenkin, admin. Mutta olisitko kenellekään muulle sitä tarvitsevalle yhtä ankara kuin itsellesi?”

“Hmh.”

“Toisinaan kaipaamme jonkun muun sanomaan ääneen sen, että tarvitsemme apua. Tiedostaminen on yksi askel polulla, mutta suuri osa sitä on myös ulkoista. Toisia auttaa kuulla ääneen sellaiset totuudet, jotka ovat ehkä ilmiselviäkin.”

“Minä harkitsen asiaa. Kiitos, Radukow.”

Syyssade ropisi isoina helmeilevinä pisaroina vasten visorakin kuorta. Oli taas kulunut monta päivää siitä, kun hän oli viimeksi käynyt ulkona. Harva se hetki hän vilkaisi ikkunastaan ja näki tulevaa talvea uhmaavan auringonpaisteen värjäävän maailman kauniiksi. Ne olivat niitä päiviä, jolloin ainoa, mitä hän kykeni ajattelemaan oli se, miten hänen pitäisi nousta ylös. Pitäisi mennä nauttimaan auringoista vielä kun siihen oli mahdollisuus.

Enenevissä määrin ne päivät jolloin hän pääsi liikkeelle tuntuivat olevan tällaisia. Sateisia ja harmaita, niitä joiden kosteus ummehdutti kaiken murrettuihin väreihin. Silloin harvoin kun sai itsensä liikkeelle, ei auttanut olla nirso. Olipahan etunsa siinäkin, että sateella oli liikkeellä vähemmän tuttuja. Silloin oli vähemmän velvoitteita tervehtiä ja teeskennellä hyvinvoivaa adminin aseman pönkittämiseksi.

Jollain tapaa sateen armottomassa kylmyydessä oli myös jotain, joka auttoi. Hän havaitsi yleensä hytisevänsä vasta päästyään muurien suojaan. Jollain tapaa sen hyytävä pisto murtautui läpi sen turruttavan hyhmän, johon päivistä synkimpinä kaikki oli kietoutunut.

Seisoessaan niityllä linnakkeen edustalla Visokki koki selkeyden hetken, jonka kaltaiseen hän ei ollut pystynyt hetkeen. Se hetki muodostui hänen kitalaelleen yksinkertaisena lauseena:

“Minä en voi hyvin.”

Niin rujo ja kamala kuin se lause olikin ollut, kuinka hyvältä tuntuikaan myöntää se itselleen? Sen todellisuus oli humalluttavaa. Se auttoi pysymään pystyssä. Vielä voimakkaammalta tuntui jatkaa sitä näin:

“Enkä ole hetkeen voinutkaan.”

Visokin oli vaikea paikallistaa, mistä se oli alkanut. Helppoa olisi ollut syyttää sitä hetkeä, kun vihamielinen hyökkääjä oli tunkeutunut hänen tajuntaansa Nimdan sirulla. Sitä hetkeä viikkoja myöhemmin, kun oli käynyt ilmiselväksi, että sotaa ei voisi estää. Sitä yötä, kun Avde mukanaan saapuneine feterroineen oli iskenyt särön hänen maailmaansa. Kaikki tuo tuntui vain oireelta jostain isommasta, joka oli jäytänyt hänen mieltään jo ties kuinka pitkään. Aivan kuin hän olisi ollut spiraalinomaisessa kierteessä kohti mustan auringon kitaa jo pidempään, mutta oli vasta nyt avannut silmänsä sille tietoudelle.

Viime päivät olivat olleet helpompia. He olivat käyneet Tawan kanssa muutaman keskustelun, jotka eivät olleet edes erityisen hankalia. Hän oli saanut itsensä vihdoin pakotettua Radukowin puheille. Tongun ja Telakan väen nimikirjoituksilla koristettu kukkalähetys toi hänen pöydällänsä huoneeseen pilkahduksen väriä. Hän sai jälleen syötyä. Selviytyminen oli ennen kaikkea koko joukko pikkuaskelia poispäin pimeydestä.

Silti jopa hyvinä päivinä hän palasi uudestaan ja uudestaan valintaan, jonka hän oli tehnyt väärin, vaikka ei uskonut että sitä edes voisi tehdä oikein.

Hän seisoi niityllä linnakkeen ulkopuolella. Helmeilevät sadepisarat saivat syksyn haalistamat niittykasvit värähtelemään. Hän oli yksin ja muisteli keskustelua, jonka hän oli käynyt unensa Tawan kanssa siinä maailmassa, joka ei ollut todellinen, koska hän ei ollut uskonut siihen tarpeeksi.

Utopiansa raunioilla hän kysyi, miksi ei ollut pystynyt uskomaan siihen. Oliko se kiinni siitä, miten Avde oli saastuttanut sen häneltä? Vai oliko Punaisen miehen syyttäminen liian helppoa. Oliko hän itse rakentanut maailmansa liian koville perustuksille?

Oli oikea vastaus mikä tahansa, se todellisuus oli poissa, eikä tulisi enää takaisin. Tämä, missä kylmä syyssade ropisi vasten hänen kuortaan oli tullut jäädäkseen, eikä hän ollut se, jonka haaveet määrittivät sen suunnan.
Enenevissä määrin hänestä tuntui siltä, että kenenkään haaveet eivät määrittäneet sitä. Asioita vain tapahtui.

“Minulla… minulla olisi vähän kysymyksiä.”

Hieman hengästyneeltä kuulostava repliikki keskeytti hänen ajatuksensa. Visokki kääntyi ja näki Kapuran. Vettä valuva toa sai Visokin havahtumaan aikaan, paikkaan ja vallitsevaan säätilaan.

“Ja niin varmasti sinulla minullekin”, Kapura jatkoi taivaalle vilkuillen. Visokki ei tiennyt, mitä ajatuksia vesisade tulen elementtiä hallitsevassa olennossa herätti. “Vastaus yksi: Radukow kertoi, että menit kävelylle, ja mainitsi paikan, jossa kävitte kerran yhdessä. Päätin kokeilla, kun tämä ei kerran ole mikään isokaan kaupunki. Ja näemmä onnisti.”

Sitä epätodellista utua, mistä Visokin arki nykyään muutenkin koostui, ei yhtään helpottanut nähdä Kapura lihassa ja veressä. Heillä ei ollut ollut minkäänlaisia kohtaamisia kohtalokkaan yön jälkeen. Rehellisesti hänen teki hieman vaikea katsoa tätä silmiin sen kaiken ajan jälkeen, minkä hän oli viettänyt niiden takana ja nähnyt enemmän henkilökohtaisia asioita kuin tulisi ikinä tarvitsemaan.

“Kapura”, Visokki sanoi. Sanat tuntuivat poikkeuksellistakin tahmeammilta saada ulos. “Tuota. Miten voit?”

Tulen toan kasvoille levisi hieman harmistunut ilme, kuin tämä olisi toivonut keskustelun hyppäävän sen aiheen ylitse. Visokki ei tiennyt, tuntuiko heidän ensimmäinen tapaamisensa sen kaiken jälkeen oudolta Kapurasta, mutta jos tuntui, se ei näkynyt päälle. Oikeastaan toa tuntui olevan juuri ja juuri läsnä ja mietti vastaustaan pitkään.

“Hyvin kai”, tämä sanoi lopulta ja piti tauon, josta sai sen mielikuvan, että tämä jäi itsekin pohtimaan sanomaansa. “Se ei kyllä ehkä näy siinä, mistä olen tullut juttelemaan. Minulla on nimittäin eräs… huoli. Useampikin, mutta ne liittyvät toisiinsa.”

Kapura katsoi häntä kohti. “Ehkä kannattaa vain kysyä suoraan. Mitä ovat loiset? Kuka on Jouera? Ja kuinka huolissani minun pitäisi olla niistä tai mistään muusta, mitä päästäni mahdollisesti löytyi?”

Ennen kuin Visokki ehti edes miettiä vastausta, tämä jatkoi puolustelevasti: “On ehkä hieman karkeaa rynnätä luoksesi tällaisten kysymysten kanssa, mutta minun mielessäni tapahtui kaikesta päätellen aika paljon juttuja, eikä kukaan muu vaikuta tietävän siitä kaikkea. Makuta Nui ehkä, mutta häntä on vielä vaikeampi saada kiinni kuin sinua. Mitä lie tärkeitä makutajuttuja meneillään.”

Visokin mieleen rävähti kuva hedelmästä ja hän taisteli parhaansa mukaan vastaan halua korjata Kapuran virhearvio.

“Ja sen lisäksi”, jatkoi Kapura jättämättä hänelle vieläkään tilaa vastata, “että minun on erinäisistä syistä tärkeää tietää, minulla on nähdäkseni myös moraalinen oikeus kuulla siitä. Minunhan pääkopassani te seikkailitte. Uskoisin, että kaikki, mitä saitte selville, koskee minua itseäni vähintään epäsuorasti, ja siitä syystä minun on saatava tietää. Eikö kuulostakin järkevältä?”

Siinä oli ollut melko paljon. Kun Kapura lopetti puhumisen ja aloitti hengittämisen, Visokki ei ollut täysin tyytyväinen siihen, kuinka pitkään oli vain hiljaa.

“Kuulostaa se”, hän sanoi. “Minun on pitänyt joka tapauksessa etsiä sinut jo jonkin aikaa. Myönnän, että en vain ole ollut ihan vielä siinä pisteessä, että pystyisin puhumaan niistä asioista.”

Enkä kyllä edes tiedä olenko pääsemässä sinne, hän jätti sanomatta.

“Koko operaatio sinun tajunnassasi tapahtui siksi, koska sinulla oli epäilyksiä ja pelkoja asiaan liittyen. On… on vain kohtuullista, että kuulet siitä.”
Visokki vilkaisi apaattisesti sateista taivasta.
“Haluatko mennä jonnekin muualle puhumaan?”

“Sade ei minua haittaa, jos sitä mietit”, vastasi Kapura. “Mutta ihan miten haluat.”

“Minua se lähinnä auttaa, joten hyvä on. Älä vilustu.”
Visokki vilkaisi Kapuraa ja alkoi ottaa askelia niityillä kauemmas linnakkeesta. Hän otti suunnakseen kaistaleen rannikolla olevaa metsää ja jatkoi sitä kohti.

“Kysyit loisista”, hän kertasi kävellessään. “Kuten ehkä kuulit jo, sinulla oli niitä kaksi. Avden loinen ja se, joka kutsui itseään ‘Rakentajaksi’. Kummasta haluat kuulla ensin?”

“Avden loisen takia kaikki se kai varsinaisesti tapahtui”, tokaisi Kapura. “Joten aloitetaan vaikka siitä.”

“Toivon että sinulle ei tule yllätyksenä, että sille ei tapahtunut mitään. Se on yhä siellä. Ja niin on”, Visokki sanoi pitäen tauon vetääkseen syvään henkeä, “varmaankin parempi.”
Kapuran ilme paljasti, että tällä oli asiasta oma mielipide, mutta toa pysyi vaiti.
“Se olento”, Visokki jatkoi. “Tietoisuus, mieli, mikälie… on osa sinua. Muisto tai haave tai ideaali. Osa sinun mieltäsi, jonka Avde on aseistanut toimimaan sinua itseäsi vastaan. Jokin niin tärkeä, että jos olisin tuhonnut sen, en tiedä, olisitko enää oma itsesi.”

He lähestyivät vähitellen merituulessa huojuvia havupuita. Visokki keräili ajatuksiaan vilkuillen horisontissa kuohuvia vaahtopäitä.

“Siinä hänen paras jekkunsa onkin. Hän pitää meidän identiteettejämme panttivankeina. Ne toteuttavat hänen suunnitelmaansa, ja jos yritämme tappaa niitä, päädymme tuhoamaan vain minuutemme. Ja noh, sitä sinun toinen loisesi yrittikin.”

“Jouera”, Kapura sanoi. “Rakentaja.”

Tulen toa oli hetken hiljaa. He kävelivät, ja tämäkin katsoi merelle joitakin omia ajatuksiaan miettien. “Periaatteessa minun pitäisi varmaan tietää hänestä enemmän kuin sinun. Mutta ei Zairyh mitään liian hyödyllistä kertonut.”

“Kapura. Joudun myöntämään, että minulla ei ole aavistustakaan, kuka on Zairyh.”

“Se on pitkä ja turha tarina. Tule vetämään hihasta, jos mielenvoimainen kasvi käy kimppuusi. Minun uskoakseni hän ei ole enää kuvioissa, mitä se sitten voisikaan tarkoittaa. Ainakaan mitään ei ole kuulunut vähään aikaan.”

Visokkia melkein huvitti.
“Mielenvoimainen kasvi. Onpas jotenkin sellaista, mitä voisi löytää siitä Geen kirjasta. Sillä on varmaan jotain heikkouksia. Tai lista voimia.”
Hän palasi mielessään jonnekin viattomampiin aikoihin. Se ei kestänyt kovin kauaa – iso osa niistäkin oli tullut uuteen, järkyttävään valoon.
“Joka tapauksessa… Rakentaja, tai Jouera, oli ulkopuolinen. Jonkinlainen tietoisuus hänkin. Minulla ei ole yhtään enempää tietoa, mistä hän tuli, mutta… hän yritti omia sinun koko minuutesi tuhoamalla kaiken, mikä oli sinua. Hänellä olisi ollut tapa poistaa Avden loinen, mutta… en usko, että se olisi ollut voitto, jota olisit siinä enää juhlimassa.”

“Hmm”, mutisi Kapura mietiskelevästi. “Kuulostaa siltä, että olet jo vastannut seuraavaan kysymykseeni. Nimittäin… ei, minua ei yllättänyt tieto siitä, että loinen on yhä olemassa. Se on puhunut minulle sen yön jälkeen yhtä paljon kuin ennenkin, mutta vain eri asioista.”

Visokki kuuli äänen, jonka hahmotti Kapuran imitaatioksi meriharakan ivallisesta raakunnasta.

“Isän ja pojan suhdetta ei niin helposti katkaista. Hän on yhä kiinni sinussa ja sinä yhä hänessä. Sammuta tuli.”

Kapura vilkaisi jälleen Visokkia kohti. “Ehkä minä haluan vain asiantuntijan mielipiteen. Ensinnäkin… mitä tuo tarkoittaa? Jos hääditte yhdessä Joueran mielestäni, mikä kuulostaa melko arkiselta tehtävältä telepaatille, voiko… voiko jälkeen jäädä jotain? Vai onko kyseessä todennäköisemmin jokin loisen uusi juoni?”

Visokki jatkoi sanattomasti rantametsikköön. Kuusien suuret oksat suojasivat heitä sateelta vain hieman.

“Minä tein parhaani hävittääkseni viimeisimmänkin jäänteen Jouerasta sinusta. Sanalla sanoen en välittänyt, jäisikö hänestä mitään jäljelle. Mutta en enää ehkä usko, että voisin tehdä hänelle pahempaa kuin se, mitä hän on tehnyt jo itselleen. Ei, en usko että se on ainakaan loisen juoni saada meitä uudestaan sinne. En tiedä, mitä hyötyä siitä edes olisi.”
Visokki vilkaisi Kapuraa jälleen ja sitten katsoi eteenpäin ollakseen kompastumatta juureen.
“Jos minun pitäisi arvata, niin kyse ei ole mistään ulkoisesta, mitä Jouerasta olisi jäänyt… vaan ehkä enemmän niistä jäljistä, mitkä hän jätti.”

Toa nyökkäsi vaitonaisesti, ja Visokki sai sellaisen mielikuvan, että vastaukset eivät miellyttäneet tätä. Hän ei tiennyt, mitä tämä olisi halunnut – ehkä vain jonkin taikatempun, jolla pyyhkiä kaikki ongelmat pois. Sellaista hänellä ei ollut.

“Ja ne jäljet, mitä ovatkaan, ovat vaarallisempia kuin loinen”, Kapura sanoi. “Sekö on mielipiteesi?”

“Niiden vertailu ei ole ehkä hedelmällistä tai terveellistä. Rakentaja oli vaarallisempi sinulle kuin Avden loinen. Avden loiset ovat vaarallisempia koko maailmalle.”

“Tällä hetkellä minä huolehdin enemmän itsestäni kuin maailmasta”, tuhahti Kapura. “Joten se ehkä ratkaisee kysymyksen. Hyvä tietää, että minun on vain siedettävä meriharakan ainaista raakuntaa.”

“Ei sinun ehkä tarvitse”, Visokki sanoi täysin vivahteettomalla äänellä. “Mutta en tiedä, voinko suositella vaihtoehtoa.”
Se oli vastauksena niin kertova, että Visokki halusi haudata sen välittömästi.
“Isä ja poika”, hän toisti. “Rakentaja sanoi sinua pojakseen. Tiedätkö sinä, mitä se… tarkoittaa?”

“Niin vanhentuneen termin käyttäminen? Uskoakseni sitä, että oppilas ei ollut Rakentajan mielestä tarpeeksi ylimielinen sivistyssana.”

“Niin kai, mutta…”
Kuin universumia pyörittävän, dramaattisella ironialla hurraavan moottorin sinkoamana juoksi havumetsän poikki Visokin ja Kapuran säikäyttämä likomärkä jänis. Se hyppeli saaliseläimen vaistojen ajamana runkojen taakse ja katosi kahisevaan kosteaan aluskasvustoon. Hetkessä Visokki oli taas Kondelin huoneessa ja maailma oli melko monta astetta monimutkaisempi. Takeltelusta oli vaikea saada sanoja.

“En ole varma, miten esittää tämä, mutta minä olen hieman viime aikoina tutkinut sitä aihetta. Ja korjaa jos olen väärässä, mutta eikö teillä toilla se toimi niin, että… tarvitaan toa tekemään toinen toa?”

“Toimii”, vahvasti Kapura, “mutta ei se kiertelevien toien keskuudessa paljon ole ikinä merkinnyt, lähinnä sellaisten, jotka syntyvät puolustamaan jotain pikkukylää entisen jäädessä eläkkeelle turagana. En minä edes ole kysynyt, mistä Matoro tai…” Visokki tajusi kysymättäkin, mikä nimi jäi lausumatta. Umbra. “… tai muut toa-tuttuni ovat saaneet kivensä. Kaikki eivät varmaankaan edes tiedä, keneltä ne tulivat.”

“Ei ole pakko vastata, mutta tiedätkö sinä?”

“Faktojen perusteella se lienee Jouera”, mutisi Kapura. “Mutta ei sillä ole mitään merkitystä. Sen perusteella, mitä olen Rakentajasta kuullut, en usko hänen edes kykenevän niihin tunteisiin, joita isältä vaaditaan.”

“Niin. Mutta en tiedä, johtuuko se pelkästään siitä, miten hän uskoi olevansa ‘tyhjä’. Mitä enemmän olen lukenut aiheesta, sitä varmempi olen, että kukaan ei enää tiedä, mitä ‘isältä’ vaaditaan.”
Visokki pysähtyi aloillensa ja tutkaili Kapuran reaktiota. Sitä oli hyvin vaikea lukea.

“Hetken luulin, että olisit puhunut apseista”, toa sanoi. “Mutta et ehkä kuitenkaan. En tiedä, mistä sana muistui mieleeni.”

Visokki puski pois polttavan halun kysyä todella kovaan ääneen, miten mikään apina liittyi yhtään mihinkään, ja että voisiko joku jo etsiä sen Manun siitä hedelmäkorista, missä se tällä kertaa oli.

“Anteeksi. Tämä on liian iso aihe tähän tai ehkä ylipäätään mihinkään keskusteluun. Halusitko tietää lisää Avden loisista?”

“Jos vain sinulla on mitään, mistä voisi olla hyötyä”, sanoi Kapura. “Minä… ehkä minä olen hiljalleen hyväksymässä sen todellisuuden, etten voi ikinä tehdä mitään, mikä ei tekisi jonkin päässäni asuvista kusiaisista iloiseksi ja loput surullisiksi. Mutta ehkä on silti hyväksi tietää.”

“No tuota. Kytke turvavyöt, tai… sido itsesi mastoon? Mitä te ikinä merellä teettekään. Tästä on tulossa aika kuoppainen kyyti.”

Kapura katsoi ympärilleen kuin tutkaillen, oliko jossain oikeasti masto. “Oliko tuosta metaforaa kaikki vai vain suurin osa?”

“Riippuu, osaatko kuvitella laivan niin kovaa, että se ilmestyy tähän.”
Visokki pysähtyi jaloilleen ja tajusi, ettei ollut kovin hyödyksi.
“Tuota. Näin ihan teorian tasolla, seuraa minun ajatustani tässä. Mitä jos me kaikki menisimme samaan paikkaan silloin, kun näemme unta?”

“Okei. Minä kuvittelen näin juuri nyt”, tokaisi Kapura. “Toivottavasti en näe mitään hirveän noloa unta, koska se voisi olla aika kiusallista, jos kaikki havaitsevat saman.”

“Niin. Toisaalta jos siellä on kaikkien unet, se on varmaan aivan yhtä noloa kaikille. Mutta niin, jos hypoteettisesti tämä olisi totta, ja kaikki näkisimme tavalla tai toisella sitä samaa unta… eikö se tavallaan tulisi yhtä todelliseksi kuin tämä todellisuus?”

“Ainakin jos kukaan ei herää. Mutta jotenkin tuntuu, että minun ei ole tarkoitus kyseenalaistaa tätä.”

“Tässä kohtaa voi huomata, että meillä on kaksi todellisuutta. Toinen, joka voi olla ihan mitä sen kokijat haluavatkaan ja tämä aika paljon mälsempi, jossa minä ja sinä kävelemme kuravellissä. Kumman sinä näistä ottaisit?”

Kapura kohautti olkiaan. “Vaikka tämä todellisuus olisikin jotenkin erityisesti mieleen, kai siinä toisessa voi saada paremman kuravellin. Kuraisemman.”

“No niinpä. Sitten kun kaikki näkevät sitä hauskaa yhteistä unta, voi hankkia vaikka jonkun ison pommin”, Visokki piti taukoa, “tai, täytenä hypoteesina – kuusi pelottavaa taikasirua – ja räjäyttää tämän tylsemmän todellisuuden pois. Jos sattuu olemaan vaikka hyvin vahvasti sitä mieltä, että tämä todellisuus rakentuu samalla tavalla hirvittävän valheen päälle. Niin hirvittävän, että se uneksittu ei tunnu yhtään sen enempää valheelliselta.”

He saapuivat kuusien katveesta rantatörmälle. Sateisten pilvien piiskaama meri kuohui näyttäen hyytävän kylmältä.

“Hypoteesi tietty vaatii, että sitä uneksittua todellisuutta uneksii niin moni, että se on todellisempi kuin tämä. Siinä auttaa ehkä, jos istuttaa itsensä kaikkien niiden päähän ja pakottaa ne uneksimaan.”

Visokki ei tiennyt, mistä asti hän oli kuulostanut niin sarkastiselta. Kaiken tuon puskeminen ulos äänensävyllä joka oli pelkkää saivaretta ja ivaa tuntui puhdistavalla tavalla pikkumaiselta. Voitot piti ottaa siellä, missä ne sai.
Hän henkäisi syvään ja vilkaisi Kapuran reaktiota.

“No tuo”, sanoi tulen toa lopulta, “vaikuttaa suunnitelmalta, josta on vaikea keksiä vikaa. Paitsi ehkä se, että jos hienovaraisen alluusiosi ottaa vakavissaan, niiden taikasirujen haaliminen voi historiallisten esimerkkien valossa olla aika hankalaa.”

“Puhutko kokemuksesta?” Visokki kysyi vaitonaisesti.

“Siitäkin”, sanoi Kapura. “Ja siitä, että ne sirpaleet tuntuvat vaihtavan omistajaa aika tiuhaan myös meidän aikanamme. Mutta… sano nyt vain suoraan, Visokki. Siitäkö se on kiinni? Että Avde saa sirut ja tartuttaa ruttonsa tarpeeksi moneen? Siinäkö kaikki?”

“Ei. Sirut eivät kelpaa hänelle sellaisinaan. Ne ovat rikki, ja rikkinäinen on aina heikompi kuin ehjä.”
Vaahtopää kohahti vasten törmää.
“Kapura. Minä puhuin sinun kanssasi tästä sinä yönä… mutta se oli sellainen versio sinusta, joka tiedostaa aika paljon enemmän kuin sinä-sinä. Sellainen versio, joka koki olevan voimaton pysäyttämään sen, mitä sinä teet. Ja se versio tuntui olevan melko varma, että sinä tulet olemaan seppä, joka takoo Punaiselle Miehelle hänen aarteensa.”

Visokki näki Kapuran käsien puristuvan nyrkkiin.

“Ajattele järkevästi”, tämä tiuskaisi hetken kuluttua. “Minulta ei ole ikinä tilattu taikasirujen restaurointia. Moottorisahoja on. Ja harppuunoita. Mutta minä en ole ikinä tehnyt sitä, mitä Avde sinun mukaasi haluaa. Joten… jos hän silti uskoo vankasti, että pystyn siihen, sillä ei edes ole mitään tekemistä ajatusteni tai mielihalujeni kanssa. Ehkä hän on oikeassa! Ehkä jos ne sirut nyt ilmestyisivät tuohon viereen, osaisin tehdä niillä jotain. Kenties jopa haluaisin tehdä niin jostain syystä, jota en itsekään osaisi selittää. Avde voi olla väärässä, mutta jos hän on oikeassa, en voi sille mitään.”

Kapura katsoi vaitonaisena ulapalle.

“Ja… haluaisinko edes toisin? Juurihan sanoit itsekin, että loinen on minulle pienempi paha kuin sen poistaminen. Ehkä kaikki oikeat valinnat muodostavatkin vain Avden viitoittaman polun. Ehkä tien päässä on se vääjäämättömyys, että teen Punaiselle miehelle tilaustyönä hänen elämänsä kauniimman taikasirutyön. Mutta pitäisikö minun sitten tehdä huonoja valintoja? Sekö on parempi vaihtoehto?”

Visokki oli avaamassa pihtejään vastalauseena, mutta sitten hän keskeytti itsensä.
Hän näki Kapuran sanoissa marmorisen shakkilaudan, jolla oli seissyt. Punaisen pelin, joka voitettiin vain pelaamalla sen omilla säännöillä. Tarinan, joka totteli vain käsikirjoittajaansa.
“Hän on tämän kertomuksen tähti. Hän tekee siitä parhaansa mukaan sellaisen, että sitä vastaan ei kannata taistella. Hänellä on roolit kaikille.”
Hänen katseensa lipui taivaalle.

“Ja jos sitä asua ei halua vetää päällensä, voi vain loikata pois lavalta. Ja pudota suureen roskakuiluun taivaalla.”

Hänestä tuntui siltä, kuin nuo sanat olisi pitänyt selittää. Se ei tuntunut mahdolliselta.

Kapura katsoi häntä hetken. “No”, tämä sanoi, “ehkä minua ei vain enää kiinnosta ajatella asiaa noin. Ehkä minua onkin alkanut huvittaa punnita valintojani sen perusteella, mitä minä itse haluan, ei sen perusteella, mitä synkeitä kosmisia agendoja ne palvelevat tai vastustavat. Jos olisit tarjoutunut poistamaan loisen mielestäni ja kertonut, että Rakentaja on poissa iäksi, voisimme elää hyvin toisenlaisessa maailmassa. Mutta tässä minä en halua ajatella niin.”

Sen lausuttuaan toa vaikeni näyttäen siltä, että oli sanonut enemmän kuin oli tarkoittanut sanoa.

“Se on ehkä parempi tapa pysyä järjissään”, Visokki sanoi. “Tehdä vain asioita riippumatta siitä, mikä koneisto määrää, kuka elää ja kuolee. Mikä on omaa halua ja mikä Avden kuiskauskopista kuuluvia vuorosanoja. Ja miten vähän väliä millään on, jos kaikki on vain hitaasti tuhoutumassa. Ehkä jos ei ajattele noin hulluja asioita, ei ala nähdä biomenninkäisiä kaikkialla.”

“Kuulostaa ihan hyvältä olla näkemättä biomenninkäisiä kaikkialla”, tuhahti Kapura. “Ehkä voin pyrkiä siihen, että minun kohdallani näin on tulevaisuudessakin.”

“En voi kyllä sanalla sanoen suositella”, Visokki sanoi. “Se puhe siitä, että ne lauleskelevat iloisesti, piilottavat aarteita sateenkaarien päähän ja toteuttavat toivomuksia, ei ole kyllä aivan totta.”

Visokki tiesi kuulostavansa aivan täysimittaisen hullulta tässä vaiheessa. Toisaalta kaiken sen jälkeen, mitä hän oli oppinut Kapurasta vietettyään aikaa tämän mielessä, tuntui että vieressä seisoi yksi harvoja henkilöitä, joiden todellisuudentaju oli järkkynyt vähintään yhtä paljon kuin hänellä.
Täytyi olla aivan verrattava kokemus tulla elävien nukkejen jahtaamaksi koko elämänsä. Jos hän oli hullu, täytyi vieressä olla toinen samanlainen.

“Tämä keskustelu vaikuttaa päätyneen siihen vaiheeseen, jossa jäljellä ei ole enää edes mitään salaisia piilomerkityksiä”, sanoi Kapura. “Mutta yksi juttu minulla vielä on. Ajattelin, että adminina tietäisit.”

“Kysy pois”, Visokki sanoi. “Minä ajattelin yrittää keskittyä adminillisiin velvollisuuksiin tästä eteenpäin. Illuusio kontrollista on vähintään yhtä hyvää itsepetosta kuin Avden oma.”

“Ah, hyvä. Tämä on aika helppo; pitää vain sanoa, onko totta vai ei.” Toa katsahti häntä kohti kasvoillaan outo ilme ja sanoi nopeasti: “Niin, onko totta, että petturitutkinnassa pidätysoikeus on ylläpidon lisäksi vain Tagunalla?”

Se oli jotenkin niin suoraviivainen ja yksioikoinen kysymys siihen kosmisen kauhun myrskyyn, jossa he olivat viimeiset kymmenen minuuttia velloneet, että Visokista tuntui kuin poikkeuksellisen paksu kapula olisi isketty niihin rattaisiin, jotka hänen suunsa virkaa toimittivat.
“Mistä sinä sen tiedät?” hän tuhahti nopeammin kuin ehti ajatella.

“Ööh”, Kapura sanoi vaikuttaen menneen itsekin hämilleen, “Make livautti jokseenkin humalassa Selvässä pyyssä eräänä iltana, kun kysyin tarpeeksi monta kertaa. Oikeastaan sinun kannattaa varmaan unohtaa, että kerroin tämän. Tai että kysyin edellistä kysymystä lainkaan.”

Visokki tuijotti nimeään kantavan lahden laineita ja kävi päässään läpi sitä ristiriitaa, että hänen olisi varmaan pitänyt kelata tätä keskustelua päässään puoli minuuttia taaksepäin ja tarttua tähän sanalla sanoen epäilyttävään huomioon.
“Kapura”, hän sanoi apaattisesti. “Mitä sinä tuolla tiedolla teet?”

“Väärä kysymys. Oikeastaan sinun pitäisi varmaan pohtia, miksi Taguna seurasi liikkeitäni niin läpikuultavan ilmiselvästi, että minun oli perusteltua epäillä, että tällä oli siihen jotain salaperäisempiä syitä.” Kapura vilkuili häntä yrittäen tulkita visorakin ilmettä. “Mutta jos oikeasti haluat tietää, minä vain turvasin selustani selvittämällä, mistä oli kyse. Nähdäkseni minulla on siihen täysi oikeus.”

“Niin sinulla kai on”, Visokki sanoi mietteliäästi. “Oliko sinulla vielä jotain?”

“Eipä kai.” Kapura siirsi katseensa mereltä takaisin Bio-Klaanin suuntaan. “Oikeastaan pitäisi jo olla jossain toisaalla. En loukkaannu, jos jäät jatkamaan kävelyäsi.”

Visokki kääntyi koko rintamasuunnallaan kohti täysin sateessa uitettua tulen toaa. Pienen hetken oli helppoa nähdä tämä laivan kannella hirvittävässä myrskyssä elementistä riippumatta. Hän antoi tälle nyökkäyksenomaisen eleen.

“Jos loisesi puhuu vielä jotain”, hän sanoi vielä. “Kerro minulle.”

“Pidän sinut ajan tasalla”, sanoi Kapura kääntyessään pois. “Mutta eiköhän Punainen mies tavoita sinut tarvittaessa jotain muutakin reittiä. Hänellä taitaa olla tässä maailmassa aika monta radiopuhelinta.”

Toa käveli pois mutta pysähtyi parin bion päähän ja tokaisi vielä nopeasti selkänsä yli: “Hyvästi, Visokki.” Se kuulosti hieman odotettua lopullisemmalta tavalla, josta hän ei saanut selkoa.

Ja sitten tämä oli poissa.

Kapura käveli, käveli, käveli. Sade oli laantumassa. Klaanilehti tarttui mukaan kojulta.

Kapura selasi Klaanilehteä lähinnä näyttääkseen siltä, että oli tekemässä jotain. Ei kaupungilla kävely varmaan kiellettyä ollut vieläkään, mutta parempi näyttää silti kiireiseltä.

Sade oli väistymässä ainakin hetkeksi, mutta kylmä merituuli piti huolen siitä, että elämä ei ollut liian helppoa korkeampia lämpötiloja kaipaaville. Pilvet väistyivät hitaasti kaksoisaurinkojen tieltä, mutta niiden kolea katse ei tuonut lämpöä. Huono satamakatu oli tyhjillään; tottunut merenkävijäkään ei kaivannut tihkua naamaan vapaa-ajallaan.

Häntä se ei jotenkin haitannut. Elimistön lävitse kulkeva vilunväristys oli vain merkki siitä, että hän oli yhä olemassa.

Lehti pysyi Kapuran käsissä, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla, eikä se johtunut vain siitä, että aukeamaa, jolle hän oli pysähtynyt, täytti lähinnä joku hieman hämärä kolumni. Hän mietti yhä keskustelua, joka oli sujunut sekä paremmin että huonommin kuin hän oli osannut aavistaakaan.

Hänen kannoillaan ei ollut ketään muuta kuin Taguna – sen oli Visokki epäsuorasti paljastanut. Varmistus oli tervetullut, eikä hänen ollut edes tarvinnut tehdä sen saamiseksi mitään, mistä olisi koitunut välittömiä ongelmia. Jossain huonommin sujuvassa todellisuudessa admin olisi julistanut hänet pidätettäväksi siltä seisomalta, mutta tässä hänen selityksensä oli nielty.

Mutta ei hänen ainoa agendansa ollut ollut, vain niistä tärkein. Hän ei olisi onnistunut yllättämään visorakia käymättä tämän kanssa ensin pitkää keskustelua jostain muusta, mutta ei siinä ollut ollut kyse pelkästä hämäyksestä. Meriharakka ja Jouera olivat kumpikin arvaamattomia muuttujia ja huolettivat häntä juuri sellaisina; päivän yllätysten oli syytä olla hänen puolellaan.

Mutta jos adminin mielenvoima-asiantuntijuuteen oli uskomista, kummallekaan hän ei voinut tehdä mitään.

“Voitpa, hölmö. Sitähän minä olen sinulle yrittänyt sanoa.”

Meriharakka tuijotti häntä saastaiselta penkiltä, joka nojasi jonkin baarin seinään. Kapuran teki mieli jatkaa eteenpäin kiinnittämättä lintuun mitään huomiota, mutta hänen jalkojaan pakotti; kävelyä oli ollut jo liikaa suhteessa yöunien määrään.

“Verkonkutoja sanoi Rakentajaa loiseksi, ja siinä hän täysin oikeassa. Ja jos loisista voi hankkiutua eroon, miksei hänestäkin?”

“Visokki yritti jo”, mutisi Kapura laskeutuessaan istumaan penkille. Edessä avautui näkymä merelle. “Ja muutkin. He kävivät siellä aika helvetin ison taistelun. Tai niin minulle ainakin kerrottiin.”

Meriharakka hypähti alas Huonon satamakadun mukulakiviselle kadulle ja kipitti hänen eteensä. “Ja kyllä he vahinkoa tekivätkin, mutta viimeinen kortti on sinulla. Rakentaja sysäistiin erään toisen toimesta kokonaan mielestäsi ulos, mutta vielä hän roikkuu kiinni. Vain sinä voit sammuttaa tulen.”

Kapura katsoi linnun ohi pilviselle ulapalle. “Turha yrittää. Vaikka hyväksyisinkin sen, etten voi sinulle mitään, se ei vielä tarkoita, että olisin velvoitettu tottelemaan sinua. Minä… minä hädin tuskin tiedän, kuka Jouera on tai mitä hän haluaa. Ehkä…”

Alas istuminen paljastui siinä mielessä virheeksi, että hänen silmänsä painuivat pakostakin kiinni. Jos loinen vastasi jotain, Kapura ei enää kuullut. Hän laski Klaanilehden käsistään ja yritti nousta ylös ajatellen, että pitäisi lähteä taas liikkeelle, mutta ei pystynyt – keho oli liian raskas, käsien työntövoima ei riittänyt liikuttamaan sitä.

Sitten hän vajosi.

Kapura säpsähti hereille. Meni noin kymmenen sekuntia siihen, että hän pääsi perille siitä, mikä oli todellisuutta ja mitä ei; penkki, näkymä ulapalle, kevyt vesisade.

Ja hänen edessään seisoi Matoro.