Tarinoiden kaupunki

Telakka

”Ja taas. Sotajoukkomme ovat kuin lehdet tuulessa.”

Keltainen jätti nojasi kyynärpäillään matalaan pöytään, jossa musta ja valkoinen kävivät jatkuvaa taisteluaan. Tässä maailmassa musta oli pahasti häviöllä.

”Sinä unohdit taas ratsuni takana vaanivan lähetin. Saisit olla tarkkaavaisempi”, sanoi Tehmut ja pyöritteli syötyä sotilasta sormissaan.

”Kyllä minä sen näin. En vaan muistanut sitä toista lähettiä.”

”Harjoitus tekee mestarin. Aikaa se vain vie!” vastasi vanha matoralainen.

”Sinulla sitä onkin ollut, vanha rusina. Ei kai sitä mestari edes tarvitse olla. Kunhan olisi vähän vähemmän ruosteessa vain”, lausui Tongu ja liikutti uutta sotilasta parempaan positioon.

”Tämä on vähän kuin jonglöörausta aivoilla. Hyvää harjoitusta”, sanoi Tehmut, liikutti ratsua ja siemaisi teemukistaan.

”Pitäisikö minun saada tässä joku väläys ja aivojen kirkastus siitä, millä ihmeellä voitamme nazorakit ja käännämme kaiken suunnan?” mietti jätti parantaessaan rei’itetyn sotilaslinjansa asetelmaa.

”Ainakin tämä opettaa ottamaan monia näennäisesti toisiinsa liittymättömiä asioita huomioon kokonaisuutena”, pohti Tehmut ja liikutti taas ratsuaan.

”Niin, torakat eivät taida oikein välittää siitä, että ratsu liikkuu vaan tuota hassua mutkaa. Ja niillä on enemmän kuin kahdeksan sotilasta.”

”Noin konkreettinen vertaus tuskin on kovin hedelmällinen”, vastasi Tehmut nostamatta katsetta laudasta.

”Joo, ja meillä näennäisesti syötyjä nappuloita voi saada takaisin”, virnisti Tongu ja antoi sotilasta liikuttamalla tornilleen enemmän tilaa.

”Toimivatko Ternokin jalat jo?” kysyi onu-matoran. Pieni puinen kikanalo pomppi taas.

”Eivät ne vielä kanna, mutta varpaat kuulemma heiluvat tavalliseen tapaansa. Vaatii jotain fysioterapiaa tai jotain. Vähän samaa mitä tämä minun apostolini.” Tongu napautti Kokeellista Saapastaan ja vilkaisi pelilautaa. ”Hemmetti! Taas!”

”Liian helppoa”, myhäili Tehmut. ”No, voisi olla paljon huonomminkin?”

”Peli vai? Totta kai syöt ratsuni, jätä se torni rauhaan vaan, herra sarvikuonohaarukka…”

”Pelissä saat tehdä melkoisen nousun, jos yrität vielä päihittää. Tai yrittää pattia. Ei, tarkoitin Ternokia.”

”Juu, voisi olla huonommin. Aivan ehdottoman varmasti. Ontor on työntänyt häntä vaunuissa ympäri kaupunkia. Ei kyllä montaa tuntia kerrallaan, Kupen mukaan hän tarvitsee vielä paljon lepoa ja se on ihan oikein. Sanovat, että jos olisi kesä niin voisi käyttää pikkuista uimassa. Mutta eiköhän se aika koita vielä. Minusta tuntuu, että olen hävinnyt tämän pelin.” Jätti napautti mustan kuninkaansa nurin.

”Kelpo peli, kelpo peli. Otatko vielä?”

”Eiköhän tässä ollut ihan tarpeeksi. Lähden keskuskaupungille hoitamaan asioita. Haluatko, että tuon jotain?” Jätti nousi nojatuolistaan ja venytteli.

”Neljä gallonaa mustatta, tasan tuhat kauppakirjakorttia ja violetin ilmapallon. Ei, en oikeastaan, eihän tässä olla päästy kuskaamaan rahtia kuukausiin. Pidä vaan vapaapäivä, ja sano pojille terveisiä, jos näet heitä.” Tehmut alkoi keräämään nappuloita takaisin laatikkoon.

”Seuraavalla kerralla voitaisiin ottaa sillä laudalla, jonka Snowie teki minulle? Sillä, jossa on meidän ja allianssin aluksia.”

”Aivan, sekin on olemassa. Missä se on?”

”Luulisin, että Tahtorakin komentosillalla”, Tongu sanoi ja rapsutti päälevyään. ”Ota mukaasi, jos satut käymään siellä ylhäällä.”

”Tämä selvä. Hauskaa päivää!”

Tongu näytti peukaloa ja astui toimistosta Telakan käytävälle. Hän jäi hetkeksi tuijottamaan matalaa puupenkkiä ja rahtivaakaa, pudisti päätänsä ja käveli päähallin kautta ulos. Linnakkeen muuri nousi puolen kilometrin päässä lännessä, lähistöllä tupruttivat Zeruelin tehtaan piiput kiehkuroitaan syysilmaan. Aamupäivän aurinko hohti muurinharjalla ja sen takaa kohoavan Admin-tornin katolla. Meri kimmelsi vasemmalla, satamalaiturit ja niissä kiinni keinuvat laivat pilkistivät aallonmurtobastioniksi madaltuvan ja majakkaan huipentuvan kaakkoismuurin takaa.

Hei, lukija! Juuri sinä siinä! Ota tämä kartta vaikka taskuusi, kun seuraat keltaisen jätin kulkua tarinoiden kaupungin läpi.

Kyklooppi käveli avoimesta portista kiviholvin alta ja astui Vartiokaupungin ensimmäiselle aukiolle. Siniviittavartijat katselivat tuikeina kaapujensa ja kypäriensä välistä. Kotinsa menettäneet poliisit olivat ottaneet vartioitavakseen kaupunkinsa nimeä kantavan torin. Tongu ei tiennyt, mitä Nui-Koron aukion nimen takana oli, mutta ilmeisesti joku ystävyyskaupunkisopimus, tavoite lämmitellä vanhan asutuskeskuksen ja uuden kaupungin suhteita. Ehkä suurkylässä oli Bio-Klaanin aukio, jolla torakat parhaillaan suorittivat marssiharjoituksia. Täällä käytiin vaimeaa torikauppaa ja ihan vaan vietettiin aikaa. Athistien uuden kappelin edustalla kokonaan valkoinen munkki katseli taivaalle. Matka jatkui Suuren Hengen temppelin ohitse; sen korkean oven kamanan alla näkyi hämärä sali, johon värilliset ikkunat toivat kauniin vaikutelman. Ussalinselän sillan alla virtasi Rapujoki. Ehkä tuttu virta tarjosi Nui-Koron ja latvaseutujen evakoille jotain lohtua.

Sillan länsipuoli tarjosi taas kerran valinnan pohjoisen Adminkadun ja eteläisen Pääkadun välillä. Tongu valitsi rauhallisemman Adminkadun ja tallusteli samaa nimeämisteemaa jatkavalle aukiolle, jonka kello näytti vartta yli kymmentä. Postin takaa kohosi hupikompleksi Selvä Pyy, joka tuntui luontevalta paikalta pehmentää törkeän shakkirökityksen käynnistämää päivää.

Joskus Selvä Pyy oli kovaa jumputtavan musiikin, lukuisten vilkkuvien valojen, sateenvarjollisten sekoitusten ja estottoman svengin maailma. Sen vetovoima kuitenkin riitti siihen, että paikan pitäminen auki illan parhaan viihdeajan ulkopuolella oli kannattavaa. Ensimmäisen kerroksen tiskin takana paikan lihaksikas rigelialaisvatuka-baarimikko puhdisti lasia rievulla.

”Päivää, Tongu”, tervehti Bartakha ystävällisesti. ”Mitä saisi olla Telakan mestarille?”

”Morjens. Yksi makeaolut, kiitos”, sanoi kyklooppi ja ojensi viiksekkäälle lihaskimpulle rattaan. Bartakha täytti tuopin hanasta ja liu’utti sen tiskiä pitkin Tongun suureen käteen. Jätti iski silmää ja veti pitkän kulauksen.

Pyy ei ollut tyhjä. Lähellä ikkunapöydässä pelasi Ykkös-korttia hyvin kyyryselkäinen hahmo, jonka suojeluksen naamio on kiillotettu lähes sokeuttavan kirkkaasti. Seuranaan tällä oli musta keltanaamainen irvistelijä ja pyörätuolissa istuva teräväharjainen skakdi.

”Moikka Shuckle, Krizu, Bladis”, huikkasi Tongu, ”Miten on herrasmiehillä lähtenyt päivä käyntiin?”

”Terve vaan! Saaren sisäinen matkailu on jäissä, niin on runsaasti aikaa kavereille”, vastasi Shuckle. Klaanilaisen piti viedä tuoppinsa melkein pöydän alle, että sai huikattua siitä. ”Paras nauttia elämästä, kun siihen on vielä mahdollisuus, eikö?”

Krizu heilutteli korviaan ja lätkäisi kortin pöytään.

”Skarrararr, taas minulle nosta kaksi! Oletteko te liittoutuneet minua vastaan, vai? Niskurointia poliisivoimia kohtaan!” kirosi Bladis ja nosteli pakasta. ”Hankala saada edes aamupäivää vapaaksi nykyään. Same ei aina ymmärrä, että minulla on omakin elämä. Huomennakin olisi joku kokous.”

”Tiedän tunteen. Sota on byrokratiaa, vai? Muun muassa”, päivitteli Tongu.

”Ainakin sinulla on vähemmän piippuja rassattavaksi, vanha kaveri”, sanoi Bladis Krizulle. Pikku olio kopautti tuopillaan otsaansa ja kaatoi pohjat kitaansa.

”Kunhan talvi alkaa, pitää taas lämmittää puulla”, mietti Shuckle.

”Onneksi saatiin pohjoisen väki evakuoitua ennen lumia”, sanoi Bartakha ja suki vatukakanohinsa viiksiä. ”Sen projektin te hoiditte nappiin. Mekin annoimme Kinlikan kanssa kotoa suurimman osan huoneista evakoiden majoitukseen. Nukutaan olohuoneen vuodesohvalla. Ja Raivotauti saa jakaa pilttuunsa puolikkaan porotokan kanssa, mutta hyvin ne tulevat juttuun. Arvatkaapa muuten, kuinka monta matoralaista mahtuu nukkumaan meidän kahdeksanpylväisessä sängyssä?”

”Hmm, ehkä seitsemäntoista?” ehdotti Tongu.

”Kaksi tusinaa! Kyllä me pojat voitetaan vielä Allianssi galaksin voimakkaammalla aseella, nimittäin kiltteydellä.”

”Tuoppi sille!” sanoi Shuckle ja nosti lasiaan. Tongu ja Bladis kilisyttivät tuopit yhteen. Bartakha toi Krizulle uuden.

Ovi kävi. Sisään astui huohottaen hämmentävän värikäs skakdi. Elementtirak rojahti baarijakkaralle.

”Mistäs sitä noin kiireisenä tullaan?” kysyi Shuckle skakdilta.

”Kyöstin koulusta, mistäs muustakaan”, sanoi tulokas hengästyneenä, ”ukon mukaan kasvattaa luonnetta herätä puoli viideltä tekemään lenkkiä linnoituksen ympäri. Ja kyllä, eteläpuolelta uimalla. Vesi on melkoisen kylmää.”

”Jos sitä nyt Huonon edustalla voi vetenä pitää”, sanoi Shuckle.

”Kyösti on kyllä oikea mies tekemään klaanin puolustuksen uutta sukupolvea!” huudahti Bladis. ”Ykkös! Hah!”

”Tuon takia me liittouduttiin, kyttä”, sanoi Shuckle.

”Onhan äijä elävä legenda, en minä sillä, ja kyllä me jo osataan monta juttua, mistä ei oltu ennen inttiä kuultukaan. Jotenkin sen oletti olevan vaan sankarillisempaa. Ja kaikki odottaa niitä sinappijuttuja, mutta ollaan päästy vasta harjoittelemaan joillakin korvikkeilla.” Elementtirak venytteli jalkojaan.

”Talo tarjoaa Bio-Klaanin urhealle soturille”, sanoi Bartakha ja ojensi skakdille lasin makeaviinaa.

”Kiitti Bartakha. Olet paras.” Baarimikko myhäili viiksiensä takana.

”Mites Kyösti teidät näin aikaisin baariin päästi?” kysyi Tongu.

”Sillä oli joku tärkeä sotastrateginen kokous. Sanoi, että tämä on kuntsari, vaikkei meillä vetelyksillä mitään kuntoisuutta vielä olekaan. Mutta ukko näytti kuitenkin tyytyväiseltä.”

”Kyöstilläkin on sydän paikallaan. Eiköhän hän ole teistä ihan ylpeä”, sanoi Tongu.

”Toivotaan niin. Oli se rääkki melkoinen kyllä taas. Ääh, kun katsoo kaikkia meidän toa-sotureita ja muita, niin sota näyttää paljon siistimmältä. Tuhotaan sotalaivoja pyörremyrskyillä ja haudataan tankkeja kivivyöryillä. Mutta ei meillä kaikilla ole taikavoimia käytössä”, päivitteli Elementtirak ottaen kulauksen makeaviinasta.

”Tiedän mitä tarkoitat”, sanoi Bladis, ”Mutta kuka tahansa voi painaa liipaisimesta oikealla hetkellä. Saamari! Nosta neljä, taas minulle…”

”Sinä olit voitolla ja tiedät sen”, vastasi Shuckle tiukasti. ”Johan tässä itsekin miettii, pitäisikö sitä tarttua pyssyyn ja kirveeseen ja alkaa heittelemään kiviä ja kuorimäjäytyksiä. Mutta en ole ollut ikinä kovin hyvä taistelemaan. Olen enemmän puolustustyyppejä.”

”Eiköhän sillekin tule vielä hetkensä”, sanoi Tongu.

”Sitä vain toivoisi, että vihollinen tajuaisi homman typeryyden ja kääntyisi takaisin kotiinpäin”, huokaisi Bartakha.

”Jos ei tajua, niin toivottavasti Troopperin porukka kääntää ne, yksi kerrallaan”, virnisteli Bladis.

”Olisihan se kunnollista olla siellä rintamalla. Vielä joskus”, lausui Elementtirak.

Ovi avautui ja sisään astui kaksi lyhyttä hahmoa. Toinen oli Ko-matoran. Toista olisi voinut pitää helposti leveään lierihattuun pukeutuneena po-matoranina, mutta mistä näitä ikinä tiesi.

”… minusta paljon viettelevämpi otsikko”, totesi kumppanilleen se, joka oli varmemmin lajiltaan matoran. ”Kyseessä on tietenkin lähinnä periaatekysymys, kun Klaanilehden sivuilla ei esiinny juurikaan kilpailevia kolumnisteja, mutta kyllä minä silti välitän asiasta. Kolumni on kuin voileipä, sen on syytä olla mahdollisimman hyvä, vaikka periaatteessa ei olisikaan pakko.”

“Eikö tuo päde kuitenkin kaikkiin juttuhin?” kysyi Shuckle.

“Häh? Mikä?” hätkähti Bladis, joka oli saanut taas kerättyä itselleen valtavan kasan käsikortteja.

“Siis voileipä. Ja kaikki muut jutut. Niiden pitää olla mahdollisimman hyviä?”

Ko-matoran ja mahdollinen saman lajin edustaja pysähtyivät heidän pöytänsä kohdalle. ”Ihan hyvin viisasteltu”, tokaisi Jaakaappi. ”Tiedoksi teille muillekin, että kolumnini, jonka alustava otsikko on Päivää Bio-Klaani – vai Mysterys Nui? ilmestyy… ööh, miten se vitsi menikään… pian? Kanisterista juuri tulleilla on näitä kaikenlaisia sanontoja. Mutta siis, se on eräänlainen sosiolingvistinen katsaus toponyymien käytön ideologisiin ulottuvuuksiin arkipuheessa.”

“Onko toponyymi niin kuin paikka-nimi? Paikannimi?” mietti Tongu. Hänelle tuli mieleen myös yksi merirosvo, jonka nimi oli ollut jotain siihen suuntaan. “Yleensä merikartoissa tämä on Bio-Klaanin saari, ainakin uudemmissa.”

“Mutta ymmärrettävästi saaren kaikki asukkaat eivät tykkää siitä nimestä”, sanoi Bartakha ja asetti kiiltävän lasin hyllylle. “Mitä herroille saisi olla?”

”Kylmentyneet ilmat saavat minut jotenkin nimeämispäiväiselle tuulelle”, sanoi Jaakaappi pohdiskelevasti. ”Ehkä ajantajuni on kärsinyt kriisitilanteesta. Voisinpa ottaa siis gölgiä, jos teillä on sitä tarjolla näin varhain.”

“Ei ole rikos juoda gölgiä nimeämispäivän ulkopuolella”, sanoi Bartakha ja kumartui kaivamaan tölkkiä alakaapista lukuisten muiden juomapakkausten takaa. Klaanilaiset saivat hetken ihailla baarimikon voimakkaita selkälihaksia. “Alkoholilla vai ilman?” kysyi rigelialaisvatuka vielä tiskin alta.

”Kaipa kolumnin valmistuminen on sen verran merkittävä tapahtuma, että se oikeuttaa vahvempienkin aineiden nauttimisen”, arvioi Jaakaappi hieroen käsiään.

Notfun-Gus katsahti Bartakhaa kohti ja totesi siihen väliin: ”Voisin ottaa vesilasin ja imeä siitä kosteutta jalallani.”

“Kaikille tahtonsa mukaisesti”, virnisti Bartakha ja kaatoi punaisen juoman. Hän sekoitti siihen tottuneesti mantelilastuja ja rusinoita ja ojensi sekoituksen matoralaiselle. Kaapista hän valitsi matalareunaisen sangon ja täytti sen hanavedellä.

“Ajattelin, että jalkasi sopii tähän paremmin kuin vesilasiin”, sanoi baarinpitäjä.

“Se on kyllä aika joustava, mutta kiitos kuitenkin, eipä tarvitse tunkea”, nyökkäsi harmaakasvoinen kulkija ja laski sangon lattialle. “Aah, johan virkistää”, sanoi Gus ja näytti jotenkin lievästi pullistuvan.

“Jos nazorakit ei tykkää nimestä Bio-Klaanin saari, niin ei sen takia kyllä pidä karttoja muuttaa”, murahti Bladis mietittyään asiaa. “Me olimme täällä kuitenkin ensin!”

“Viittasin enemmän saaren muihin rauhanomaisampiin asukkaisiin, jotka tällä hetkellä asuvat täällä kaupungissa ja lukevat varmasti Klaanilehteä”, huomautti Bartakha.

“Käyttävätkö hekään nimeä sitä toista nimeä?” kysyi Tongu osoittaen sanansa Jaakaapille.

”Sitä on tuntunut kuuluvan hieman enemmän joka taholta viime aikoina”, vastasi kielitieteilijä, ”mutta luette näkökulmani sitten huomisen – jos Mata Nui ja editorini suovat – lehdestä. En halua ’spoilata’, siinäkin muuten nuorekas sanonta, koko kolumnia.”

“Niin kuin semmoinen juttu, jonka voin kiinnittää moottoripyörän perään”, huomautti Bladis. “Kyllä meikäpoikakin osaa sivistyssanoja!”

“Siis pakoputkiko?” kysyi Elementtirak.

“Takarengas?” ehdotti Shuckle. Krizu irvisti ja pyöritti silmiään.

“Eikun semmoinen siiveke. Evä. Auttaa öö, vähentämään ilmanvastusta, niin se on”, selitti Bladis.

“Ja ilmanvastusko pilaa kolumnin? Vai sen estäminen?” pohti Elementtirak, jolle makeaviina oli maistunut tiukan rääkin jälkeen erinomaisen hyvin.

”Ah, sana on itse asiassa xialaista alkuperää”, huomautti Jaakaappi, ”vaikkakin se taitaa alun perin tulla makutakielestä. Spoliāre; riisua, pilata, jos kielikurssien sisältö on yhä mielessäni. Makutoille tulee jutusteltua harvoin – lähinnä olen yrittänyt pitää taitojani yllä lueskelemalla niitä harvoja akateemisiä tekstejä, jotka Veljeskunta on luovuttanut suuren yleisön käyttöön.”

“Aika stereotyyppista makutakieltä. Olisi yllättävämpää, jos ne olisivat antaneet sanoja, jotka tarkoittavat ystävällisyyttä tai hyväntahtoisuutta”, mietti Bartakha.

“Eikä tuo kyllä yhtään selitä sitä moottoripyöräjuttua”, sanoi Elementtirak katsoen epäilevästi moderaattoriin.

“No se se kuitenkin on. Spoileri. Ykkös! Tämä peli on melkoinen vuoristorata, mutta kyllä minä teidät vielä pieksen!” Bladis heilutteli ainokaistaan korttia ilmassa ja virnisteli.

”Ehkäpä sillekin on selityksensä”, mutisi Jaakaappi ja huokaisi syvään. ”Metru Nuin yliopiston keskuskirjastossa oli loistava etymologinen sanakirja, sillä olisi varmasti selvinnyt tuokin mysteeri…”

Ko-matoran laski katseensa gölgilasiin ja tuijotti sitä poissaolevasti. Muut eivät tienneet, mitä tämä siinä näki, paitsi rusinoita ja mantelilastuja. Veden pinta värähteli sangossa lattialla Notfun-Gusin vierellä.

“Sitäkö ei sitten ole meidän arkistoissa? Onhan nekin hyvin laajat”, huomatti Tongu.

“Onko sekin varastettu?” kysyi Bladis seuraten haukan katsellaan korttiaan tarkasti harkitsevaa Krizua.

”Mitä? Ei kai”, havahtui Jaakaappi gölginsä äärestä. ”Mutta painos on vanha, ja etymologinen tietämys kohentuu jatkuvasti. Melko ymmärrettävää, kun lähes kaikki tuntuu palautuvan lopulta makutakieleen, josta on vaikea haalia tietoa. Kun ne yhdet sankarit silloin vähän aikaa sitten murtautuivat sille arkistosaarelle, olisi pitänyt pyytää ottamaan valokopioita parista kriittisestä teoksesta, joihin kaikessa makutatutkimuksessa on lähdeviitteitä…”

“Aina kiireisiä seikkailemaan ja riehumaan, ei ikinä ainaa kunnon kansalaisten asioille”, pudisti Notfun-Gus päätään. Krizu pelasi suunnanvaihdon. Nyt Shuckle joutui Bladiksen poliisikatseen kuumoitettavaksi. Hiki kimmelsi tämän hohtavan haun pinnalla.
“Alkaako temput loppua, häh?” kysyi Bladis.

“Ei voi mitään”, sanoi Shuckle ja iski pöytään vihreän kutosen.

Bladis iski voimalla keltaisen kutosen pöytään ja virnisti leveästi. “Hahaa! Meikä voitti! Jess! Hyvä peli, hyvä peli… Laitas Bartakha tuopillinen.” Bladis veti ympyrän tuolillaan. Krizu alkoi sekoittamaan pakkaa.

“Tuletteko kierrokselle?” Shuckle kysyi muilta.

”Eiköhän kolumnin valmistumista voi juhlistaa sitenkin”, tuumi Jaakaappi.

“Oikea valinta”, sanoi Bladis. “Tongu? Gus? Elementtirak?”

“Jaa mikä ettei. Kerrankin vapaailta”, vastasi värikäs skakdi ja liukui baaritiskin jakkaralta alas.

“Minä olen tuossa huono, mutta kokeillaan”, mutisi Notfun-Gus.

“Minä jätän välistä. Tässä olisi vielä vähän hommia hoidettavana, nimittäin. Kiitos tarjouksesta toki. Otetaan joskus toinen kerta!”

“Hauskaa loppupäivää siis”, sanoi Shuckle. Muut nyökkäilivät.

Tongu poistui Pyystä hämärtyvään iltapäivään. Seuraavaksi vuorossa olisi Figan tarhat kaupungin eteläosissa. Jano oli nyt tyydytetty, mutta toisaalta… nälkähän tässä alkoi olla, ja matsi Tehmutia vastaan oli vienyt aivoista energiat. Ehkä jokin pieni purtava menisi? Ravintola Sokerimaha oli väärällä puolella kaupunkia. Klaanin kahvio sinällään oli klassikko, mutta ehkä voisi vaihteeksi kokeilla jotain muta, jätti ajatteli. Hän loi ainoan silmänsä katseen Vanhan Kievarin kylttiin, jossa pitkospullan näköinen matoran piti kädessään tuoppia. Paikan leivonnaisia kai kehuttiin.

Kievariin oli osunut pommi joitakin kuukausia sitten, mutta vauriot oli korjattu, ja iskupaikka erottui lähinnä vähemmän hilseilevänä maalikohtana. Syöttölän lattia oli maanpinnan alapuolella, mutta katto ei ollut järin korkea, ja Tongu joutui kumartumaan mahtuakseen peremmälle. Hän loi katseensa saliin, johon toi valoa takassa hohtava valkea ja likaisista ikkunoista siivilöityvä valo.
“Hei, sehän on ystäväni Tolman!” käkätti vihreä turaga nurkkapöydästä. Niddi viittoili Tongua luokseen, ja kyklooppi veti itselleen sohvan joukkion keskuuteen. Vanha Kievari oli tavalliseen tapaansa kerännyt vanhaa väkeä, lähinnä Niddin tyyppisiä vanhoja sotaratsuja.

”Morjens Kyösti, herrasmiehet”, Tongu nyökkäsi, ”Saisiko olla purtavaa?”

”Heitä munkit, ei meillä ole hampaita enää kuitenkaan!” käkätti punakeltainen ukkeli.

”Puhu vain omasta puolestasi, Germidryx”, mumisi olento, jonka pää näytti koostuvan vain isoista pihtileuoista, ”Vaikka olen samaa mieltä, munkki auttaisi imeyttämään kahvin.” Vanha sotalordi nappasi sokeripalan leukojensa väliin ja ryysti kahvia sen läpi jonnekin sisuksiinsa.

”Minä voisin ottaa kroissantin, kiitos, jos se nuorelle miehelle sopii”, sanoi nojatuolissa istuva lyhyt olento, joka suki keltaisen nenänsä alta kasvavia komeita viiksiään.

”Erinomainen valinta, Diktor, erinomainen valinta”, sanoi pikkuinen, viherkorvainen olento. ”Minulle taitaa riittää puolikas munkki, haluaako joku jakaa?”

”Mikä ettei”, vastasi muita hieman nuorempi ukko, jolla oli jostain syystä sukset jalassa, ”liika sokeri ja hiilihydraatit rapauttavat hiihtokunnon.”

”Hähähä, nuoren miehen puhetta! Rintamalla nääntyessä sitä toivoi, että olisi nauttinut enemmänkin munkeista, kun siihen oli vielä mahdollisuus!” röhötti Niddi. ”Rasvakerroksella elää poteroissa viikkoja. Vinkistöliittouman sodissa meillä oli syötävä vaan luista jäniiniä – ei pahalla Mahiki – vai miten oli, paroni?”

”Luista jäniiniä oli, ja Sotkua, tietenkin”, vastasi diplomaattisesti tohtori Don Deleva.

”Minä en itse asiassa ole jä-”

”Enpä olekaan vuosiin saanut kunnon Sotkua! Näille meidän uusille sotapojille pitäisi kuukauden päivät syöttää pelkkää Sotkua, niin johan heistä tulisi kunnon sotilaita!” innostui pieni vihreäkorva.

”Paitsi niistä, jotka kuolisivat ravinteiden puutteeseen”, huomautti sanomalehden takaa harmaata taistelukypärää kaukaunsa päällä pitävä olento.

”Äääh, et sinä ymmärrä sodasta mitään, Cobdenn”, julisti äänekkäästi Germidryxiksi puhuteltu. ”Minä en vaihtaisi yhtään Sotkupäivää pois!”

”Hmhm? Miten kuvailisitte rintamalla nautittua Sotku-ateriaa?” kysyi nokosilta herännyt kaksipäinen vihreä olio.

”Sen makunystyröitä hivelemä maku saa miettimään, olisivatko omat jalkasi sittenkin syömäkelpoisia”, julisti vihreäkova, ja tämän silmästä valui nostalgian kyynel.

”Älä liioittele, Kaartenak. Sora on ihan hyvää, kun sen keittää veressä”, torui Niddi.

”Omien vai vihollisen?” kysyi sarkastisesti Cobdenn lehtensä takaa.

”Riippuu tietenkin siitä, käydäänkö hyökkäys- vai puolustussotaa”, vastasi nurkan varjoista synkkä ääni, jonka omistaja kiillotti kalpeaa kalloaan epäkäytännöllisesti riepua tykkikäsiensä välissä liikuttaen.

”Kurtz on oikeassa, sotaruoka on hyvin monipuolista”, nyökytteli paroni Don Deleva.

”Sotkussa on sitä jotain. Tekstuuria. Tunnetta.. Tunnetta siitä, ettei rintamalla olla vain leikkimässä”, sanoi Niddi, ja sai vastaukseksi nyökkäyksiä.

”Saiko Kelhe varmasti kaiken ylös?” varmisti Diktor, kun käävät olivat saaneet tarpeeksensa Sotkun hiljaisesta muistelemisesta. Vihreä hahmo taputteli haarniskansa taskuja ja vihreät päät pyörivät villisti puolelta toiselle. ”Voi ei, unohdin muistiinpanovälineet kotiin!”

Vanhukset taputtelivat solidaarisesti taskujaan, kunnes Kaartenak löysi ryppyisen ja kenties vuosikymmeniä vanhan täytetyn bingokupongin ja ojensi sen voitonriemuisesti Kelhelle, joka alkoikin täyttämään sen takapuolta siistillä kaunokirjoituksella.

”Tästä tule hyvä täydennys Vänrikki Jakkarakkin tarinoihin, kiitos”, runoilija kiitteli.

”Missä ne munkit viipyy?” mumisi ärsyyntyneenä punainen pihtileuka.

”Anteeksi Niitikki, jumitutuin kuuntelamaan teidän mielenkiintoisia juttujanne. Tulevat hyvin pian!” Tongu nousi ja asteli tiskille. Hän nappasi pihdeillä tarjottimelle seitsemän munkkia ja yhden kroissantin ja maksoi matoralaismyyjälle.

”Tässäpä on”, hän sanoi ja täräytti lautasen pöydän keskelle. Niddi iski hänelle silmää, ja hampaattomat suut ja pihtileuat alkoivat jauhaa munkkeja. Sokeria alkoi tippumaan rinnuksille.

”Toiko Germidryx sen viinin?” kysyi Kurtz puolivälissä munkkia.

”Paras olisi”, mumisi Niitikki.

”Te kyllä käytätte rehellistä maatalousyrittäjää törkeäksi hyväksenne”, mutisi punakeltainen sotalordi, mutta kaivoi kuitenkin salkustaan kaksi punaviinipulloa.

Rehellistä”, matki Kurtz nurkkansa varjoista.

”Sopimus pitää, sopimus pitää”, sanoi Kaartenak, ”viimeksi syötiin Niitikin parasta sisäfilettä, nyt on sinun viikkosi.” Doktor Diktor Don Deleva ruuvasi korkin auki ja nuuhkaisi suurella keltaisella nenällään.

”Kyllä sinä Germidryx olet viinimestari paikallaan”, paroni totesi juhlallisesti ja alkoi kaatamaan paikallistuotetta tyhjiin kahvikuppeihin. ”Ottaako nuori mies?”

”Ei kiitos, kaadoin jo yhden tuopin Bartakhalla, ja minulla on vielä menoa iltapäivälle”, Tongu kieltäytyi.

”Nuorisolaiset, aina vauhti päällä”, mumisi Niitikki ja ryysti punaviiniä sokeripalan lävitse.

Niddi naputti salaliittolaisen elkein kualsinsa reunaa, kaivoi kaapunsa kätköistä sinappipullon ja terästi viiniään tujulla tujauksella. Muut käävät virnistelivät.

”Vanha roisto, kuulin, ettei saarron takia Turkasta enää saa”, huomautti Germidryx.

”Kunnon partisaani pitää aina yllä muutamaa rautaisannoskätköä, kyllä Kyösti sen tietää”, sanoi Diktor äänessään ihaileva sävy.

”Suurin osa siitä on säästetty rintamalle”, virnisti vihreä turaga. ”Olen opettanut alokkaille Turkasen peruskäytön sovellutukset, Mantaxin makkaran ja Daggerthokin cocktailin, mutta joudumme tietenkin harjoittelemaan löysemmällä tavaralla. Ruki-Koron sinapilla ja Gendopoliksen keltaisella. Ihan aromikkaita, mutta kaukana todellisesta tavarasta.” Muut nyökkäilivät ymmärtävästi, kun Niddi puhui intohimostaan ja kaatoi sinappiviiniä kurkkuunsa.

”Satuin muuten tapamaan tänään yhden alokkaasi”, Tongu sanoi.

”Hä? No, miltä vaikutti?” kysyi Niddi.

”Innostuneelta. Ehdottoman innoittuneelta. Paloi halusta näyttää taitonsa”, vastasi Tongu, jolla ei ollut sydäntä kertoa koko totuutta.

”Hyvä juttu. Oikea asenne. Uskomatonta oikeastaan. Ei sillä, onhan meillä kelpo janttereita täällä. Troopperi tekee hyvää työtä rintamalla ja sitä rataa”, Niddi sanoi. Muut nyökyttelivät.

”Hyvä hiihtämään myös”, sanoi Mahiki. ”Nuorisolainen, joka arvostaa oikeaa urheilua, ei näitä ihme teatteripaini- ja bensiinipellehyppyjuttuja.”

”Hänestä saisi kyllä uuden ampumahiihtomestarin, jos olisi aikaa harjoitella”, sanoi paroni Don Deleva. ”Saataisiin Bio-Klaani takaisin maailmankartalle.”

”Nazorakit taitavat tehdä kaikkensa, jotta Bio-Klaani saataisiin siltä lopullisesti pois”, sanoi Kurtz ja siemaisi viiniä.

”Saikos teillä wahinmestaruuskisoissa ampua tulinuolilla?” kysyi Kaartenak.

”Luulen, ettei Troopperi tarvitse siinä ampumisessa juurikaan harjoitusta”, mietti Tongu.

”Niissä kisoissa sai ampua ihan millä vaan”, mielsi Don Deleva ja hymyili, ”minä olin nuorena aika haka rhotukan kanssa.”

”Ja loppu on historiaa”, sanoi Niddi.

”Ehkä lajia pitäisi kehittää niin, että maaliksi käy mikä tahansa torakka”, ehdotti Germidryx, ”Troopperi olisi lyömätön.”

”Olisikohan se kuitenkin vastoin urheilun eri kansoja yhdistävää solidaarisuutta?” mietti Don Deleva.

”Nää, sopii ihan hyvin linjaan siinä vaiheessa, kun olet syönyt kaksi kuukautta Sotkua, nukkunut yösi jäisessä maakuopassa ja kylpenyt omassa tai vihollisen veressä”, kommentoi Cobdenn.

”Nimenomaan!” huusi Kaartenakk ja löi pöytään pienellä nyrkillään onnistuen kaatamaan viinikuppinsa. Puheenvuoron sarkasmi oli mennyt entiseltä sotaherralta täysin ohi.

Tongu myhäili. Täällä ei ainakaan ollut tappiomielialaa.

”Pitäkäähän lippu korkealla, herrasmiehet. Minä tunnen oloni turvallisemmaksi, kun meillä on täällä tuommoisia tervaskantoja, jotka ovat kestäneet useampiakin myrskyjä. Minä jatkan matkaa, on vielä vähän hommia hoidettava”, hän sanoi ja nousi, löi päänsä kattoon ja lähti kohti ovea jokseenkin kyyrymmässä.

”Pidä ilmalaivat ylhäällä, Tolman!” vilkutti Kyösti. ”Itse olet kanto”, mumisi Niitikki.

Admin-aukion kellotorni näytti iltakuutta. Kaupunkielämä oli vielä vilkasta, sää oli yhä hyvä. Tongun eteneminen ei ollut järin nopeaa, sillä hän joutui varomaan liiallisen painon laittamista paranevalle, Kokeellisen Saappaan kätköissä olevalle jalalleen. Vilkkautensa puolesta liian kapeassa Kauppakadun pohjoispäässä sai muutenkin vähän väliä väistellä kärryjä ja kulkijoita. Kaupoissa ja puodeissa kävi kuhina, aitojen takana Vallikaupungin sisäpihoilla tuuli puhalsi viimeisiä lehtiä pois puista. Pohjoisen hunaja, kerkkäuute ja poronliha kävi kaupaksi, Torikadun suihkulähteellä joku piirsi maksusta karikatyyrejä ohikulkijoista.

Figa asui pienessä puumökissään kasvihuoneensa kupeessa. Pieni puisto erotti kasvillisuuden matoralaisen tilukset varsinaisen kaupungin ja Huonon Satamakadun alueen väliin rakennetusta matalasta muurista. Tongu ei olisi todellakaan mahtunut puutarhurin mökkiin.
Tongu saapui oikean puumökin pihapiiriin, missä näyttikin olevan kova kuhina. Jättiläinen huomasi kaksi pohjoisen kylien tunnistettaviin hattuihin pukeutunutta matorania tonkimassa maata lapioillaan kasvihuoneen vieressä. Lasirakennuksen ja mökin välissä itse puutarhuri Figa nojasi omaan lapioonsa puhuessaan kirkkaanvihreälle turagalle.
“Moikka Figa! Mitäpä kuuluu kasvien maailmaan?” morjensti Tongu matorolaista.

Vihreät pikkumiehet havahtuivat keltaiseen jättiin. Figa veti puutarhahanskan toisesta kädestään valmiina kättelemään tulijaa.
”Ah, moi Tongu! Kiirettähän tässä, ja oikein koko syksy”, Figa totesi hieman alakuloisesti. Hän vilkaisi olkansa yli, kun Janife asteli kasvihuoneen ovesta ulos sylissään lavallinen kukkia.
”Tuota, päätin oikeastaan laittaa suurimman osan kukkasistani pois. Ruusut eivät valitettavasti täytä kaupunkilaisten vatsoja. Istutan tilalle mustajuurta ja lanttua. Turaga Theta tässä on auttamassa istutukset alkuun.”

“Niissä on paljon ravinteita tulevaa talvea varten”, komppasi Theta.

“Kuulostaa vastuulliselta, nyt kun mekään emme voi oikein lennätää ruokamääriä toisilta saarilta.” Tongu nyökkäsi turagalle. “Mutta sinulla on siis kuitenkin joitakin kukkia? Voisin ostaa jonkun kimpun, tai vähän isommankin lajitelman. Visokille menisivät. Osaisitko suositella jotain hänelle? Sopivia tuoksuja tai jotain. Kiitokseksi, ilmeisesti niissä on symboliikkaakin.”

Figa raapi leukaansa, ja asteli kasvihuoneen ovelle. ”Joo, katsotaas. Minulla on ainakin neilikoita, initaroita, muutamia kesy-daikauta… muistaakseni Tawa osti Visokille joskus tuliamarylliksiä. Nehän ovat Visun näköisiä.”

“Punaisia, nelivartisija ja isot pihtileuat? Vai tarkoitatko niin kuin henkisesti, eli järkeviä, vastuullisia ja avuliaita? Luotan kyllä näkemykseesi”, Tongu sanoi.

”Heh. No jos tahdot pihtileukoja niin silloin suosittelisin daikauta, se vain vaatii pitkäaikaisempaa sitoutumista. Ruokkimattomana ne alkavat syömään kenkiä!” Figa huusi kasvihuoneen sisältä.

Tuokiossa hän palasi käsissään kauniisti kääritty kimppu punalehtisiä kärpäsloukkuja. ”Sidoin kimppuun hieman valoköynnöstä. Se tuo mukaan pientä vaniljan tuoksua.”

“Ooh, se on kyllä hieno! Mietin etten halua antaa hänelle lisää huolta aiheuttavaa, mutta toisaalta, admineilla on varmaan jotain apuja kukkien kasteluun… Voin vaikka vinkata siitä Bobille.”

“Minä voin itse asiassa auttaa tämän kanssa”, sanoi Theta ja heilutti kolmisormista kättään kimpun yllä mysteerisiä liikeratoja. “Hidastin hieman daikaun aineenvaihduntaa. Nyt se ei ala syömään jalkineita niin helposti.”

“Loistohomma, kaikkea sitä voikaan kukille tehdä! Ei sillä, että Visokki käyttäisi kenkiä.” Tongu nuuhki kimppua. “Vanilijan tuoksu on kyllä käsinkosketeltava. Paljon olen tästä velkaa?”

”Viitisen ratasta. Olen joutunut nostamaan vähän hintaa.”

Keltainen jätti kaiveli esiin muutaman lantin ja tiputti tiputti ne isokokoisista sormistaan matoranin käteen. Figa kohautti lierihattuaan kiitokseksi.

”Mites, onko teillä Telakalla vielä Metru Nuilta tuotuja kanokoita? Yritän laajentaa kasvihuonetta, ja tarvitsisin lämpökanokoita lattialämmitystä varten”, Figa nyökkäsi kaivaviin matoraneihin.

“Kyyyllä minä uskoihin, että niitä on. Eivät ole meillä ihan ykkösprioriteettina.” Tongu pysähtyi miettimään asiaa. “No, nykyään on käyttöä lähinnä niille, joilla voi ampua vihollisia. Mukavan lämmin tunnelma ei kuulu semmoisiin, ja Telekalla koneet tuottavat meille tarpeeksi hyötylämpöä. Mainitsen asiasta Tehmutille, niin hän hoitaa jonkun tuomaan niitä. En keksi niille kyllä kasvien kasvattamista parempaa käyttöä!”

Mökin ovi kolahti, kun Janife asteli ripeästi ulos kietoen kaulahuivia päälleen. Hän tunnisti Telakan johtajan ja nyökkäsi. ”Iltaa! Figa, vein valkoliljat keittiön pöydälle. Minun pitää nyt rientää töihin.”

”Okei. Kiitos avusta. Nähdäänkö huomenna?”

”Katsotaan”, Janife sanoi, hipsutti Figan naamiota ja lähti astelemaan katua pitkin kohti Sairaalasiipeä. Figa hymyili hövelisti ja vilkutti perään.

Tongu katsoi puutarhurin ilmettä ja hörähti. ”Sodankin varjossa se nuori rakkaus kukkii. No, minäkin tästä riennän! Moro!”

Kukkapaketti sylissään Tongu lähti kävelemään takaisin kohti keskustaa. Vaihtelun vuoksi hän kulki puistikon poikki länteen. Vallikaupunki oli suosittu asuinalue. Moderaattoriväylällä tavallista korkeammat talot oli rakennettu kiipeämään linnan kaupunginpuoleista sisämuurin vastaan. Kadun päätteenä oli taas tuttu näky, puinen kellotorni, ja lähes suoraan sen takana kaupungin tärkeimmän aukion vastakkaisella laidalla postitoimisto.

Tongu avasi oven ja kumartui aukosta postihalliin, joka ei vaikuttanut kovin kiireiseltä. Pitkä musta matoralainen nosteli paketteja hyllyyn. Kaksipäinen hahmo täytti postikorttia tiskin sivussa. Ja varsin tuttu vaaleanviheä haunaama hymyili iloisesti huomattuaan tulijan.

Moikka herra jätti!” aloitti Dinem. ”Kukkia vai? Tulossa vai viemässä? Tai siis sinähän tulit juuri sisään, eli et ole varmaan saanut niitä juuri postissa. Aiotko lähettää jollekin kukkia, vai oletko ihan muilla asioilla täällä? Noutamassa lähetystä vai? Long Boi onkin saanut ne varmaan järjesteltyä, meillä on tämä yksi tunti tässä aamu- ja iltavuoron välissä, missä kummatkin ovat töissä, jotta voi kertoa eteenpäin tärkeät asiat, eikä jää epäselvyyksiä.”

”Hyvin suunniteltu työnjako”, sanoi -Urkund, ”Minullakin meinaa mennä asiat joskus sekaisin, jos keskityn pitkiä aikoja sekä meditointiin että tietojenkäsittelyyn. Välillä yhdenkeskeinen keskustelu on tarpeen.”

”Hei kaikille!” jylisi jätti. ”Menossa joo. Nämä voisi lähettää Visokille.”

”Ah, no ne näyttävätkin sopivan Hämikselle hyvin! Onko ne jotain erityistä varten?” kysyi Dinem.

”Hän on taitava ja ahkera tyyppi. Eikä kaikki välttämättä aina huomaa sitä. Nämä ovat kiitoskukkia”, vastasi Tongu.

”Niin on! Visukki on suosikkiklaanilaisia, yksi meidän parhaista admineistamme varmasti”, mielsi matoralainen.

”Pitäisiköhän nämä laittaa johonkin pakettiin? Tai siis onhan tuossa tuo kääre, mutta vaativatko laatikon?” kysyi jätti ja rapsutti leukaansa.

”Kyllä ne varmaan menevät ihan tuollaisenaan, kunhan vain kiinnittää niihin jonkun lapun, missä näkyy osoite. Varmaan kannattaa narulla laittaa, kun semmoista osoitetarraa ei kannata suoraan kiinnittää kukkaan, eikä se välttämättä tuossa muovissakaan pysy kovin hyvin, vaikka toisaalta voisihan se olla hauska, että vaikka laittaisi tuommoisen lehden muotoisen kiitoskortin, jonka voisi sitten yllätykseksi huomata.”

”Että ensin näyttäisi salaisen ihailijan kukkalähetykseltä?” sanoi -Urkund.

”Ja sitten paljastuisi, että kyllä siinä tiedot lukee kuin lukeekin.” sanoi myös -Urkund, joka nosti katseensa postikortistaan.

”Kirjoitin itse asiassa viestin jo Telakalla”, sanoi Tongu ja osoitti ruskeaa paperikuorta, joka oli sidottu narulla kukkapakettiin. ”Vaikka en kyllä tiennyt, että Visokilla olisi erikseen osoite. Siinä lukee nyt vain Admin-torni, Visokin huone.”

”Kyllä se varmasti riittää! En olekaan nähnyt Hämistä sitten sen karneavaalipäivän, tiedäthän, syysmarkkinoiden? Eihän siitä kauaa ole… Hän kyllä vaikutti jotenkin väsyneeltä, tai jotenkin kaukaiselta, en tiedä johtuiko se siitä että puhuin liikaa, en kai minä puhu liikaa?”

”Sinä puhut oikein mukavasti ja se on osa omaa, arvokasta luonnettasi”, sanoi kaksipäinen shiludomilainen.

”Naulan kantaan”, komppasi Tongu.

”No kiitos, olette tosi ystäviä! Mutta olen ollut vähän huolissani hänestä sen jälkeen, en vain oikein tiennyt miten auttaa, mietin, että olisiko minun pitänyt käydä katsomassa häntä, mutta sitten ajattelin, jos hän on väsynyt niin hän ei ehkä jaksaisi nähdä minua juuri nyt.”

”En usko, että se missään nimessä sinun syytäsi, Visokin väsyneisyys. Enkä usko, että se on lopullistakaan. Ja joskus tarvitsee vain omaa aikaa jotenkin käsitellä asioita? Niin siksi minä lähetin nämä kukat, kiittäkseni. Ja kannustaakseni.”

”Meditointi voi auttaa semmoiseen”, sanoi -Urkund ja ojensi korttinsa Long Boille, joka leimasi postimerkin.

”Minä pääsin irti yhden onnettomuuden aiheuttamasta traumareaktioista ja epäterveellisestä ruokavaliosta liittymällä Ketjuveden Munkkiklaanikuntaan”, sanoi myös -Urkund.

”Myös kuntosalilla käyminen voi auttaa käsittelemään tunteita raskaan liikunnan kautta, mutta kannattaa käyttää vain riskittömiä laitteita, jos on yksin kuntoilemassa”, huomautti Long Boi.

”On kyllä hyvä että on harrastuksia!” huudahti Dinem. ”Minä olen harrastanut moniakin juttuja. Kävin keväällä savityökurssin ja sitten kerran rusettiluistelua, vaikka en oikein ikinä saanut tietää, missä vaiheessa rusetit liittyvät siihen. Osaan kyllä tehdä rusetteja pakettinarulla. Nyt olen harjoitellut kanojen pitämistä, kun ne ovat niin hauskoja eläimiä. Toki minulla on vain Bertel joka on lelukana eikä sinällään elävä, mutta aidon kokoinen ja oloinen ja ihanan pehmeä, niin se on semmoista kuivaharjoittelua. Mutta olen jo tilannut kopin Bobilta, ja ajattelin itse veistää sinne orret kanoille. Voi ei, nyt tästä loppui taas akku, aina se reistailee…” Matoran tökki kukkalaitteen alla olevan lähetysvaa’an nappuloita.

-Urkund kopautti hopeisella sauvallaan maata, pieni kipinä napsahti laitteessa ja numeronäyttö heräsi henkiin.

”Suurkiitos Urkkis, olet ihana shilu! Olipa hyvä että olit käymässä! Onko sinulla harrastuksia herra jätti, jotenkin ajattelisi että joku lentäminen ja lentokoneiden värkkäily, mutta onko ne kuitenkin ammattia enemmän?”

”Hauskoja hommia ne on, ei ne minua haittaa työnäkään”, Tongu huokaisi. ”Mutta nykyään tuntuu, että sota-asiat on työtä enemmän, ja joku viaton rakentaminen on harvinaista hupia. Lentämään ei pääse ilman riskiä, että ammutaan alas, tai että pitää ampua joku muu alas, eikä se ole yhtään mukavaa. Mutta on minulla muitakin harrastuksia. Joskus olen yrittänyt opetella soittamaan haitaria, vaikka niitä nappuloita on niin pirusti, ettei sormeni meinaa vielä löytää oikeita. Ja biljardipalloja tykkään tökkiä, minulla on Telakalla lauta ja toinen Tahtorakin komentosillalla.”

”Biljardi on hyvä peli, sitä tulee pelattua usein”, sanoi -Urkund.

”Ja sähköurkujen soittaminen, semmoisten vanhojen analogisten, niistä minä tykkään kanssa”, sanoi -Urkund myös.

”Onkohan niissä joku sama, sähköuruissa ja biljardissa? Kun kummatkin on semmoisia levyjä jalustoilla. Siis ei ne pallot vaan pöytä”, pohti Dinem.

”Kummankin kanssa voi touhuta seisaallaan, ovat ergonomisia”, kommentoi Long Boi.

”Biljardiin tarvitsee kyllä kaksi pelaajaa, sähköurkuja voi soittaa yksinkin”, sanoi -Urkund.

”Jos minä nyt ikinä olen yksin”, mietti -Urkund myös.

”Mutta ei ole sama asia pelata oman toisen päänsä kanssa, kun samoilla käsillä kuitenkin tökitään. Tarvitsee kaksi kättä aina!” huomautti -Urkund.

”Niin, totta, sähköuruissa voi ohjata kummatkin kädet omalle päälleen ja soittaa toisella sointuja ja toisella melodiaa helposti”, nyökytteli myös -Urkund.

”Kuin yhden tyypin duetto!” nauroi Dinem.

”Jos olisi neljä päätä, niin rummut voisi olla hyvä vaihtoehto”, sanoi Tongu. ”Minulla menee aina raajat ihan sekaisin, kun olen yrittänyt paukuttaa kannuja. Kun kaikkia pitäisi heilutella eri tahtiin.”

”Raajojen koordinaatiota voi harjoitella salilla”, ehdotti Long Boi.

”Punttisaleissa ja bändikämpissä on kieltämättä jotain samaa. Hien ja kaljan haju”, mietti -Urkund.

”Tai kaljan ehkä lähinnä bändikämpillä”, huomautti myös -Urkund, ”mutta se on yleensä vaimeampi haju.”

”Molemmat ovat semmoisia alkuvoimaisia paikkoja. Tai kävin kerran siellä Hatakun poikaystävän studiolla, niin johan siellä oli luomisen meininki ilmassa! Niin kuin on Telakallakin teillä, ja vaikka Klaanilehden toimituksessa tuossa toisella puolella toria, sieltä me usein haetaan paljon lehtiä toimitettavaksi, ja jos ne ovat antaneet minun käyttää prässiäkin. Vaikka ehkei siellä salilla ole niinkään luomisen ilmapiiri, vaan enemmän kehittymisen tai kasvamisen, edistyksen…” Dinem ja miettimään asiaa.

”Ehkä luominen ja edistyminen eivät ole niin kaukana toisistaan”, pohti Tongu.

”Minä taas nautin salilla siitä, että voi unohtaa työasiat ja kaiken muunkin… Mutta turvallisuutta ei kannata unohtaa”, sanoi Long Boi.

”Ei kannata unohtaa sitä luodessaankaan. Ainakaan jos luo isoja aluksia, joiden pitää lentää ilmojen halki!” vastasi Tongu.

”No, me kyllä luotamme siihen, että ne ovat sinulla hyvin hallussa ne ilmalaivat, ne ovat niin kauniin värisiäkin, siniset peräsimet ja puukuoret! Kaksi pikkuista ratasta, kiitos, ja toimitamme tämän Visokin kotiovelle”, sanoi Dinem. Long Boi nosti kukkalähetyksen odottamaan kuljetusta ylähyllylle. Tongu hymyili lämpimästi ja maksoi haukasvolle. -Urkund alkoi kirjoittamaan uutta postikorttia.

”Kiitos vielä kerran. Minä taidan mennä vielä istumaan iltaa Keskiuuteen, kun se biljardikin mainittiin. Liittykää ihmeessä seuraan, jos kiinnostaa.”

”Heippa sitten ja nähdään!” Dinem vilkutti. ”Moikka”, sanoi -Urkund. ”Minulla on kyllä iltavuoro, mutta kiitos kuitenkin”, sanoi Long Boi. ”Näkemiin”, sanoi myös -Urkund.

Tongu astui ulos hämärälle Admin-Aukiolle. Valot ikkunoissa, lyhdyissä ja korkealla Klaanin muureilla ja torneissa loivat kotoisaa tunnelmaa. Torilla oli enää lähinnä läpikulkijoita, yö viileni ja kansa valui sisätiloihin iltapuuhiin tai viettämään laatuaikaa. Pääkatua kulkiessaan Tongu jäi miettimään ikkunoiden taakse kätkeytyviä tarinoita ja kohtaloita, kaupungin uusia ja vanhoja asukkaita. Jotkut olivat täällä kotonaan, jotkut pakenemassa – kaupunki ja linnoitus olivat toisille tärkein paikka maailmassa, toisille paremman puutteessa tarjottu katto pään päällä.

Ussal-taksi kuljetti joukkoa le-matoralaisia kaupungin pohjoisosiin. Kaksi vortixxia katseli penkillä tähtitaivasta, jota kaupungin valot eivät aivan saaneet peitettyä. Merirosvokapakkaan mutkitteli pitkä jono, mukana varmasti kaikkien lajien jäseniä – tuo yksi taisi olla Umban matoran-versio – innokkaina pääsemään puhu-kuin-merirosvo-erikoisjuhliin. Xialaisessa ketjuravintolassa ei ollut yhtäkään asiakasta, kelmeiden loisteputkilamppujen valossa paikan omistaja heilutteli ärtyneenä saksiaan masentuneen näköiselle, lonkeronaamaiselle tarjoilijalle. Pari steltiläistä merimiestä hoippui Huonoa kohti. Satamakadun Bingossa Vanhasta Kievarista illanviettoa jatkanut vanhusporukka kävi uutta herrasmiessotaansa herkullisesta kinkkupalkinnosta.

Keskiuusi Kievari oli monen klaanilaisen vakiopaikka. Nykyään puhuttiin, että tilanpuute alkoi haittamaan viihtymistä, mutta Tongu oli kuullut myös, että ajan tasalla oleva omistaja Frakerakk aikoisi sijoittaa lisäkerrokseen. Ajatus vaikutti kannattavalta. Kievari oli lähestulkoon kaupungin maantieteellinen sydän.

Aivan ammuttuna täyteen juottola ei vielä ollut. Tongu vyöryi tiskille ja tilasi ison veriappelsiinilimonadin. Läheisempiä tuttavia ei näyttänyt olevan vielä liikkeellä, puolitutut istuivat isommissa poppoissaan. Tiskin jakkarat olivat kaikki varattuja, joten kyklooppi vei juomansa nurkkaan, jonka varjoissa oli satunnaisia kulkijoita ja runsaasti tilaa.

”Sopiiko tähän istua?” Tongu kysyi korkean, pyöreän pöydän ääressä piippua polttavalta ja hupulliseen kaapuun pukeutuneelta olennolta.

”Se on vapaa”, sanoi jykevärakenteinen olio, jolla oli edessään iso tuoppi olutta sekä iltamenusta tilattu salaattikulho.

”Kiitos, loistavaa. Olemmekohan tavanneet?”

”En usko. Olen Donner.” Samooja tarjosi kättään, johon Tongu tarttui. Kättely oli voimakas ja luotettava. Lähemmin tarkasteltuna hahmolla oli taipuisa kärsä ja kaarevat, kauniin siniset syöksyhampaat. Hän näytti vähän siltä tapiirilta. Tongu mietti, olisiko vahvan näköinen kaveri kannattanut haastaa kädenvääntöön, mutta ehkä se olisi ollut epäkohteliasta.

”Keetongu. Oletko klaanin jäsen?”

”Kyllä. Tulin pohjoisesta hieman evakuointioperaationne jälkeen. En voinut taistella loputtomasti sekä nazorakeja että muita vihollisiani vastaan.”

”Hmm, aivan, en muista nähneeni sinua tunneleissa. Vai omiakin vihollisia? Luulisi, että allianssissa olisi jo tarpeeksi.”

”Kun yrittää puolustaa heikompia, sitä tuppaa saamaan vihollisia. Minä ja… ystäväni hankkiuduimme hankaluuksiin yhden steltiläisen korruptoituneen idiootti-kirkonmiehen kanssa, ja paikalliset agentit pääsivät jäljillemme. Päätimme hajaantua”, selitti samooja matalalla äänellään.

”No jopas”, Tongu ihmetteli. ”Paikallisella ylimystöllä tuntuu tosiaan olevan oma mieltymyksensä aarteisiin. Lähinnä kauppaahan minä olen niiden kanssa käynyt, ja useimmat ovat ihan järkeviä. Luulisin. Mitä pidät Klaanista?”

”Tämä on mukava paikka, vaikka pelkoa voi kyllä välillä haistaa ilmassa. Ei kyllä ihme. Täällä on tosiaan monenlaista kulkijaa. Siinä mielessä tämä paikka on samankaltainen kuin oma joukkoni. Haluaisin kuitenkin kertoa ystävilleni jotenkin, että olen toistaiseksi kunnossa. Minulla on Kewani Sonck, mutta sen siipi on vaurioitunut, enkä halua lähettää sitä viemään viestiä.”

”Meillä Telakalla on Sinisen Ussalin Veljeskunnan matoralaisia, joilla on jos jonkinmoisia viestinviejälintuja, voisit ehkä kysyä heiltä. Vaikka kannattaa olla varovaisia niiden tirppojen kanssa. Osa taitaa olla aika räjähtävää sorttia.”

”Kiitos vinkistä. Pistän mieleen”, Donner sanoi ja otti kulauksen tuopistaan.

Ikkunan takana kadulla kievarin eteen pysähtyi raputaksi, josta astui alas keltaruskea schiludomilainen, pitkä ja solakka vortixx sekä pitkäkyntinen olio, jolla oli lyhyet, vaaleat hiukset. Ensiksi mainittu maksoi kyydistä ajurina toimineelle, aurinkolasipäiselle lajitoverilleen, joka otti herrasmiehen elkein maksun vastaan, oletettavasti toivotti neideille hauskaa loppuiltaa ja karautti äyriäistaksinsa kohti uusia seikkailuja.

Kolmikko astui kievariin sisään. Vortixx ja schiludomilainen istuivat vapaan pöydän ääreen melko lähelle Tongua ja Donneria, pitkäkyntinen lähti hakemaan juomia baaritiskiltä. Yöperhosnaisen Tongu muisteli nähneensä joskus Zeruelin tehtaalla. Vortixx liikkui sulavasti korkeakorkoisissa saappaissaan ja käänsi kyllä muiden asiakkaiden katseita. Joku pieni hermostuneisuus tässä oli kuitenkin havaittavissa.

Pitkäkyntinen toi juomat tiskiltä ja iski ne pöytään. Itselleen tämä oli ottanut hedelmäoluen, Vortixxille liukuväriefektillä koristetun juoman korkeassa lasissa ja schiludomilaiselle jotain kullanruskeaa, jossa oli useita sateenvarjoja ja uiskenteleva mansikka.

”Kiitti, Seecee”, sanoi vortixx. ”Tattis”, komppasi koinainen.

”Olkaa hyvä. Melkoista porukkaa tiskillä, nimittäin ovat vanhoja metsästäjiä melkein kaikki. Ei vartijaa kuitenkaan. Tunnistatkos vanhat kollegasi, Shorkio?” kysyi Seeceeksi nimetty ja istahti nojatuoliin. Tämän pitkä nuijahäntä roikkui laiskasti käsinojan alta.

Shorkioksi puhuteltu vortixx näytti hieman kiusaantuneelta. ”En oikein haluaisi muistella niitä aikoja”, tämä sanoi sointuvalla äänellään.

”Pliis, tämän kerran. Ne on niin jänniä juttuja!” anoi schiludomilainen. Vortixxin ilme jotenkin kirkastui ja tämä korjasi ryhtiään, joka oli toisaalta ollut alkujaankin jo melkoisen suora.

”No, jos kerran haluat, Tyzny. Tuo vasemmalla on Glaciator. Hän oli Varjotun meriyksikössä, hoiti laivanryöstökeikkoja, uhkaili rahtifirmoja ja niin edespäin. Kuulin, että hän tajusi homman tyhmyyden ja jätti metsästäjät. Kaikki eivät ikinä tajua.”

”Kuulostaa vaaralliselta tyypiltä”, sanoi Tyzny.

”Ääh, hän on okei”, huomautti Seecee ja otti pitkän kulauksen. ”Pitää tatuointiliikettä Röltsissä. Teki tämän minun atheonilaisen tribaalini.” Violetti nainen näytti reidessään olevaa mutkikasta tatuointia.

”Nätti”, kommentoi Tyzny.

”Ja tuo seuraava on Facestinator”, jatkoi Shorkio. ”Vastenmielinen tyyppi. Metsästää vihollisten kasvoja. Eikä vaan kanohillisten naamioita – kaikki käy. Sanotaan, ettei hän koskaan oikeasti jättänyt metsästäjiä, on täällä vain jollain lomalla.”

Kultamustaan haarniskaan pukeutunut metsästäjä söi rauhallisesti veripalttua tiskillä.

Tyzny näytti pahoinvoivalta. ”Yääh, kuulostaa hirveältä. Olen nähnyt hänet pari kertaa Zerun tehtaalla, mutta en ikinä arvannut, että nuo kasvot häneen haarniskassaan ovat… Hyi helvetti…”

”Vaatii myös aika raskaat sakset noiden kynsien leikkaamiseen”, kommentoi Seecee.

”Uhghgg. Toivottavasti Blozi antaa hänelle porttikiellon”, sanoi Tyzny.

Nimen mainitseminen sai aikaan Shorkiossa jotenin hermostuneen värähdyksen, ja tämä jatkoi nopeasti juttuaan. ”Seuraava on Defenestrator. Hän joutui pakenemaan Odinalta yhden onnettomuuden jälkeen. Joku päällystössä kuoli pudottuaan kahdeksannesta kerroksesta, ja vielä Varjotun energiaverikoirien aitaukseen. Varmaan Defenestatorille lopulta ihan onnellinen käänne, kun kerran pääsi tänne yhtenä kappaleena.”

”Hänen päänsä näyttää vähän siltä yhdeltä mallistoltasi, Tyz”, kommentoi Seecee.

”Varmasti aivan sattumaa”, julisti schiludomilainen topakasti.

”Se mallistohan on myynyt hirveän hyvin. Puolella kaupungin tytöistä on ne. Ja helppo uskoa, kun nämä tekemäsi saappaatkin ovat ihanan istuvat ja hengittävät”, sanoi Shorkio ja katsoi Tyznyä silmiin.

”Ööh, kiitos. Entäs tuo seuraava? Aika paljon aseita”, vaihtoi Tyzny aihetta.

”Hänen nimensä on Tuomari. Tuli kai Tuomariksi sen meidän adminin tilalle. Täällä hän kyllä käyttää nimeä Weapon Nate, tai ehkä se on Weaponate. Hän on luotettava tyyppi. Oikeastaan juttelin hänen kanssaan vähän ennen kuin lopetin ne hommat… ja se oli yksi elämäni tärkeimmistä keskusteluista.”

”Parempi deitti kuin Facestinator siis”, sanoi Seecee. ”Vaikka häntä halatessaan kannattaa varmaan käyttää haarniskaa.”

”Laitureiden alla asuu parempi deittejä kuin Facestinator. Ehkä jopa Huonolla Satamakadulla”, huomautti Tyzny.

”Sanotaan, että hänellä on joku kirous. Ei voi riisua aseitaan”, Shorkio jatkoi. ”Minusta se on… todella surullista. Että hänen kaltaisensa tyyppi päätyi metsästäjiin. Kun täälläkin asuu aika paljon entisiä metsästäjiä, ja nykyisiäkin. Niin moni varmasti jotenkin turtuu siihen. Jopa ihaileekin heitä. Tai siis, niin, meitä. Mutta se on kaukana todellisuudesta, hyvin kaukana. Pimeyden metsästäjä joutuu kovettamaan itsensä, hautaamaan syvälle ne, ei vain ihanteet tai hyveet, vaan ihan luonnollisina pidetyt toimintamallit, toisten elämän kunnioittamisen, empatian – rakkauden. Himosta hän tekee aseen ja kaipuusta myrkkyä. Hetki hetkeltä Varjotun kone riipii orjistaan sydämen ja tunteet pois, kunnes tappaminen ja kiduttaminen tuntuvat… jokapäiväiseltä. Se on kammottavaa, paljon kammottavampaa kuin mitä Allianssi tai nazorakit voivat koskaan tehdä. Sitä perustelee itselleen, että kohteet ovat yleensä rikollisia, korruptoituneita, tai että heidän elämänsä perustuu vaan valheeseen toveruudesta ja toivosta… mutta ne kaikki ovat Varjotun mustia valheita, eikä Varjotulle kätyriensä henki ole rattaankaan arvoinen.”

Shorkion suuriin, keltaisiin silmiin kohosi kyyneleitä, ja tämä tuijotti eteensä ei-mihinkään.

”Kyllä se siitä, Shorkio”, sanoi Seecee epävarmana ja taputti vortixxin kämmentä. ”Se on takanapäin. Pääsit irti. Sinun ei tarvitse enää tehdä sellaista.”

”Minä tiedän… Mutta en, en ole varma, voinko enää… kohdata ketään luonnollisena, ilman sitä painolastia… Katsoa ketään syvälle silmiin näkemättä niitä kaikkia, jotka…” Shorkio nyyhkytti hiljaa.

Seecee ja Tyzny hakivat sanojaan.

”Ja joka aamu, jokainen päivä, kun nousen vuoteestani, tai astun kodistani ulos, mietin, olisiko maailma parempi, jos en olisi koskaan herännyt kapselistani. Moni elämä… olisi saanut jatkua.” Nainen pyyhki silmiään kädellään. ”Anteeksi, minun täytyy käydä naistenhuoneessa, anteeksi…”

Shorkio nousi ja kiiruhti kohti ravintolan yksityisempiä tiloja. Tyzny ja Seecee jäivät katsomaan hänen peräänsä.

”Oho”, sanoi Tyzny.

”Huhhuh. Hän… taitaa olla enemmän rikki kuin luulin”, mietti Seecee.

Tyzny katseli baaritiskillä olevaa entisten ja nykyisten pimeyden metsästäjien riviä. ”Mahtavatkohan he ajatella samalla tavalla? Weapon Nate ilmeisesti. Mutta ainakin Shorkio tiedostaa sen, sen pimeyden, mikä tuohon hommaan liittyy. Kai se on jo osa voittoa? Tai siis, toivoa päästä siitä yli…”

”Kenties. Kuule, hän on varmasti kaupungin halutuimpia tyttöjä”, Seecee sanoi ja katsoi yöperhoa terävästi, ”ja tuon valossa on vähän helpompi ymmärtää, miksi hän on sinkku. Hän tarvitsee jonkun luotettavan ja ymmärtävän.”

”Niin varmaakin”, sanoi Tyzny ja katseli naistenhuoneiden suuntaan.

Seecee pyöräytti silmiään, ele jäi schiludomilaiselta huomaamatta. ”Pitäisiköhän meidän mennä perään?”

”Joo, mennään vaan”, vastasi Tyzny. Kaksikko katosi ystävänsä perään.

Seecee katsoi tiukasti Tongua ja Donneria. ”Vahtikaas juomiamme, isot pojat.” Kaksikko katosi ystävänsä perään.

Tongu kääntyi katsomaan Donneria. ”Melkoista”, hän sanoi samoojalle.

”Niin. En kyllä tunne naisia kovin hyvin”, vastasi Donner, ”oikeastaan vain yhden, ja hänkin on lähinnä… hassu.”

”Tuli kuitenkin jotenkin surullinen olo hänen puolestaan”, mietti kyklooppi.

”Ainakin hänellä on ystäviä. Vaikea kuvitella parempaa siunausta.”

”Niin. Hyvin sanottu. Kuule, minä olen tänään kierrellyt vähän kaupungilla, ihan huvikseni. Tavannut hyvänpäiväntuttuja ja uusia tyyppejä, niin kuin sinut. Mutta viime viikot ovat menneet lähinnä epämääräisessä, vellovassa sumussa. Alkuviikosta en olisi voinut edes kuvitella viettäväni tämmöistä iltaa, mutta toissa päivänä tapasin… pitkästä aikaa yhden ystävän, hyvän ystävän, jonka luulin jo menettäneeni. Ja se antoi minulle, no, iloa tietenkin, ja toivoa, mutta myös selkeyttä siitä, että asiat ovat omilla paikoillaan.”

”Minustakin tuntuu joskus tuolta, kun toverit ovat rinnalla ja vaikeudet takanapäin”, sanoi Donner ja puhalsi kärsällään savurenkaan.

”Toivottavasti löydät ystäväsi.”

”Kiitos. Asioilla on kyllä tapana järjestyä.” Samooja kohotti tuoppiaan. ”Ystäville!”

Tongu hymyili ja kilautti lasiaan Donnerin kanssa. He ottivat pitkät kulaukset.

Kolmikko palasi naistenhuoneesta. Seecee vaikutti topakalta kuin yleensä, Tyzny hieman epävarmalta mutta tuikkivakatseiselta, ja Shorkiokin oli saanut kasattua itsensä, vaikka tämän askelluksessa olikin tiettyä varovaisuutta. He istuutuivat vanhoille paikoilleen.

”No niin, haluattekos lisää juotavaa? Minulle maistuisi Verinen Selakhi ja voin tarjota kierroksen”, sanoi Seecee topakkaan tapaansa.

”Joku jossa on kirsikka JA sateenvarjo”, täräytti Tyzny.

”Minä voisin ottaa ihan limua. Valitse joku jännä maku. Kiitos tarjoamisesta”, sanoi Shorkio.

”Nopeammin kuin ehditte sanoa Xanoriuxiusxes”, lausui Seecee, iski silmää Tyznylle ja katosi tiskin suuntaan. Schiludomilainen näytti lähinnä hämmentyneeltä.

Hetken he istuivat vain kahdestaan katsoen lähinnä pöytää.

”Kiitos kun autat, tai siis autette minua”, sanoi Shorkio hiljaa. ”Toivottavasti en pilannut iltaanne ihan kokonaan mököttämällä ja… puhumalla juttuja, joista pitäisi varmaan vain vaieta.”

”Öääh, tietty, ei ongelmaa”, sanoi Tyzny nopeasti, ”Eihän niistä vaieta kannata. Kai se vaan pahentaa juttuja.”

”Niin. Niin varmasti.” Shorkio katsoi arasti Tyznyä, mutta yöperho vaikutti jotenkin levottomalta. Tämä taputteli kämmenillään polviinsa.

”Nyt, nyt, nyt sitä biljardia vihdoin! Pöytä on vapaa! Siksihän tänne tultiin!” laukaisi Tyzny kärsimättömästi, ja tajusi ehkä olleensa hieman tahditon. ”Tai siis puhutaan totta kai. Aina saa puhua. Mutta varmaan sitä voi puhua samalla kun tökkii palloja kasseihin, eiks?”

”Juu siis ei haittaa, ei se mitään!” vastasi vortixx nopeasti, ”vaikka minä olen kyllä kauhean huono. Ehkä Seecee haluaisi…”

”Öö no ei se haittaa. Voitte olla vaikka tiimi. Se on helppoa. Mihin se edes jäi?”

Tiskin luona Seecee oli uppoutunut kolmen juomansa kanssa keskusteluun kullanhohtoisen muukalaisen kanssa. Pian tämä kuitenkin huomasi Tyznyn villin nelikätisen viittoilun ja kiiruhti ystäviensä luokse.

”Voi anteeksi, ne juomat. Tässä on. Shorkiolle mangogreippilimu ja Tyznylle-” silmänisku ”-Xian Auringonlasku -drinksu kirsikalla JA sateenvarjolla. Katsokaa kenet löysin, eikö ole kiiltelevä poika?” Seecee nyökkäsi kohti toisella puolella salia istuvaan hymyilevään kultanahkaiseen hahmoon, joka vilkutti kolmikolle. ”Jos ette lainkaan pahastu, niin voisin vaihtaa sen kanssa vielä muutaman sanan. Moikka!”

Violetti olio katosi kultaisen kundin suuntaan uskomattomalla nopeudella. Shorkio ja Tyzny jäivät juomiensa kanssa kahdestaan.

”Jollakin nappasi”, sanoi Tyzny. ”Tulisit nyt pelaamaan, jooko?”

”Minä olen oikeasti tosi, tosi huono…” vastasi Shokio, eikä oikein kehdannut katsoa Tyznyä silmiin.

Tongu rapsutti päätään. Shorkion liikkeistä olisi voinut päätellä tämän olevan mestari missä tahansa urheilulajissa. Toisaalta jätti tiesi myös, että biljardi vaati muutakin kuin kehonhallintaa ja silmän ja käden välistä koordinaatiota – ja hän oli nähnyt Tyznyn pelaavan Keskiuudessa ennenkin. Schiludomilainen oli hyvä, todella hyvä, eikä vaikuttanut pelaajalta, joka antaisi epäreilua tasoitusta tai pelaisi tahallaan huonosti.

Jätistä tuntui myös, ettei Shorkio halunnut missään nimessä nolata itseään yöperhon edessä.

”Minä voin ottaa pelin”, sanoi Keetongu ja nousi seisomaan. ”Jos se ei siis haittaa”, hän nyökkäsi Shorkiolle.

”Ei, ei tietenkään, minä voin kannustaa! Siis Tyznyä!” sanoi Shorkio selvästi helpottuneena – ja ehkä vähän innostuneenakin.

Tyzny mittasi kyklooppia katseellaan. ”Vai että Telakan herra. Sinulla on kyllä hirvittävän pitkät nuo kädet.”

”Pelottaako? Itselläsi on neljä”, vastasi jätti.

”Ha! Annetaan mennä sitten. Kööt heilumaan.”

He astelivat vihreävehkaisen luo. Tongu iski rattaan sisään ja pöytä vapautti pallot. Tyzny otti kepin telineestä ja hieroi siihen kalkkia nostamatta katsettaan haastajastaan. Shorkio istui korkealle jakkaralle pöydän viereen ja katseli pää kallellaan ystäväänsä. Tongu asetti pallot kolmioon ja siirsi sen pöydän reunaan. Tyzny napautti valkoista kohti kentän takareunaa; se kimposi ja pysähtyi kahden sentin päähän reunakankaasta.

Voi hemmetti. Tämä saatto olla virhe.

Jätti vilkaisi vortixxia, joka ei edes huomannut.

No, ehkä minun ylpeyteni kestää yhden löylytyksen.

Tongu otti valkoisen ja löi sen varovasti kohti takareunaa; liian varovasti, sillä pallo pysähtyi vaaksan päähän reunasta.

Tyzny nappasi valkoisen, siirsi kolmion keskelle ja nakkasi kehän Shorkiolle, joka otti kopin. Schiludomilainen antoi pelipöydälle silmäyksen, asetti valkoisen haluamaansa kohtaan ja napautti sen melkoisella vauhdilla kohti palloja.

Kno-kno-kno. Yksivärinen violetti ja oranssi menivät pusseihin. Tyzny nyökytti tyytyväisenä.

”Yksiväriset”, tämä totesi ykskantaan. Yöperho tähtäsi köötään pitkin ja nappasi vihreän yksivärisen pussiinsa. Shorkio taputti. Tyzny heilutteli siipiään ja sihtasi. Kuului melkoinen napsutus; pussiin upposi yksivärinen keltainen – mutta myös valkoinen kuula.

”No, uhrauksia joutuu tekemää”, sanoi yöperho, noukki valkoisen pussista ja heitti sen Tongulle. Pallo katosi jätin kouraan. Tongu katseli pöytää; ainakaan kaksivärisiin ei ollut vaikea osua. Ja mahdollisuus täydestä nöyryytyksestä ja nimen kirjoittamisesta pöydän alapintaan oli ainakin onnellisesti kadonnut.

Jätti asetti käsipallon hellästi sopivalle paikalleen, tähtäsi ja löi. Kaksivärinen vihreä upposi ja tilanne tarjosi hyvän linjan kaksiväriselle siniselle. Taas pussi lauloi. Mutta paikka ei ollut helppo. Kaksivärinen purppura oli mahdollinen, mutta kahdeksikko oli pelottavan lähellä. Ei auttanut riskeerata.

Matsi oli houkutellut katsojia. Samoojan vaimein askelin Donner oli hiipinyt Shorkion viereen, ja Seecee oli saanut raahattua seuralaisensa mukanaan, vaikka kultainen poika jäikin samoojan varjoon.

Tongu nyökkäsi Donnerille ja napautti valkoista vallin kautta. Se osui kaksiväriseen keltaiseen, joka pyöri kohti nurkkapussia, mutta pysähtyi sentin päähän reunasta.

”Ei auta”, jätti totesi.

Tyzny löi yksivärisen punaisen pussiin. Seuraava lyönti ei tuottanut tulosta, mutta kaksiväriset pallot päätyivät jotenkin hankalasti laidoilla. Tongu katseli pöytää monesta kulmasta ja täräytti vahvan iskun, joka sai kuulat kimpoilemaan villisti sinne tänne. Ei se kuitenkaan niin huonosti mennyt; kaksivärisistä violetti ja purppura upposivat.

Donner nyökytteli tyytyväisenä. Shorkio seurasi tarkkaavaisena. Tyzny katsoi pöytää laskelmoivasti. Peli oli hänelle 5–4, ja Tongu oli lyöntivuorossa. Hän kopautti kulman kautta keltaisen pussiinsa ja virnisti. Valkoinen jäi reunan tuntumaan, eikä seuraava, melko avuton pomppuyritys yksivärisen sinisen yli tuonut tulosta.

Tyznylle se tarjosi oivan mahdollisuuden upottaa sinisen. Pöydällä oli enää lyöntipallon lisäksi hänen purppuransa sekä Tongun oranssi ja punainen – sekä tietenkin musta kahdeksikko. Tyznyä maalien vähyys ei haitannut; tappavalla tarkkuudella hän napautti purppuran vasempaan ylänurkkaan.

”Vautsi!” huudahti Shorkio. Tyzny heilutteli kulmakarvojaan. ”Musta oikeaan alanurkkaan siis”, hän sanoi. Lyönti osui, eikä ollenkaan huonosti. Ei kasi sentään peliä vielä sinetöinyt, mutta kinkkisestä sijainnista sen pussittaminen oikeaan kohteeseen olisi vaatinut melkoista taitoa ja tuuria.

Avonainen pöytä oli helppo, ja Tongu sai punaisen upotettua. Kasin ilmoittaminen samaan pussiin Tyznyn kanssa olisi riskialtis teko, ja sen pitäisi harkita tarkkaan. Ehkä se silti onnistuisi? Oranssin tiellä ei ollut mitään, ja se katosi Tyznyn purppuran perään vasempaan ylänurkkaan.

”Musta oikeaan alanurkkaa”, sanoi Tongu.

Hän tähtäsi hallitusti köötä pitkin. Linja ei ollut juurikaan suora, lähestymisen piti olla hallittu, ei sellainen, joka jättäisi Tyznylle helpon voiton. Knaps! Musta lähestyi nurkkaansa, mutta lyöntipallo kimposi mukavasti hieman sivuun. Musta pysähtyi likelle pussiaan.

Tyzny mutristeli suutaan ja mittaili kulmaansa. Se oli aivan mahdollinen pussitus. Sopiva kierre ja sivuisku hoitaisi pelin kotiin, mutta helppoa se ei olisi. Hän otti tähtäyksen – yleisö pidätti hengitystään. Schiludomilainen mietti, aikaili – ja sitten löi kauniilla kierteellä mustan sivuun. Pallo liikahti, mutta ei tarpeeksi.

Tongun valtasi helpotuksen tunne, joka kuitenkin vaihtui pian jännitykseen. Hän tähtäsi – linja oli aivan selkeä, etäisyydet minimaaliset. Isot kädet pitivät köötä tottuneesti, yksi silmä tähtäsi linjaa pitkin, lyönti saisi olla hyvin hellä. Naps-

Musta kahdeksan luiskahti oikeaan alanurkkaan. Niin teki myös valkoinen.

”Eikä!” parahti Tongu.

Shorkio hyppäsi tuoliltaan halaamaan voittajaa. Vortixx värähti jotenkin syleillessään Tyznyä, mutta ei kuitenkaan päästänyt irti ystävänsä kätellessä häviäjää. Donner veti henkoset piipustaan, ja Seecee silitti seuralaisensa päätä.

”Otetaanko toinen?” kysyin Tongu.

6 thoughts on “Tarinoiden kaupunki”

  1. Tässä teille, hyvät ystävät, lopulta aika spontaani jouluviesti. Joka ei kyllä ole kovin jouluinen, mutta ehkä välittää tiettyä lomafiilistä.

    Kiitoksia:

    Kaikille Clan Membersiin osallistuneille. Se on inspiroiva projeksi, ihan oikeasti!

    Kapuralle Jaakaapin ja (osittain) Notfun-Gusin kirjoittamisesta SEKÄ avusta koodin kanssa. Ilmeisesti word on vähän huono wordpressin kanssa, mutta ainakin siinä on toimiva oikoluku, joka on minulle, ikuiselle typottajalle, hyvä apu.

    Pavelle Figan ja Janifen kirjoittamisesta. Halusin neuloa tähän sisään joitakin ”vanhoja” hahmoja, jotta lopputulos olisi luonnollisempi.

    Geelle upeasta kuvasta.

    Tampereen yliopiston arkkitehtuurin laitoksen (mikä sen nimi tällä hetkellä onkaan) yhdyskuntasuunnittelun oppituolille.

    Tämä viesti antaa lisäksi joululahjana Kastanjakadun kirjoittajille Shorkio-Tyzny-Bloszar-Tronie neliödraamasta. Toivottavasti en rikkonut kenenkään Tyzny-suunnitelmia.

    Salattu 17. kaupunginosa Yber-Pasila on vapaasti käytettävä kelle tahansa.

    Hyvää joulua!

  2. Olipas aikamoinen membu galore! Mukava nähdä, että se oli kuitenkin toteutettu suhteellisen hyvällä maulla.

    Oli kyllä yleisesti aika lämpöistä ja pullantuoksuista Klaanonia. Välillä on ihan kiva lukea, kun satunnaiset sivuhahmot juttelevat ihan vain mukavia (tai pohtivat synkkiä taustatarinoitaan) sen sijaan, että juonta tarvitsisi edes kuljettaa eteenpäin. Mukava nähdä myös kaupunkia sillä tavalla vähän laajemmin yhdessä viestissä.

    Uudistettu kaupunkikartta teki kyllä tästä aika kovan tuotantoarvon ropeosan, pakko arvostaa. Tulee myös olemaan ilmeisen hyödyllinen tulevaisuudessa.

    Biljardikohtauksesta tuli muuten hyvä mieli! Eikä vähiten hienon biisin takia. Geen kuva oli myös hieno.

  3. Hauskinta oli, että tässä oli tulkittu teoksessa aika esoteerisiä membuja – mm. Shuckle, -Urkund, Donner – siten, että ne olivat oikeita hahmoja, mutta alkuperäinen olemus ei kadonnut. ”Olen enemmän puolustustyyppejä.” t shuckle oli varmaan tämän tekniikan paras ilmentymä. Tai se, että tämä oli salaa myös Auronia-jouluspesiaali.

    En tiedä, jääkö tämä viesti historiaan membuistaan vai kartastaan, mutta jälkimmäinenkin vaihtoehto on ihan ansaittu. Nimistö on sekä hauskaa ja ylipäätään esteettisesti miellyttävää että täysin uskottavaa – pseudokeskiaikaiselle Bionicle-maailmalle ainakin. (Sivuhuomio: toivon että jossain viestissä joskus on se vitsi, että hahmot sopivat tapaavansa Aariankadulla ja menevät eri kaduille.)

    Myös mielenkiintoinen lisä jouluspesiaaliemme kaanoniin siinä mielessä, että jouluisuus elää hienovaraisesti rakenteessa ja tematiikassa. Tongun matka membujen eri kokoonpanojen lävitse peilaa hyvin yhdessäolon motiivia, ja metatasolla membujen käyttö ylipäätään viittaa projektimme yhteisluonteeseen. Mukavaa nähdä, että kymmenenkään vuoden jälkeen ei ole Klaanonille ongelma tuottaa jouluspesiaaleja, joilla on aiheeseensa tuore ja luova suhde.

  4. Tuo kartta teki minut suunnattoman onnelliseksi! Minua ei olisi haitannut, vaikka koko viesti olisi loppunut siihen, kun käytin kuitenkin jotain 10 min sen tutkimiseen. Se on upea yhdistelmä erinomaisen uskottavaa keskiaikakaupunkia, outoa bonkles-fiilistä ja typeriä vitsejä. Aaah, paras juttu vai paras juttu?

    Tämän tapa tulkita membuja on kyllä tosi hyvä. Se, että ne ovat kuitenkin enimmäkseen vain jotain tyyppejä, toimii ihanasti. Silleen, dada-vitsi-lolwhat-membukäsittely on hauskaa, mutta toisaalta kun Membut on jo formaattina sitä, niin tällainen ”arkinen mutta kieli poskessa” -tyyli on paljon antoisampi, etenkin kun tämä tekee tosi monesta membusta oikeastaan aika sympaattisen.

    Hei hyvää työtä Tyznyn ja Shorkion kanssa, tämä oli hyvä Salatut Elämän jakso 1.5 kaiken muun ohessa. Etenkin se, miten vakavaksi Shorkion kanssa mentiin oli aika yllättävää! Ja hyvä lopputaistelu muuten.

    Pitää ehkä kirjoittaa jotain Daggerthokista ja sen cocktailista.

    ja tuo kartta <3

  5. Tämä oli kyllä keskiarvoisesti aika suurien ja ristiriitaisten tunteiden Klaanon-vuoden päättäjäisviestiksi (Joulutähtien sota laskettakoon kyseenalaisen kaanoniseksi bonus contentiksi) jotenkin ihastuttavan pehmoinen ja kiva luettava. Olin aluksi ehkä vähän huolissani membutykittelystä siinä mielessä, että varsinkin membujen absurdin määrän takia toivon niiden Klaanon-käsittelyltä vähän sellaista, että lukijan kanssa ollaan armollisia varsinkin ”ensiesittelyjen” kohdalla. Tämä oli hahmojen sinkoilun takia välillä aika hengästyttävää, mutta onneksi lopulta sellaisella tavalla, että kaikki hämmennys oli vain aika hauskaa ja membut palvelivat lopulta ehkä enemmän laajempaa tarkoitusta, jossa ei ollut ehkä niin väliä, saiko hirveän orgaanisesti otetta Kummaraaja-Kurtzin hahmosta. Kombotit niitä myös minusta jotenkin ilahduttavan luontevasti, ja varsinkin viimeistä kohtausta täytyy kiitellä. Siinä missä aiemmat kavalkadit olivat niin isoja että fokuksen täytyi pysyä aika tiiviisti Tongussa, oli lopussa ihan oikeaa kolmiulotteista (ja ihastuttavan tehokasta) hahmoesittelyfiilistä. Aidosti toivon, että girlfriendzzzz-kolmikko jää tarinaamme isommassakin roolissa, ne ovat ihania. Ehkä olen vain ollut periaatteellinen Tyzny-fani siitä asti kun pörröinen_koi_tyty saapui kollektiiviseen tajuntaamme.

    Mitäs vielä. Huolestuttava yksityiskohta: eräs enemies-nimi on jo pohjustettu ennen kuin kukaan on edes kirjoittanut sitä. Näin se tarina kai toimii.

    Donner aiheutti minussa myös hymyilyä hyvin itsekkäistä syistä. Kai se on aina vain vääjäämätöntä, että kaikki projektimme tulevat yhdeksi.

    Ja erityisesti loppuun pakko kiitellä Klaanin kartan päivitetystä versiosta, joka menee kyllä minulla vuoden Klaanon-kulttuuritekoihin. On aivan erinomaista, miten tarinamme maailma lihallistuu vuosi vuodelta voimakkaammin.

Vastaa