Diplomi-insinööri pinteessä



Valmistaja vajosi verkkaisesti Verstaan valkeaan. Vaurioitunut vartalo vavahteli väkevässä viimassa.

Mielessään hän toisteli maanista mantraa, joka oli syrjäyttänyt pois palaneen uskon ja sammuneen tarkoituksen.

Virhe.
Vahinko.
Vääryys.

Virhe.
Vahinko.
Vääryys.

Virhe.
Vahinko.
Vääryys.

Ainoastaan Aurinko todisti tämän lankeamista suola-aavikon hyiseen pintaan.

Maahan iskeytyessään Valmistaja ei tuntenut mitään. Kipu olisi ollut tervetullut vieras, hänet riipaisevaan todellisuuteen tempaiseva kiusanhenki, mutta sitä ei tullut. Vain etäinen, lähes unenomainen tuntemus siitä, että hän ei enää pudonnut.

Edessä ei ollut mitään. Ei värejä, ei muotoja, ei kuvioita. Vain hänen ruosteisen rankansa mutkalle vääntynyt käsi, joka oli rämähtänyt taivaista autioon erämaahan hänen muun massansa mukana.

Valmistaja näki sormensa, joista ruosteen väri oli syöpynyt pois harmaan tieltä.

Ei ollut mitään, mihin mennä, mutta Valmistaja halusi silti lähteä. Alkukantainen signaali jostain hänen mielensä syvyyksistä käski häntä liikuttamaan kättään, nousemaan ylös, tekemään mitä tahansa. Hän keskittyi sormiinsa. Hän näki niiden metalliset uurteet, niiden kaarevan ulkopinnan, niiden ohuet jänteet, joista osa oli katkennut.

Hän käski niitä taittumaan nyrkkiin.

Mitään ei tapahtunut.

Hänen sormensa eivät totelleet. Hänen kätensä eivät totelleet. Hänen jalkansa eivät totelleet.

Valmistajan valkeaan horisonttiin naulittu katse halusi kääntyä, halusi kurkistaa tyhjyyden toiselle puolelle, halusi edes katsoa mitä tahansa muuta kuin hyödyttöminä sojottavia sormiaan, mutta sen ei sallittu liikkua millimetriäkään. Hänen kehonsa oli vain kasa hiukkasia vailla sidettä hänen vapisevaan henkeensä; hänen turta ruumiinsa oli vain aavikon keskelle unohdettu koriste.

Siihen kyetessään Valmistaja olisi saattanut huutaa, mutta niin sanat kuin alkukantaisemmatkin ääntämykset jättivät matkansa kesken jo ennen kuin saavuttivat hänen kurkkuunsa.

Hän olisi halunnut huutaa: miksi?

Hän olisi halunnut huutaa: tekikö Punainen Mies tämän?

Hän olisi halunnut huutaa: onko tämäkin vain virhe minussa, särö täydellisyydessäni?

Virhe.
Vahinko.
Vääryys.

Virhe.
Vahinko.
Vääryys.

Virhe.
Vahinko.
Vääryys.

Mikään ei erottanut hetkiä toisistaan. Näkökenttä oli aina samanlainen. Nälkää ei ollut. Janoa ei ollut. Väsymystä ei ollut.

Oli mahdotonta sanoa, oliko mennyt sekunteja, tunteja vai vuosia.

Kukaan ei saapunut Valmistajaa pelastamaan, eikä hän olisi pelastusta ansainnutkaan – eikä halunnut. Hän ei ymmärtänyt, mitä oli tehnyt väärin, eikä tiennyt, kuinka virheensä korjata.

Ja kuka tahansa paikalle saapuva olisi sitä paitsi vain tulkinnut hänen raatonsa hyödyttömäksi romumetalliksi, josta oli iloa kenellekään vain ainesosikseen raadeltuna.

Se, mitä aavikolla lepäävistä palasista muodostui, ei ollut kaunista eikä täydellistä.

Oli mahdotonta sanoa, kauanko aikaa oli kulunut.

Oli mahdotonta sanoa, kulkiko aika edes.

Se oli mahdotonta, kunnes horisonttiin ilmestyi jotakin.

Se lähestyi Valmistajaa nopeasti.

Toisin kuin kaikella muulla täällä – hänen kehollaan, suola-aavikon pinnalla, hahmottomalla taivaalla – sillä oli väri.

Se oli… sininen?

Ja se oli…

… jonkinlainen apina?

Apinan sininen haalari mukaili täydellisesti sen sulavalinjaista, tottunein elein eteenpäin säntäävää kehoa. Sen kaulassa roikkui harmaa solmio.

Se juoksi suoraan Valmistajaa kohti kasvot vääntyneinä keskittyneeseen virneeseen. Hän yritti huutaa apinalle muistamatta, ettei siihen enää kyennyt, mutta ei edes ehtinyt. Olento hyppäsi hänen ylitseen ja tömähti hänen ruumiinsa toiselle puolelle.

Kuului kolahtava ääni. Valmistajan näkökenttä värisi, kun jotakin irrotettiin hänen selkärangastaan.

Sitten kaikuivat hänen korviinsa apinan poistuvat juoksuaskeleet. Pian ei kuulunut enää mitään, ja oli mahdotonta sanoa, oliko hän kuvitellut kaiken.

Oli mahdotonta sanoa, kulkiko aika.

Ilman muutosta, joka jakoi hetkien virran toisistaan erottuviksi kiintopisteiksi, ei ollut tuntemusta iäisen viisarin liikkeestä. Ilman rajapintaa entisen ja nykyisen välillä ei ollut kumpaakaan. Oli vain tyhjyys, tasainen tyhjyys, joka vallitsi niin aavikon yllä kuin sillä makaavan Valmistajan sielussakin.

Sitten hän tunsi jotakin.

Tuntemus ei ollut heikko eikä huomaamaton, mutta Valmistajalta kesti silti kauan yhdistää se mielessään johonkin sanaan.

Pian näköhavainto vahvisti aavistuksen.

Valmistajan sormenpäähän syttyi kirkkaansininen liekki.

Ja pian koko hänen kehonsa korventui helvetissä, jonne se oli hylätty.

6 thoughts on “Diplomi-insinööri pinteessä”

  1. Tämän visuaalisuus on kyllä taas uudella tasolla innovatiivista. Se, että Klaanon-sivun viaton linkki johdattaa täyteen voidiin on uskomattoman siisti fiilis, josta olen Verstas-asioita kirjoittaneena jopa erittäin ”voi helvetti, miksi tätä ei ole kokeiltu aiemmin”.

    Kokeellisen kikkailun aikakausi jatkaa yllättämistä.

    Muutenkin musiikin ja tekstin yhteispelillä voimakas pätkä. Jouera pohjalla on vaikuttavaa ja jotenkin oudolla tavalla teatraalista kun ottaa huomioon kuinka mahtipontinen hahmo se on ollut.

    Puhumattakaan siitä, että Increase Kong juoksemassa juonen läpi pöllimässä Jouerasta kampiakselin on kyllä. Voi helvetti. Elän moisille voimakkaille juonikontrasteille.

    Eikä sillä, kun miettii kuinka tyhäm juttuja Verstaalla on tehty (Aft-Amana 7) niin kampiakseleja pöllivä apina kyllä istuu siihen dadan tasoon aivan moitteetta. Kamalaa että näin voi sanoa.

  2. 0/5 kaikki sanat ei alkanut veellä

    eikun

    Aika hyvä tapa saada pidempi musiikki sopimaan lyhyempään tekstimäärään.

    No ehkä sitäkin, mutta hyvällä, melko minimalistisella kuvailulla tehty tämä viesti. Tässä musiikki, tietty turhautuminen toistuviin pätkiin ja jonkinlainen prosessin mekaanisuus toivat jouerailun osaksi lukukokemusta. Syvällisesti sanottuna.

  3. Joo siis hyvä huijaus saada teksti ja musiikki sopusuhtaan. Vähän sama ajatus kuin Profaakkeli-menossa, mutta pienempi.
    Oliko IK:n solmio jo mainittu aiemmin? Miksi sillä on solmio. Onko se Brohatun solmio? Onko se yksi aarteista? Se oli harmaa, eli se voi hyvin olla se alun perin punainen solmio. Solmio on avain tähän kaikkeen!
    Pidän myös siitä että emme enää välitä tarpeeksi ettemme käyttäisi työnimiä. Jos Liam Neeson julkaistaisiin 2020 sen nimi olisi Liam Neeson.

  4. Pidin tuosta efektistä. Toi kivan rytmityksen tähän.

    En ole ihan varma mitä tästä pitäisi ajatella! Joka tapauksessa ”tosi oudot/tyhmät asiat tulee vastaan verstaassa” on genre josta tässä kohtaa on varmaan pakko pitää.

    Toivottavasti tulee lorea Tulinoidan diplomi-insinööristä.

Vastaa