Kuulapsi III

Vain hetki ennen päivänsarastusta

Joki oli muuttunut mereksi.

Kulkija asteli viileällä, kostealla hiekalla ja ihasteli horisonttia. Pimeys väistyi, ja kun punainen nousi meren ja taivaan rajalta kuin nousevana roihuna, katosi nousevan aamun valon alle sekunti sekunnilta tähtiä.

Kulkija henkäisi meri-ilmaa ja otti askeleen eteenpäin. Pieni perhe rapuja kipitti hänen jalkojensa alta pois pitkin santaa jättäen siihen jälkinä pieniä pisteitä. Kuin nuotiston melodialle, joka oli tarkoitettu vain hänelle. Veden noustessa sekin huuhtoutuisi iankaikkisesti pois, ja enää vain hän muistaisi sen.

Kulkija otti toisen askeleen, ja katseli, kuinka yötaivaalla kuut himmenivät. Ne olivat matkalla pois. Niiden lempeän hohteen paikan ottaisi kohta toisten kaksosten porotus. Sielultaan kuut ja auringot olivat samaa. Samalla tapaa ne valaisivat luomakuntaa… mutta kahta aivan eri luomakuntaa. Toinen niistä oli täynnä värejä ja spektrejä, toinen unia ja siunattua pimeää. Kumpaistenkin valo näytti jotain, mikä oli toisessa maailmassa näkymätöntä.

Lainehtiva meri kutitteli jo vaahdollaan kulkijan jalkoja, kun hän pysähtyi vielä sen eteen.

Jos päivällä ja yöllä oli jotain yhteistä, se jokin oli tähti – yksi ainut tähti, jonka valo oli liian voimakas, että auringot saisivat sitä hukutettua. Punainen ratsastaja hehkui halki taivaankannen, liikkuen aina mutta ollen silti järkähtämätön. Se oli ainoa, joka oli vakio, se, mihin suhteessa kaikki muu määrittyi. Kiintopiste, josta kaikkien muiden tähtien valo mitattiin. Tuo yksi valo taivaalla vaati valojen estradin itselleen jokaisena hetkenä, aina ja iäisesti.

Kaikkina hetkinä, paitsi…

Paitsi yhtenä.

Yön lapsi vetäisi syvään henkeä, hymyili ja astui veteen. Kylmä merivesi sai hänen jalkansa kipristelemään, kun hän otti askelia syvemmälle ja syvemmälle. Kaapukangas hänen yllään haukkasi helmoistaan vettä, kun kulkija käveli aaltoihin.

Vaikka meri oli syksyisen kylmä, se oli täynnä eloa. Hän tunsi sen keinuttavan häntä kuin rauhoittaen, aisti jotain kotoisaa sen otteessa ja rytmissä; muisti etäisesti sen loiskeen vielä vasten kanisteria, jonka sisältä hän oli astunut maailman valoihin ensimmäistä kertaa. Siellä sisällä, tämän saman keinutuksen uneen tuudittamana, oli kaikki vielä ollut vain unta ja unelmia, mahdollisuuksia, joita ei voisi edes vielä sanallistaa. Kaipuuta, joka oli niin kaunista, että se särkyisi tullessaan todelliseksi.

Tuo keinutus ja nämä aallot tuntuivat kodilta, vaikka mikään muu ei. Tuo pieni hetki ennen hänen ensiaskeliaan rantahiekassa oli määrittänyt sen etäisen kaipuun, joka ei tulisi ikinä menemään pois. Vaikka sitä tällaisina hetkinä, meren äidin syleilyssä, pystyi hetkeksi koskettamaan.

Silloin kulkija avasi silmänsä ja näki sarastuksen. Päivänsäde kerrallaan auringot nousivat meren ylle suurena punaisen roihuna, joka herätti maailman öisestä horroksestaan. Sinen ja mustan aika päättyi, kun auringot palasivat kutsumaan värit ja karkottamaan unen.

Kuulapsi ja sarastus

Ja vaikka kulkija oli yön lapsi, oli hänen tosirakkautensa se yksi pieni hetki, joka tuli silloin, kun auringot nousivat, ja silloin, kun ne laskivat.

Kaunein hetki saapui, kun maailma oli niin punainen, että edes Punatähteä ei nähnyt. Häviävän pieneksi hetkeksi tähdistä punaisinta ei voinut erottaa valon ja värin hyökyaallosta, jonka sarastus toi.

Häviävän pienen hetken sen kajo katosi taivaalta, eikä ainoankaan tähden etäisyyttä siitä voinut mitata. Tuo hetki kesti vain silmänräpäyksen, mutta yön kulkija hengitti sen syvälle sisäänsä samalla, kun aallot pesivät hänen jalkojaan.

Initoin valo palasi sinne, missä se oli ollut sarastustakin ennen. Tämä sarastus, kuten mikään aiempikaan, ei ollut siirtänyt sitä tai hidastanut sen matkaa.

Mutta kuka tiesi, mitä oli ehtinyt muuttua sillä hetkellä?

Kulkija avasi suunsa ja henkäisi syvään. Ja vaikka kukaan muu kuin itse meri ei ollut kuulemassa, hän lauloi sanat melodiaan, joka oli unohdettu tuhansia sarastuksia sitten.

”Ehdoton ja muuttumatta
luomakunnan luoditsija
valheellisna ikiviekas
yötä päivää hallitsevi.


Kokototta julistava
olla ei voi tähti, joka
kerran, kaksi kierros’ päivän
kirkkauteen katoavi.”

Sitten hän jätti sanat leijailemaan laineille ja sulki silmänsä jälleen.

Meri huuhtoi hänen jalkojaan vielä muutaman hetken, ennen kuin hän nousi sen laineista. Yö oli päättynyt, ja kuut olivat poissa. Ne palaisivat seuraavan kerran, kun Punatähti katoaisi taas.

Mutta jos vain pieni hetki riittäisi muuttamaan päivän yöksi ja yön päiväksi, auringot kuiksi ja kuut auringoiksi…

… minkälainen maailma heräisi, jos sen valo peitettäisiin edes sekuntia pidemmäksi?

Kuulapsi III

Klaanin kaupunki
Sielunlähde

”Mitä juuri tapahtui”, Visokki sanoi.

”Öö”, Kepe jatkoi.

Temppelin ovi aukesi. Kepe kääntyi sinne katsomaan, Visokki ei. Oraakkeli seisoi oviaukossa kulmat äärimmäisen kurtussa ja räpytteli silmiään.

”Kuulin meteliä”, vanhus sanoi. ”Mitä täällä tapahtuu?”

”Manu”, Visokki vastasi aneemisesti.

Oraakkeli oli hetken hiljaa. Kepe aisti vanhuksen kasvoilta sekä ymmärrystä että kysymyksiä, joiden sanallistaminen ei vaikuttanut aivan sopivan tämän arvoon.
”Aivan. Onko hän kunnossa?”

”En tiedä. Ei se voi olla mitään kovin vakavaa”, Visokki sai ulos.

”Jos niin sanotte. Mistä lähtien hän on kuulostanut vihaiselta brakas-apinalta?”

”Öö”, Kepe sanoi.
”Ei, se apina oli oma asiansa.”

Oraakkeli nyökkäili kuin ymmärtäen, että tässä kohtaa oli parempi perääntyä tästä kuulustelusta.
”Aivan. Oliko teillä vielä jotain?”

”Öö”, Kepe sanoi.
”Ei.”

”Asia selvä. Mutta jäitte silti… istumaan siihen?”

”Öö”, Kepe sanoi.
”Kyllä.”

”Emme kai voi kieltääkään”, Oraakkeli sanoi hetken päästä. ”Toivotan siis teille miellyttävää päivänjatkoa.”

”Öö”, Kepe sanoi.
”Kiitos samoin.”

Silloin ovi kolahti kiinni, eikä kumpikaan sanonut taas mitään.

Niin paljon uusia tiedonjyväsiä, joista alkaa rakentaa taas uutta kokonaiskuvaa. Ja yhäkin niin monta kysymystä, Kepe ymmärsi, kun sai karistettua ajatuksensa siitä, mitä täysimittaista takamusfestivaalia oli juuri todistanut.
Visokkikin oli siis kokenut tyhjän, eteerisen aavikon ja sen, mitä Profeetta – ja monet muut – olivat sinne muovanneet.

”Visu… En tainnutkaan kysyä, millä tavoin sinä pääsit Verstaaseen? Sen kellarin ovihan katosi.”

Visokki hätkähti hieman paikoiltaan Kepen kysymyksestä. Hetken aikaa hän oli vain könöttänyt paikallaan katse lasittuneena. Siihen jääminen oli tuntunut luontevalta. Ei hänellä ollut hetkeen ollut elämästään kontrollia, mutta tämä iltapäivä ei varsinaisesti parantanut asiaa.

”Hm? Niin, minä en tainnut koskaan tuntea sitä Verstaana. Silloin kauhujen yön aikaan, kun minä… katosin, tein niin sitten ilmeisesti sinun verstaasi kautta. Sitä kautta minä myös taisin palata. En… en koskaan ajatellut, että se olisi voinut olla sinun verstaaseesi liittyvä asia eikä vain joku Avden temppu.”

”Entä tiedätkö, mitä reittiä Avde sinne kulkee? Sinne on selvästi useita teitä, jos Siniset kädetkin sinne pääsivät…”

”Siniset kädet?”

”Öö, jonkinlaisia nazorak-erikoisagentteja. Aika kauhistuttavia. Viimeksi kun näimme, ne hyökkäsivät Profeetan ja tämän ritarin kimppuun.”

”… aivan”, Visokki sanoi, kuin tajuten jotain.

”Niin, mutta, tiet Verstaaseen? Kuinka monta, ja missä ne sijaitsevat? Sulkeutuivatkohan muutkin, kun meidän kellarimme ovi umpeutui…”

”Hänellä… hänellä on reitti sinne käytännössä mistä tahansa. Ja sieltä käsin minne tahansa. Se hänen ’reittinsä’ on tietoinen… mutta ei ehkä elävä. Joka tapauksessa se tottelee häntä, ja luulisin, että Avdella on viime sana, kuka pääsee ’Verstaaseen’ ja kuka ei.”

”… Selvä.”
Kepe mutusteli ajatusta hetken. Sopi siihen, mitä hän oli puhunut Manun kanssa.
”Jos se on ainoa ovi meidän ovemme lisäksi, onko meillä enää mitään hypoteettistakaan mahdollisuutta päästä sinne?”
Kepe mietti vain Iggyä, joka ehkä oli tai sitten ei ollut olemassa – joka oli yhä Verstaan vankina…

”Kepe, sitä paikkaa ei ole olemassa. Olen pahoillani, mutta minulla on vaikeuksia kietoa aivojani senkään ympärille. Minulla ei ole ehkä yhtään enempää ratkaisuja.”

… Mutta… mutta entä Iggy…?

Oliko hänen vain hyväksyttävä, ettei hänen tuntemaansa Iggyäkään ollut koskaan ollut? Tietoista, tuntevaa olentoa? Ignadesia? Bio-Klaanin jäsentä, Doxin parasta ystävää?

Hänen mielessään kävi ajatus. Jos Profeetta oli aikoinaan Nimdan sirun avulla luonut tuon unen…

… olisiko hänen mahdollista tehdä sama?

Olisiko siinä mitään järkeä? Oliko mitään Iggyä pelastettavaksi? Kai… kai hänen olisi pakko silti yrittää?

”Kuinka paljon sinä vietit aikaa siellä?” Visokki kysyi katkaisten hänen ajatuksensa.

”Aa öö… Se tuntui aivan mahdottoman pitkältä ajalta… Vaelsin Snowien kanssa siellä suola-aavikolla niin kauan, että ajattelu sumeni, aivan kuin olisi vajonnut syvään uneen… Ja kun siitä havahtui, ei voinut olla varma, oliko kulunut päivä vai viikko vai vuosi. Ja tämä toistui seikkailun aikana monta kertaa. Mutta sitten kun palasimme taas arkitodellisuuteen, aikaa oli kulunut… Ehkä sekunteja? Jos sitäkään? En tajunnut katsoa kelloa palattuamme, mutta oli sama päivä kuin lähtiessämme ja aurinko paistoi ikkunasta suurinpiirtein samassa kulmassa.”

Visokki ei osannut nimetä tuntemusta, johon hän nuo sanat yhdisti, mutta se oli hänelle hyvin tuttu.
”Ymmärrän. Jos sopii, että kysyn, niin… miten sinä olet päässyt takaisin kiinni todellisuuteen sen jälkeen?”

”… Vaivoin. Se on vaatinut monta yötä eksistentiaalista kauhua, todellisuudentajun menetystä ja pohdintaa siitä, olenko vain aivot altaassa… Mutta onneksi Snowien ja Zeeronin kanssa keskustelemisesta on ollut apua. Se, että maailmassa on muita, joilta voi saada ajatuksia, joihin itse ei olisi ehkä löytänyt tietä, herättää edes toivon siitä, että kenties jotkin asiat ovat kuin ovatkin todellisia…”

”Aivan. Hyvä, jos niin.”

Visokki oli toisaalta helpottunut siitä, että maailmassa oli ehkä edes joku muu, joka pystyi ymmärtämään sen, mitä hän oli kokenut, mutta toisaalta se vain pahensi asiaa. Jos joku olisi vain kertonut hänelle, että hän ajatteli väärin, hänen olisi ollut helppo kohdata se pelkkänä omana epäonnistumisenaan. Mutta toisaalta missään ei ollut hetkeen ollut juuri minkäänlaista merkitystä. Se, että mikä tahansa uni voisi tulla todelliseksi, oli vienyt todellisuudelta pohjan.

”Luuletko, että tämän enemmässä selvittämisessä on järkeä?” Visokki sanoi piilottamatta väsymystään. ”Minä en ole enää ihan hirveän vakuuttunut, jos totta puhutaan.”

”Tarkoitatko, että… vain yrittäisin unohtaa tämän kaiken, koettaa elää elämääni aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut? Kai minä vain voisin pyytää sinua mielenvoimattamaan kaikki ne muistot pois”, Kepe sanoi ja pysähtyi siihen ajatukseen. ”Hetkinen, pystytkö sellaiseen?”

”En… en ainakaan lopullisesti? Mikään ei pysty. Ainakaan mikään, joka ei olisi jotenkin hirveää väkivaltaa mielellesi.”

”Huhhuh. No mutta… ei kai siinä olisi muutenkaan mitään järkeä. Annonan lipas on auki. Olen tiedemies, ja jos tästä ei voisi tehdä tiedettä, putoaisi kaikelta koko maailmassa pohja. Ja kaiken merkityksettömyyttä en suostu myöntämään.”

Visokki päästi ulos vain kuivan tuhahduksen. Hymähdyksen, ehkä.
”Heh. Aika ihailtavaa yrittää pitää kiinni jonkinlaisesta järjestä.”

”Mitä muuta me olemme kuin pieni palanen järkeä kellumassa entropian meressä? Jos päästäisi siitä irti, olisi vain osa sitä merta, eikä siis lainkaan mitään…”

”Aika syvällistä.”
Visokki ei tiennyt, miltä hänen puheensa nyt kuulosti, eikä tiennyt, oliko se aivan hänen arvonsa mukaista. Kepe ei ainakaan ansainnut tällaista ivailua, sen hän kyllä tiesi.

Kepe oli keskustellut Visokin kanssa aiemmin sen verran, että tiesi, ettei tämä normaalisti kuulostanut tältä. Visokinkin kokemukset Verstaassa olivat selvästi muuttaneet tätä paljon. Se sai Kepen miettimään, miten paljon hän itsekin oli muuttunut ja miltä hän nykyään kuulosti verrattuna entiseen itseensä…

”Kuulostaahan tuo vähän typerältä”, hän sanoi myöntävään sävyyn. ”Mutta se on ainoa tapa, jolla osaan sanallistaa tämän…”

”Eijei, täähän on vaan hassua”, uusi ääni sanoi heidän viereltään. ”Tää on ollut melkoinen matka seurata, heppuli.”

Visokki ja Kepe hölmistyivät ja katsoivat vierelleen. Sielunlähteen varrella seisoi nuori matoralaisneito kirjavanvärisessä kaavussa. Kepe havahtui heti, että tämä oli ollut sama henkilö, joka oli katsonut häntä pitkään silmiin kappelin sisällä. Tällä oli mintunvihreä Calix, jonka pintaan oli kaiverrettu muutama athistinen kolmio, ja päälaellaan kirjava kukkaseppele. Matoralaiseksi tämä oli hieman hämmentävän pitkä ja katse tällä oli suorastaan hypnoottinen, joskin levollinen.

Kondel

”Tai siis ihan ensiksi mä vaan mietin, että onks täs kyseessä jotain outoo runonlausuntaa tai silleen, koska kyllähän toi sun höpöttely kuulosti aika yksipuoliselta. Mut sitten hei, totta kai, Bio-Klaanin nro. 2 on telepaattinen hämähäkki, käy ihan järkeen. Vaan ei sil, kuuntelisin silti mielelläni lisää teitin runoilua, jos vaan sopii.”

”Runoilua…?” Kepen hölmistyneestä suusta valui.

”Tuota”, Visokki sanoi suunnaten viestinsä nyt myös matoralaiselle.

”Ai niin terve!” tämä hihkaisi ja heilutti kättään. ”Kondeldu. Tai sanokaa Kondel vaan, en oo niin tarkka. Eikun sori hei, keskeytinks mä jotain?”

”Öö, synkkiä ajatuksia lähinnä. Ehkä ihan hyvä, että sait minut pudottamaan ne”, Kepe vastasi. ”Aa! Hetkinen, Kondel? Oletko sinä se Kondel, josta olen kuullut isä Zeeronin puhuvan?”

Matoralainen kallisti päätään ja hymyili leveämmin. ”Ahahaha, pappa Z. Z-mies. Pitää paikkansa. Ihan kelpo jäbä. Vähän kujalla vaan.”

”Kujalla…?” Kepe sanoi hämmentyneesti.

”Tai siis kaikki respekti pappa Z:lle, oikeesti”, Kondel sanoi. ”Mutta teiltä jäi mehukkain osa stoorista kuulematta. Tiedä sitten miksi, lieneekö ukkelin teehen livahtanut tänään pari väärän väristä nääpikkää.”

”Anteeksi…?” Visokki sanoi. Hänellä oli rehellisesti hieman vaikeuksia ymmärtää matoralaisen puhetta.

”Kuulkaas söpöliinit hei”, matoralainen sanoi ristien kätensä. ”Eikun sellainen homma, et teillä tuntuu olevan haussa aika isoi ja silleen sairaan pelottavii vastauksii. Vai kässäsinks tän oikein?”

”… varmaan yhäkin enemmän jo pelkkiä kysymyksiä kuin vastauksia, mutta pelottavia ne ovat joka tapauksessa”, Kepe vastasi.

Matoralainen nyökkäsi.
”Mä en väitä olevani mikään hirveän viisas tyyppi, mut yhdessä asiassa oon ollut aina aika hyvä. Oon aika hyvä kysymään kysymyksii. Aika moni kulkee läpi elämänsä kysymättä joitain aika isoja kysymyksiä.”

Visokin katse vaelsi matoralaisen päästä tämän jalkoihin ja sitten takaisin. Tämä oli ilmiselvästi athisti, ja jokin yhteys tällä oli isä Zeeroniin, mutta jostain syystä tämä oli lähestynyt heitä vasta hetken kappelista poistumisen jälkeen. Visokki ei ollut aivan vakuuttunut, että outo nuori matoralainen ei olisi itsekin ollut hieman kujalla, mutta jotain tämä selvästi tiesi.

”Ja sinulla on meille jotain annettavaa?”

Kondel hymyili ovelasti.
”Jos teitsii kiinnostaa. Haluutteko tulla piipahtamaan mun luona? Tai siis tärkeempi kysymys: tykkäättekö pupuista?”

”Öö, en tiedä ovatko ne suosikkieläimiäni, mutta hassuja vipeltäjiähän ne ovat…”
Viimeisin Kepen näkemä ”pupu” oli luistellut kivilattialla ja ollut muutenkin aika kammottava, ja sen muistelu sai hänet pudottamaan pupuja listallaan ainakin muutaman pykälän.

”Hei kuule, toi voidaan vielä korjata!” Kondel sanoi ja iski kätensä yhteen. ”Nonnih, ei kai tässä sitten muuta. Tulkaapa perässä kun kerkeette!”
Nuorekkaan riemukas athisti heilahti ympäri ja alkoi tanssahdella värikäs kaapu heiluen pitkin Sielunlähdettä syvemmälle keskikaupunkiin.

Visokki ja Kepe eivät seuranneet aivan välittömästi perässä vaan vilkuilivat toisiaan.

”Vaikuttaako hän sinusta luotettavalta?”

”En kyllä osaa yhtään sanoa, mutta Zeeronilla vaikuttaa olevan kova luotto häneen.”

”Aivan. Eli hän on siis… isä Zeeronin oppilaita? Athisti?”

”Näin olen ymmärtänyt. Tosin näkemämme perusteella vähän eri… ikäpolvea kuin tänään aiemmin tapaamamme.”

”Lievästi sanottuna kyllä. Käyttävätkö nuo jotain… aineita? Minä en usko, että mielentilani paranee sellaisista yhtään.”

”Pystytkö voimillasi havaitsemaan… aineet?”

”En osaa sanoa tästä tapauksesta kyllä nyt yhtään mitään. Tosin vika on ehkä minussa.”

”Mitä tarkoitat?”

”Äh, anteeksi. Minulla on vain vaikeuksia välittää yhtään mistään.”
Visokkia kauhistutti, kuinka varomatta ja rehellisesti se oli tullut, ja vielä henkilölle, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään historiaa vastaavasta. Anti olla.
”Ehkä me sitten vain seuraamme häntä?”

”Tehdään niin.”

Visokki ja Kepe lähtivät seuraamaan matoralaisen askelta Sielunlähdettä pitkin. Ennen pitkää he havaitsivat, että Kondel johdattikin heitä kauemmas keskustasta. Admin ja tiedemies löysivät itsensä laitakaupungin hämmentävämmiltä sivukujilta ja katsomasta silmiin yhtä sun toisen kaltaista pakolaista. Visokki ei ollut hetkeen tajunnut, kuinka hämmentävä näky hän mahtoi olla niille, jotka eivät olleet tottuneet häneen. Hetkittäin tuntui jopa viisaalta leikkiä olevansa vierellä kulkevan toan lemmikki.

Kondelin askel johti heidät mukulakivikatua pitkin kohti kolkon näköistä kivistä varastorakennusta. Visokki päätti, että jos hän joutuisi salamurhatuksi täällä, se olisi aivan ansaittua.


Salamurha odotutti itseään, mutta Kondelin aiempi lupaus oli enemmän kuin lunastettu.

He kahlasivat pupuissa.

Niitä oli aivan karzahnisti.

Kepen huojennukseksi yksikään niistä ei ollut pinkki.

Asunnon seinät sen sijaan oli maalattu niin räikeiksi, että Kepe sai viimein kunnon varmistuksen siitä, että hänen silmiensä värireseptorit toimivat vielä oikein suola-aavikon harmauden jälkeen. Niille oli myös maalattu paljon luontoaiheista kuvitusta: lintuja, petunioita, puita… kuita, aurinkoja. Erinäisiä hahmoja, oletettavasti athistisia pyhimyksiä. Yhden seinän peitti lähes kokonaan valtava kangas. Kepen uteliaisuus heräsi, ja hän yritti hienovaraisesti vilkuilla, näkisikö sen taakse, mutta ei aivan viitsinyt kurkkia enempää.

Tilan katosta puolestaan roikkui useita unisieppareita sekä kirkas kattolamppu, jolla oli auringon muotoinen varjostin. Lamppu valaisi pöytää, jolla oli paitsi astioita, myös pieni (pureksittu) auringonkukka ruukussa ja monenlaisia aparaatteja erilaisissa ehjyyden tasoissa. Metrunuilaisia puhelimia, kaapeleita, kolvi, ja… oliko tuo nazorakien radio? Yksi pupuista istui sen tyhjässä kotelossa ja näytti pohtivan, olivatko värikkäät johdot syötäviä.

”Sori hei täällä on nyt vähän mayhemii”, Kondel sanoi nostaen valtavaa pulskaa valkoista pupua syliinsä ja tehden työtasolleen tilaa. ”Haluutteks jotain? Kelpaako tee?”

”Öö, toki, kiitos!” Kepe sai vastattua harhauduttuaan ensin huomattuaan pupun kurkistavan ulos astiakaapista.

”Jätän väliin”, Visokki sanoi.

”No tuota, ettikää joku pehmee spotti istua! Silleen sellainen, joka ei oo elävä. Tää on noiden pörröperseiden kanssa nyt vähän tätä.”

Kondel vaappui jonnekin valtavan aparaattivuoren taakse, veti tuhdit hansikkaat käteen ja suojalasit päähän ja alkoi käynnistää teenkeitintä. Hukkametallista kudottu kapistus iski kipinöitä ilmoille ja yski savua ilmaan. Muutama Makuta Pupujusraxin luomuksista säntäsi välittömästi pakoon sen luota.

”Tai siis”, hän sanoi vielä. ”Silleen jos uskoo joihinki teorioihin, niin kaikki spotit mihin ylipäätään voi istua on periaatteessa eläviä.”

”Öö”, Kepe sanoi. ”Okei.”

”Joo siis se on semmonen juttu. Maailmansielu. Maailmankaikkeus on iso jäbä -teoria. Sori, tää on ehkä vähän turhan diippii.”

”Iso… jäbä… ?” Kondelin puheissa ei ollut hirveästi järkeä, Kepe ymmärsi. Mitä näytettävää tällä saattoi olla? Jotain muutakin kuin pupuja?

”Niin siis jos tosiaan haluut, että selitän sitä keissii, niin se kyllä onnistuu myös. Kattokaas, useimpien mielestä maailmankaikkeus näyttää tähdeltä. Niinku oltais vaan yks tähti muiden joukossa, kyl te tän tiiätte.”

Teenkeitin iski kipinää ja alkoi pitää ääntä. Kondel viskasi suojahanskat sivuun eikä näyttänyt kiinnostuvan erityisesti siitä, että 2–3 pupua alkoi mutustaa niitä.
”Mutta sitä vois kattoa myös niin, että se on iso jäbä, jolla on pää ja neljä raajaa ja joka ottaa lepiä. En silleen tiiä, mikä sakara on sit sen pää, varmaan eri sakara riippuen siitä, kysytäänkö turaga Dumelta vai Varjotulta. Eiköhän tästä saatais toinen sota aikaan.”

”Ahaa”, Visokki sanoi.
Eikä enempää. Hänen pettymyksekseen Kepe kuitenkin jatkoi.

”Mutta jos se ’iso jäbä’ makaa jossain, eikö painovoima muuttuisi sivusuuntaiseksi, jos tämä nousisi seisomaan…?” Kepe ei kyllä ollut ihan varma, halusiko edes vastausta tähän ajatukseen, jonka päästi ääneen ilmoille.

”Niin, joo, ihan hyvä kyssäri”, Kondel naurahti . ”Toivotaan, että iso jäbä ottaa tosi pitkään lepiä, kuulostaa meinaan aika apokalyptiselta, vai mikä se sana on?”

”Öö joo, apokalyptiselta hyvinkin…”

”Jes! Niin ja ette te haluais ottaa vähän lepiä? Sori, täällä on vähän huonosti istumapaikkoja.”

Yhä melko varuillaan seisovat Visokki ja Kepe vilkaisivat toisiaan. Juuri pidempään vastustamatta Visokki vain lysähti vatsalleen kiviselle lattialle. Kepe seurasi varoen perässä. Ja löysi sen myötä sylistään välittömästi 3–4 pupua. Pörröiset elukat tuijottivat häneen nappisilmillään joko nuuhkien tai mussuttaen jotain.

Kun Visokki ei osoittanut mielenkiintoa keskustelun jatkamiseen, Kepe yritti palata asiaan. Hän keräili ajatuksiaan silittäen varovaisesti pupuja edessään.
”Niin tuota… Mitä halusit siis näyttää meille?”

Teenkeitin kuulosti siltä, että se teki kuolemaa. Se ulvoi muutaman hyvin pitkän hetken, ja sitten poltti sulakkeen. Nopeasti ja lähes rutiininomaisesti Kondel sytytti kymmenkunta kynttilää korvaamaan kadonnutta kattovaloa. Parilla uudella reiällä koristetut suojahansikkaat kädessään hän kaatoi teevettä kahteen mukiin.

”No ihan ensin vaikka tän teen”, Kondel naurahti. ”Omaa sekoitusta. Gafnanmarjaa, kallioimarretta ja snadisti hyviä viboja. Admin varma ettei halua?”

”Sanoin jo, että en”, Visokki sanoi. Ja havaitsi myöhässä, minkälaisena ärähdyksenä se oli tullut. Hän ei ollut aivan varma, mistä se oli kanavoitunut.

Kondel katsoi häntä pitkään.

”Athin nimeen, hui kauhia ja huhhuh. Ootteko te valtaapitävät aina noin pahalla päällä?” Kondel sanoi epäuskoisesti hymyillen.

Visokki keskittyi hetkeksi vain tuijottamaan matoralaista silmiin. Ei hän varsinaisesti enää välittänyt, mutta… todellako?
”… mitä?”

Matoran ojensi kupin teetä Kepelle ja jatkoi höpöttelyä aivan kuin itsekseen.
”Tai siis ymmärrän kyl, paljon mietittävää, sitä helposti kovettaa sydämensä ja silleen. Mut ehkä sitä voisi joskus miettiä, onko sellaiset yhteiskuntarakenteet, joissa kaikki päätökset kasautuu noin pienelle alueelle, silleen kenellekään ihan terveitä?”

Kepekään ei voinut aivan uskoa matoralaisen sanoja. Visokki jatkoi hieman ärtyneeltä kuulostaen.
”Ei sillä, että minä välittäisin enää hirveästi, mutta tiedätkö sinä, kenelle puhut?”

”Juu siis ehottomasti”, Kondel sanoi. ”Sori, ei täs oikeesti oo mitään henkilökohtaista. Vaikutat kyl, että voisit olla ihan kiva tyyppi, joka nyt sattuu olemaan vaan aika kurjassa asemassa. Mut nää on ehkä sellaisia asioita, joita on vaikee ajatella, koska niissä on aina elänyt. Sä oot ehkä elänyt aina kontrollissa?”

Visokki tuhahti kylmästi.
”Ha. Ehkä sinun mielestäsi.”

”Kontrollin tasoja on erilaisia, admin hyvä. Ne portaat menee aika korkeelle. Totta kai aina on joku ylemmällä. Mullakin on aika paljon kontrollia elämääni aika moneen muuhun verrattuna.”
Kondel istahti pupujen keskelle heidän eteensä. Sitten hän siemaisi teetä pitkään ja katsoi heitä molempia calix-kasvoisella arvoituksellisella ilmeellä.
”Maailma on silleen… aika monella tavalla perusteellisesti rikki”, hän jatkoi. ”Maailmassa on aika paljon valtasuhteita. Ja aika vähän lempeyttä.”

”Eli maailma olisi vähemmän rikki, jos hierarkioita olisi vähemmän?” Kepe kysyi. ”Sitäkö tarkoitat?”

”Et oo vain nätti vaan myös fiksu”, Kondel sanoi pirteästi. ”Niin, mut voitaisiin ehkä myös sanoa, et ehkä ne hierarkiat on olemassa, koska ne on voinut ottaa jonkun muun jutun paikan. Kaiken sortin kuninkaat ja keisarit ja adminit – ei pahalla – on rakentanut valtaan ja voimaan perustuvii koneistoja… kun ehkä ne sen semmoiset koneistot vois perustua johonkin ihan muuhun.”

Kepe oli ihan pihalla. Visokki puolestaan tuijotti nuorta matoralaista suorastaan pöyristyneenä.
”Niin, miksi sinä kutsuitkaan minut tänne?”

”Eikun oikeesti. Vaikutat ihan hyvältä tyypiltä, kaikesta huolimatta. En tiedä, ootko tossa valta-asemassa yhtään sen onnellisempi. Harvaa se hirveän onnelliseksi tekee.”

Visokki päätti olla protestiksi hetken vain hiljaa. Tämänkö takia hänet oli raahattu tänne? Solvattavaksi? Tilanne tuntui vielä pahemmalta ajanhukalta kuin Manun kanssa puhuminen, mutta hän ei saanut itseään motivoitua nousemaan ylöskään. Kepe selvästi keräili ajatuksiaan vieressä.

”Mutta eivätkö jonkinlaiset valtarakenteet – joissa johtajien merkitys on paitsi käyttää valtaa myös olla vastuussa alaisistaan – ole kuitenkin edellytys tällaisille yhteiskunnille, joissa me elämme? Ja eikö tällaiseenkin koneistoon saa paljon lempeyttä, jos sen osat ovat lempeitä toisilleen, ja myös johtajat – kuten… vaikka Tawamme – ovat lempeitä?”

Kondel hymyili ja nojasi hieman käteensä sekä tuijotti syvälle Kepeen. Matoralaisen katse oli totta tosiaan aika vangitseva. Jotain haudattua viisautta sen takana oli pakko olla.
”Siis aivan hirveän kiva ja ihastuttava ajatus. Ja älkää käsittäkö mua väärin. Kyllä tää teidän Klaaninne on joiltain osin tosi kaunis ja kiva juttu. Mutta emmätiiä… olisko hierarkioissa lähtökohtaisesti vähän jotain mätää, jos ootte vähemmistössä?”

”Vähemmistössä… millä tapaa?”

”No ehkä esim. sillä tapaa, että täällä on niin vähän kärsimystä”, Kondel sanoi vilkaisten Visokkia. ”Metru Nui. Xia. Odina. Stelt. Näitä riittää. Eikö oo kumma, miten huonosti onnellisuutta syntyy väkivallan uhalla? Ette tekään nyt tietty mikään paratiisi ole, paitsi suhteessa kaikkeen tohon.”

”Aha. Oliko tuo kehu?”

”Ylistystäkö ja kumarteluako toivoit?” Kondel sanoi virnuillen. ”Kyl meistä vielä ystäviä tulee.”

”Olet selvästi uskovainen.”

”… Niin”, Kepe yritti pelastaa palaamalla aiheeseen. ”Sitä toivoisi, että kaikkien noiden paikkojen hallitsijat haluaisivat myös hyvää kaikille, mutta on kyllä niin, että heidän valtansa perustuu toisten alistamiseen. Steltinpeikot varmasti eläisivät hyvin erinäköisessä yhteiskunnassa, jos voisivat siitä itse päättää…”

”Niin”, Kondel sanoi hiljaa. ”Tai jos osaisivat ees ajatella sitä. Niin on vaan aina ollut. Tiedätteks sen, miten jotkut koneistot on… niin syvälle rakennettuja, että kukaan ei osaa ees kyseenalaistaa niitä?”

Kepen mieleen tuli heti Jäätutkija, tai nyttemmin Kelvin, joka kenties ainoana kansastaan oli kyseenalaistanut koneistonsa… ja se teki hänestä vihollisen entisille tovereilleen. Tutkija oli joutunut jättämään koko aiemman elämänsä taakseen.

Visokki puolestaan ajatteli jälleen Sydäntä. Sitä, miten se oli joskus ollut ainoa totuus. Ja mikä pahinta, sitä, miten hän tässä uudessa merkityksettömässä tyhjyydessä vain tahtoi takaisin sen piiriin.

”Sattuu aika paljon mennä vastoin sellaisia systeemejä, jotka on kaikki, mitä sulla on”, Kondel sanoi rapsuttaen pupua mintunsinisen kämmenensä alla. ”Degoh Nuilta terkkuja vain. Metru Nuin kaltaisen edistyksen perässä voi luopua aika monen sortin oikeuksista. Vaikkapa oikeudesta sanoa turagalle vastaan, se ei oo niin kovin tärkeää.”

”Sinä olet sieltä?” Visokki kysyi.

Kondel nyökkäsi.
”Meininki muuttui aika häsellykseksi siinä vaiheessa, kun saaren hohdokkain toa päätti yksi päivä vaan livahtaa karkuun. Livahdin vähän sen jälkeen myös. Ja löysin saman saaren mutta ihan eri tarkoituksen. Haha, pappa Z otti kyllä avosylin vastaan.”

”Huh. Aika hurjaa”, Kepe sanoi ja mietti myös omaa kotisaartaan ja sen yliopistoa, josta hän oli aikanaan joutunut luikkimaan pois… akateemisten erimielisyyksien takia, kanisteriin piiloutuneena. Koneiston ja sen normien vastustamisesta oli siinäkin ollut kyse. Ja sen jälkeen hänkin oli päätynyt Klaanin saarelle.

”Siitäkin huolimatta, että kunnioitat Zeeronia, Pyhää äitiä ja Oraakkelia”, Visokki sanoi Kondelille, ”sinä salakuuntelit sitä keskustelua ja kutsuit meidät tänne puhumaan jostain, mitä Zeeron ei kertonut?”
Kondel nosti teekuppiaan kaksin käsin suunsa tielle, käänsi päätään hitaasti Visokkia kohti ja hymyili hieman astian takana. Hän ei vastannut heti, joten Visokki jatkoi.
”Ainakin sinulla vaikuttaisi olevan ongelma kaikkien hierarkioiden kanssa, jos jotain.”

”Athismin johtajat on ihania tyyppejä”, Kondel sanoi nyökäten. ”Mutta myös he kumartelee niille hierarkioille, jotka tän maailman on pirstonut.”

Kondelin silmät vaeltelivat, eivätkä Visokki ja Kepe voineet olla seuraamatta tämän katsetta. Seinillä olevissa värikkäissä maalauksissa oli kukkasia, lintuja, sieniä ja muuta värikästä… mutta myös särkyneitä kuita, sarvipäisiä hahmoja ja kukkaniityllä kirmaava vihreäkaapuinen hahmo, jonka ympärillä pyöri koko joukko jäniksiä.
Se kaikki tuntui Kepestä hieman… kerettiläiseltä. Symboliikka oli hyvin erilaista kuin temppelissä ja melko vähän aikaa sitten seinille maalattua.

”Mä oon vähän nuorempaa polvea”, Kondel sanoi hymyillen. ”Ja mitä muuta vapauden sanomaan kuuluu, kuin kapina vanhempiaan vastaan?”

”Kuulostaa petokselta”, Visokki sanoi.

Kondel nyökkäsi.
”Ehkä sulle. Onko siitä tosiaan niin kauan, kun ite kapinoit?”

Visokki kurtisti kulmiaan.
”Minusta sinulla on todella kauniita ajatuksia hierarkiasta. Ehkä vähän liiankin. Tuntuu aika lapselliselta ajatella, että pärjäisimme ilman… mitään. Emmekö… emmekö me ole vain eläimiä täysin ilman sitä?”

”Mikä vika eläimissä?” Kondel kysyi vilpittömänä.

Kumpikaan ei vastannut. Neito käänsi katseensa hieman taakseen. Siellä yksi pupuista, suuri valkoinen, torkkui lurppakorvansa vasten kehoaan. Ja sen alla… koko joukko pikkuruisia päitä työntyi tuhisevina esille.

”Aika hyvin niillä tuntuu menevän.”

”Jos sanot niin.”

”Ja jos oon täysin rehellinen, niin mun nähdäkseni Pyhä Äiti ja isät eivät oo täysin tehneet tehtäväänsä suojellakseen vapautta. Ehkä siksi, koska jopa vapauden kirkon täytyy pelätä Kohtaloa. Tällaisessa maailmassa kuolee aika helposti, jos sanoo vääriä juttuja. Tai tietää semmoisia. Se on varmaan myös se syy, miksi pappa Z ei kertonut teille koko legendaa.”

”Vapauden kirkkokaan ei siis –… hei hetkonen, ’koko legendaa’? Mitä tarkoitat?”
Sanoiko Kondel, että Punainen mies -mytologiaa oli vielä lisääkin? Ja sellaista, mistä Athin seurakuntakaan ei ollut syystä tai toisesta vapaa puhumaan? Kepe ei kyllä ollut vielä ihan varma, luottaako Kondeliin. Miksi tämä kertoisi heille jotain, mistä yleensä niin sanavalmis Zeeronkaan ei ollut pukahtanut?

”Ja no, annetaan se vanhukselle, että ehkä pappa Zeeronkaan ei aattele sitä kaikkea enää osana sitä legendaa”, Kondel sanoi. ”Maailmassa on ollut aika paljon tyyppejä, jotka on tehnyt kaikkensa poistaakseen sen. Ja kaiken siihen liittyvän. Oon joutunut vähän… kasailemaan palasia.”
Kondel nyökkäsi kohti rikkinäisten kuiden muotoisia maalauksia.

”Vau. Mistä kaikkialta olet saanut tätä?”

”Nui-Koron lahko oli aika avuliaita, mutta niillä oli aika pieni osa kaikesta, kuten varmaan huomasit jo. Mutta on tässä ollut muitakin. Sellaisia tyyppejä, jotka ei oo ehkä atheonisteja, mutta… flirttailee symboliikalla. Kristallinoita lähettää terkkuja.”

”Öö”, Kepe sanoi. ”Kuka?”

Kondel hymyili hetken silmät kiinni kuin olisi hieman nolostunut lipsautuksestaan.
”Opitte ehkä joskus. Ei ehkä nyt tärkeää. Tärkeää on se, että haluan teidän kuulevan tän tarinan. Se saattaa kuulostaa aika hullulta ja aika pelottavalta, mutta… te vaikutatte tyypeiltä, jotka saattaisi hyötyä tän kaltaisista totuuksista.”

”Hah”, Visokki sanoi. ”En tiedä, kuinka paljon kolmas maailmanlopun ennustus minua enää järkyttää tänään.”
Kondel antoi siitä hänelle merkitsevän katseen.

”Maailmanlopun?” Kondel mutisi. ”Jännä.”
Hän silitti pupua hetken hyvin rauhallisesti keräillen selvästi ajatuksiaan.
”Jännä, miten kaikilla on niin kiire joko varautua maailman loppumiseen tai lopettaa se itse. Ikään kuin se olis melkein vähän rauhoittavampi ajatus kuin siinä eläminen?”

Kepe oli tässä vaiheessa aivan valmis kuulemaan uusia totuuksia. Ei siinä varmastikaan voinut olla mitään, mikä rasauttaisi hänen rusinoitaan enää kovin pahasti. Ne olivat rasahdelleet viime aikoina niin perusteellisesti, että oli vaikea kuvitella, että niissä olisi jäljellä mitään rasauteltavaa. Hän huomasi myös, miten aikaisemmin hyvin monen verkkaisen mutkan kautta tähän hetkeen päätyneen Kondelin silmiin oli syttynyt into päästä kertomaan tämä tarina. Yleisöä neitokaisella ei kenties aiemmin ollut tälle ilmeisen kerettiläiselle kertomukselleen ollut.

”Jos uskot, että voimme tästä legendasta löytää vielä uusia vastauksia… niin kerro se toki!”

Kondel nyökkäsi ja hymyili. Hän pyöritteli yksinäistä sormea pitkin teekupin reunaa ja vilkuili seinämaalauksiaan.
”Tää osa tarinoita ei liity ehkä hirveän kiinteästi siihen, mistä te tulitte kysymään. En tiedä ihan hirveästi, kuinka paljon uskon Punaiseen mieheen. Mutta pappa Z teki sen virheen, että mainitsi, että sitä kutsutaan myös ’Kuulapseksi’. Herättääks se teissä mitään kysymyksiä?”

”Pitäisikö sen herättää”, Visokki sanoi tylsistyneellä äänellä. Kepe oli kuitenkin jo innokkaana kysymässä.

”Oliko Punainen mies siis tämän ’Kuun’ oppilas?”
Kepe nielaisi vedettyään päässään potentiaalisen/pähkähullun yhteyden ”Mustaan kuuhun”, muinaiseen athistiin, josta hän oli jo tänään aiemmin keskustellut. Hän täsmensi kysymystään.
”Tai siis… Oliko Punainen mies isä Orondesin oppilas?”

Kondelin silmät räpsyivät rentoutuneesti, suorastaan unisesti.
”No niin, ollaan ainakin jo jossain! Aivan ihastuttavan varmaa logiikkaa hei”, Kondel sanoi. ”Enkä voi syyttää sua siitä, että toi on se johtopäätös, johon sä saavuit. Mut mitä mä sanoin koneistoista aiemmin?”

Kepe räpäytti silmiään pari kertaa hieman avuttomana.

”Että ne ovat niin sisäänrakennettuja”, Visokki auttoi. ”Että niitä on vaikea edes tiedostaa?”

Kondel katsoi heihin molempiin ja sitten sulki silmänsä.
”Painakaa tekin vaan simmut kiinni ja ottakaa mukava asento, niin kerron teille tarinan. Ehkä teidän mielikuvitus loihtii sen esiin paremmin kuin mun sanat ikinä voisi. Mut ennen kuin teette sen, mä haluan, että kysytte itteltänne aika tärkeän kysymyksen.”

Hetken hiljaisuuden jälkeen Kepe ja Visokki eivät voineet kuin totella ja sulkea silmänsä. Pörheät puput hypähtelivät heidän ympärillään. Kaupungin äänet vaimenivat. Kondel avasi suunsa.

”Ja se kysymys menee niin, että… miten niin lapsi?”

Kondelin kertomuksen päätyttyä Kepe oli pitkään vaiti.

Sitten hän veti henkeä hitaasti ja syvään.
” … okei. Häh.”

”Ihan hyväksyttävä reaktio”, Kondel sanoi hymähtäen, mutta ilman hymyä. ”Siinä on ehkä paljon, mitä pureksia. En handlannut sitä ihan hirveän arvokkaasti ite.”

”Minä en ymmärrä”, Visokki sanoi. ”Minä en nyt vain ymmärrä, mitä yrität sanoa meille.”

”Niin silleen… vaikutitkin sellaselta tyypiltä, jolle legendat ei ehkä meinaa aivan hirveästi. Se on ihan ookoo, en syytä sua. Legendat on tarinoita. Ne antaa vaan sen verran kuin haluaa antaa niiden antaa.”

Teeveden viimeiset höyryt leijailivat ilmassa. Pari pupua oli uskaltautunut Visokin kitojen eteen. Ne vain tuijottivat häntä silmiin pienet nenät väristen. Visokilla kävi mielessä, että kuka tahansa muu visorak olisi jo syönyt ne. Hän ei tiennyt, miltä sen olisi pitänyt tuntua, että ne eivät pelänneet häntä. Eipä hänellä juuri nyt kovin voimakas olo ollutkaan, vain hämmentynyt ja hukassa oleva.

”Okei, entä jos tuo on pötyä. Kuten ne kaikki muutkin? Entä sitten?”

Kondel hymyili viattomasti.
”Mä vähän arvelin tätä. Silleen… siinäkin tapauksessa, että toi ei olisi täysin totta, mä haluan kysyä teiltä pari aika olennaista kysymystä. Sellaista, joiden olisi ehkä pitänyt joskus elämässä herätä ilman tätä tarinaakin.”
Hänen kätensä laskeutui kanin värisevälle selälle.
”Miten niin ’lapsi’. Miten niin ’isä’. Miten niin ’äiti’. Miten niin ’perhe’.”

Oudot sanat, joita Kepe käytti hyvin harvoin, poukkoilivat hetken hänen päässään.

”Ne… ne ovat käteviä rinnastuksia. Kai rahien yhteydessä käytetään noita sanoja juuri siksi? Pupu-’lapsi’ on isänsä ja äitinsä oppilas.”

Kondel puri huultaan kuin näyttäen kokevansa äärimmäisiä hellyyntyneisyyden tunteita.
”Hirveen söpösti sanottu. Mutta ei se ihan niin toimi. Voin kertoa, että nää pikku karvapallot lisääntyy kuin… kuin. Emmätiiä, luulin että tähän oli joku ilmaisu. Se ei oo ehkä tärkeetä.”
Kondel nosti erään pullean kanin syliinsä. Se ei tuntunut vastustavan, mutta näytti erittäin hämmentyneeltä tuijotellessaan Kepeä ja Visokkia. Kepe samaistui sen ilmeeseen nyt erittäin paljon.

”Eikö teistäkin oo ollut aika outoa, että meillä on noi sanat? Isä, äiti. Raga. Lapsi. Shi. Toisaalta viittaa kätevästi opettajan ja oppilaan suhteeseen… mutta kumma kyllä, käytetään myös silloin, kun joku luo jotain.”

”Kuten… kun isä Orondes loi seurakuntansa?”

”Niin, vaikka niin. Mut se ei ehkä ollut Isä Kuun ensimmäinen luomus. Eikä rakkain.”

”Niin, siihenhän Manukin viittasi. Että tämä Orondes saattoi luoda Avden?”

Kepe nyökkäili yrittäen saada tähän jotain järkeä. ”Eli… tämä Kuulapsi, tämä Avde… hän on jotenkin keinotekoinen? Kuin… kuin vaikka vahkit?”

Kondel katsoi häneen empaattisesti.
”Niin siis… ei.”

”… Ei?”

Kondel laski pulskan pupun käsistään.
”Ei.”

”… Kuin… kuin puput?”
Koneisto raksutti Kepen päässä, mutta siitä puuttui muutama hyvin oleellinen ratas. Kepe ei edes huomannut niiden puutetta, ei osannut kyseenalaistaa sitä, sillä se oli niin syvälle rakennettu. Siispä missään ei ollut mitään järkeä.

Visokki taas… tunsi ymmärtävänsä mutta ei aivan hyväksyvänsä. Se liittyi ehkä siihen, kuka hän oli. Minkälaisen olennon ihon alla hän eli. Minkälaisesta maailmasta hän oli astunut muiden kuin eläinten maailmaan.

”Kertokaapas, ihanaiset”, Kondel sanoi hiljaa. ”Että eikö ole jopa vähän kummaa, että maailma on täynnä olentoja, jotka elää ja kuolee jättämättä minkäänlaista jälkeä tähän kaikkeen. Että kaikki me tunnetaan tyyppejä, jotka ei tiedä, mistä ne on tulleet, paitsi nousseet kanisterista jollekin saarelle jossain täysin valmiina. Mutta kaikki elämä ei suinkaan oo tällaista. Ei, vain me. Vain me ’tietoiset’.”

”Mutta… niinhän asiat kai vain ovat”, Kepe sanoi. ”Me ’tietoiset’, ja rahit. Eräänlainen… dualismi.”
Visokki vilkaisi Kepeä. Kepe huomasi tämän ja meni hämilleen.
”Ja… ovathan visorakit ’tietoisia’, Visu, eivätkös? Tai siis… äh, anteeksi, en minä ole koskaan oikeasti pysähtynyt miettimään tätä!”

”Kepe”, Visokki sanoi väsyneesti. ”Minä en oikeasti jaksa edes loukkaantua tästä nyt.”

”Tai siis”, Kepe änkytti, ”tämä kaikki tuntuu nyt vain paljon… vaikeammalta ja monimutkaisemmalta kuin aiemmin.”

”Älä ruoski itteäs liikaa”, Kondel sanoi. ”Melko mielivaltaiseltahan se jako tuntuu. Noi meidän saarella rähinöivät ’torakatkin’ vaikuttaa aika korkeakulttuurisilta… tai no, en siitä tiiä, mutta älykkäitä ne ainakin on, ja tietoisia.”

Kepe juuttui miettimään Kondelin sanoja. Nazorakit… olivat totta tosiaan kuin kansa muiden joukossa? Niiden teknologian taso oli ehkä jopa korkeampi kuin monen sellaisen kansakunnan, joka koostui tietoisiksi lasketuista olennoista. Eikä tässä ollut mitään uutta. Eläimeksi luettu olento toimi Klaanin Telakan johtajana. Yksi sellaiseen päin vähän kaartava oli Klaanin tuorein moderaattori, joka oli kuitenkin ollut jonkin aikaa hänen ja Snowien matkakumppanina Profeetan salaisuuksien perässä.
Kuinka mielivaltaiselta se kaikki todella tuntuikin nyt?

”… eli entä jos mitään jakoa ei oikeasti olekaan, kaikki vain luulevat, että sellainen on. Tätäkö tarkoitit, kun sanoit maailman olevan rikki?”

”On se jako olemassa. En tiedä vain, pitäisikö sen olla. Minkä kaltaisten lajien välillä se jako on, mussukat? Mikä erottaa ne, joilla on lapsia, niistä, joilla ei ole?”

Visokin katse kirkastui.
”Niistä toiset”, hän sanoi. ”Ovat makutojen tekemiä.”

”Julma enkeli oli mustasukkainen perheen rakkaudesta”, Kondel sanoi nyökäten.

”… Ja ’kuinka hänen kaltaisensa enkelit ottivat leikkikaluikseen'”, Kepe muisteli legendan jatkoa, ja hänen silmänsä levisivät ammolleen.

Ja näin enkeli oli vienyt ’tietoisilta’ sen, mikä raheilla vielä oli.

Jos Kepelle ei olisi ollut karttunut kokemusta eksistentiaalisesta kauhusta ja maailmankuvan romahtamisesta, olisi hirvittävä ajatus ehkä iskenyt vielä kaameammin.

Mutta… oli se aika paljon nytkin.

Hän tiesi kyllä, miten makutoista puhuttiin Suuren hengen enkeleinä, jotka loivat rahit, mutta jos Kuulapsen legenda oli totta… oliko makutoilla ollut vielä suurempi, Suuren hengen luoman maailman vastainen rooli nykyisen maailmanjärjestyksen muotoutumisessa kuin kukaan tiesikään?

… Tiesikö Manu?

Visokki kävi läpi aivan samanlaisia ajatuksia, jotka eivät antaneet hänelle rauhaa.

Kondel antoi heille molemmille selvästi mietintärauhaa mutta nousi ylös ja asteli hieman peremmälle. Hän nosti varoen yhtä pienimmistä pupuista kohti heitä. Se oli yksi niistä, jotka olivat vasta kömpineet esiin suuren emonsa alta.

”Tää on Zeeron Junior”, hän sanoi hilpeästi. ”Pikku veijari, ei oo ollut maailmassa kovin pitkään. Vielä paljon nähtävää ja ymmärrettävää.”

”Niin”, Visokki sanoi.
Kepe ei osannut käsitellä yhtäkkistä pupunesittelyä kauhunsa keskellä, joten vain nyökkäsi.

Kondel laski kätensä emon päälle.
”Tää on sen mamma, Bongo. Aikuinen runsas nainen hänkin, mutta pikku tyttönen verrattuna vanhaan Cordakiin.”
Kondel osoitti nurkkaan, jossa selvästi muita vanhempi, hieman lysyssä oleva kani hypähteli raihnaisesti.

”Kaikki tietty hyvin rakkaita mulle. Näihin on vaan hirveen paha kiintyä ja nimetä kun niitä vaan menee ja tulee.”

”… Okei”, Kepe sanoi.

”Niin, mutta siis se pointti oli. Aluksi pieniä, sitten isoja ja sitten ne rupsahtaa ja menee kasaan. Kuulostaako tutulta?”

Sitoivat tähtien elämänkiertoon ja sen keinotekoisiin vaiheisiin, kertaus kävi vielä Kepen päässä.

Matoranista toaksi, toasta turagaksi, turagasta legendaksi

”Ei… seis, tämä on jo liikaa.”

”Ymmärrän hyvin sun reaktion”, Kondel sanoi pahoittelevasti. ”Koska tästä herää aika monenlaisia kysymyksiä. Lähinnä se, että jos maailma on näin perusteellisesti rikki… jos kaikki hirveät hierarkiat on saanut valtansa siksi, koska kosminen koneisto päättää, milloin kukakin syntyy ja kuolee… jos meidän on pakko pukeutua naamioihin, että pysymme ees hengissä… ja jos se koneisto vienyt meiltä kyvyn tietää, mitä lempeys on, koska lopulta me kaikki noustaan tyhjille rannoille kylmistä kanistereista aivan yksin…”
Kondel silitti hellästi otteessaan olevan pörröisen olennon päälakea.
”… niin miksi me puhutaan ikinä mistään muusta?”

Kumpikaan heistä ei osannut vastata. Kondelin äänestä kuuli jotain uutta: suorastaan halveksuntaa, ehkä ärtymystä.

”Jos meiltä kaikilta on viety oikeus perheeseen, ja… aina kun joku yrittää luoda jotain korvaavaa, tyrannit nousee ja kaataa sen alas, koska pelkää sen voimaa. Ja ne viisaat, jotka luulee tietävänsä kaiken maailmasta, väittää että ei saa edes rakastaa toista siten kuin rakastaa Suurta Henkeä. Jos pieninkin jäänne siitä lempeydestä, mikä meidät synnytti, on viety…”

Kondel huokaisi syvään.

”Jos toi kaikki on totta… onko edes ihme, että maailma on näin hirveä kuin se on?”

Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Kepe ja Visokki kävivät kumpikin päässään läpi lukemattomia mahdollisuuksia ja implikaatioita, joita he eivät aiemmin pystyneet edes kuvittelemaan. Niiden kuvitteleminen olisi ollut mahdotonta. Kondel silitti Zeeron Junioria ja katsoi jonnekin kauas kasvoillaan aivan uusi vihainen ja surumielinen ilme.

Jos koko maailman tyrannit pitivät matoraneja ja muita lajeja pimennossa ja tanssimassa tiukasti pillinsä mukaan… mitä se kertoi heidän kulttuureistaan ja uskonnoistaan?

Mitä… yhtenäisyydestä, velvollisuudesta ja kohtalosta?

Mitä… Suuresta hengestä?

Mitä… eri lajeista?
Mitä laji edes tarkoitti, jos he ilmestyivät joka tapauksessa kanistereista meressä kuin tyhjästä vain?

Kanistereista… mistä… mistä ne tulivat?

Ja miksi ne tuntuivat nyt vain kuin jonkinlaisilta vankiloilta?

Kepen oli vaikea miettiä pidemmälle. Jotkin asiat oli kaiverrettu niin syvälle hänen olemukseensa, että niiden asettaminen edes vähäisen kriittisen tarkastelun alle koetteli kaikkia rajoja. Mutta… hänen oli tiedemiehenä koetettava saada kaikki palaset paikoilleen. Tämä oli vain yksi uusi näkökulma. Näkökulma, joka oli huolestuttavalla tavalla avannut hänen silmiään ja saanut hänet jälleen kerran tajuamaan, että hän ei ehkä tiennyt niin paljon kuin luuli.

Mutta… se oli vain yksi näkökulma. Se ei ehkä ollut koko totuus. Se ei ehkä ollut lainkaan totta.

Siltikään… sen mahdollisuutta ei voinut jättää huomiotta.

Hänestä tuntui, että tämä keskustelu tulisi vaivaamaan häntä hyvin pitkään. Mutta uskaltaisiko tästä puhua kenellekään? Hän ei ollut varma, haluaisiko tai edes voisiko nostaa sitä puheeksi athistien kanssa. Ehkä Snowien… niin, se voisi olla hyvä idea! Snowiella olisi varmasti jokin hyvä ja viisas näkökulma tarjottavaksi, ja kaikessa olisi sitten taas enemmän järkeä.

Olisihan?

Ja voisiko hän pudottaa ketään muuta tuolilta samaan tapaan kuin oli itse juuri pudonnut? Se tuntui… julmalta.
’Julma’ oli erinomainen tapa kuvata myös sitä, miten pehmentämättä Visokki sanallisti tuon kauhun ääneen.

”Sanotko sinä siis”, admin aloitti, keräili sanoja hetken, ja sitten jatkoi painokkaasti. ”Sanotko sinä, että Avde ei ole joku keinotekoinen, valheellinen hirvitys… vaan me kaikki muut olemme?”

Kondel kurtisti surumielisesti kulmiaan.
”Valheellinen…? Enpä niin siitä tiiä, admin hyvä. Mutta luonnollista tää ei voi olla. Mikään tästä. Ja oon kyllästynyt teeskentelemään, että asia olis niin.”

Kepekin käänsi ajatuksensa Avdeen ja Punaisen miehen rooliin kaikessa tässä. Jos Avde todellakin teki kaiken siksi, että tiesi siitä, minkälainen maailma oli ennen ollut… oliko Avde kaiken aikaa ollut oikeassa siinä mitä teki?
Kepe huomasi tuijottavansa nyt heinää mutustavaa Zeeron Junioria. Ja jos Avde oli viimeinen matoralainen ”lapsi”, tämä muistutti kaikista huoneessa olijoista eniten tätä pupua.

Outo ajatus. Ehkä… tuossa ei ollut järkeä. Mitä ”lapsuus” edes matoralaiselle olisi?

Ja jos Avde oli niin ikivanha… ei kai tätä edes voisi kutsua ”lapseksi”?

Tai… matoralaiseksi?

Kepe koetti pukea ajatuksensa sanoiksi toisille.

”Onko Avde siis kaiken aikaa ollut oikeassa? Onko se miten me vastustamme tämän loisia ollut kaiken aikaa väärin, ja olemme vain pelanneet makutojen ja tyrannien pussiin, vain ylläpitääksemme ’status quota’, kuten makutat itse sanoisivat?”

Visokki katsoi häntä silmissään enemmän tunnetta kuin koko tänä päivänä.
”Ei.”
Kepe suorastaan säikähti sitä hohdetta, jonka hän näki silloin Visokin silmissä.

”Eikö?” Kondel kysyi hiljempaa.
He kääntyivät molemmat katsomaan. Matoralaisen levollinen, mutta surumielinen katse vaelteli seinämaalauksissa.
”Meillä on äiti Athin siunauksella pyhä tehtävä suojella vapautta. Mut… mitä tarkoittaa vapauden suojelu, jos tehdään sitä rikotun maailman ehdoilla? Mitä se tarkoittaa, jos me tehdään sitä Punatähden ehdoilla? Ei mun nähdäkseni ihan hirveästi.”

Visokin pihdit puristuivat yhteen.
”Minä vannon, jos sinä jatkat tuota ajatusta sinne, minne sinä jatkat… minä en ole aivan varma, mitä minun pitäisi tehdä.”

Kondel hymyili.
”Ei hätää. En oo atheonisti. Enkä minkään Punaisen Miehen vakooja. Mutta… välillä mietin, meneekö vastoin meidän äiti Athin opetuksia olla yrittämättä seurata äiti Atheonin polkua.”

Äiti, Kepe havaitsi sanovansa melkein ääneen. Mitä… mitä se edes tarkoitti? Hänestä tuntui, että sen olisi pitänyt olla hänelle paljon merkityksellisempi kuin se oli.

Yhtäkkiä koko sanasta tuli outo olo. Todella outo.

”Seuraan kyllä Pyhää Äitiä ja Oraakkelia”, Kondel nyökkäsi. ”Ja pappa Z:tä. Ja Punainen Mies on ilmeisesti meidän vihollinen. Mut enemmän ja enemmän on vaikeeta teeskennellä, että maailma Punatähtösen alla olis kunnossa. Ja vaikka tää teidän Punainen Miehenne ei astelis Kuulapsen polkua… ehkä jonkun pitäis.”

Kepe mietti, yrittäisikö itse samaa kuin Avde, jos hän tietäisi kaiken, mitä tämä tiesi.

Olisiko hänkin perhettään etsivä lapsi?

Vai…?

Hän katseli käsiään. Ne olivat suuremmat kuin matoralaisen kädet. Suurempi koko oli merkki matoralaista suuremmista voimista ja siitä, että hän oli toa-soturi… Vaikka kovin ”soturiksi” tai ”ritariksi” hän ei ollut koskaan itseään oikein tuntenut.

Mutta… tarkoittiko se vain, että hän oli… täysikasvuinen?

Ja miten luonnottomalta kuulostikaan se, että hän, joka mielsi itsensä varsin nuoreksi ja kokemattomaksi, oli ”aikuinen”, kun taas viisaat ja vanhat Oraakkeli ja Zeeron olivat ”lapsia”?

Hän katsoi kahta pupua, joista toinen oli isompi, ja häntä hieman heikotti. Ajatus tuntui… likaiselta. Kielletyltä. Väärältä. Hän halusi vain työntää sen pois.

Näinkö kieroilla tavoilla koneisto oli kaiken aikaa pelannut häntäkin?

Oliko hän kaiken aikaa vain luottanut siihen, mitä maailma hänen ulkopuolellaan sanoi, astellut sen hänelle määrittämän kohtalon polkua pysähtymättä oikeasti miettimään, mitä maailmassa tapahtui?

Oliko hän aina ollut vain kiltti ratas, joka pyöri juuri niin kuin koneisto oli vaatinut? Ilman, että hänellä oli koskaan ollut oikeasti omaa agenssia?

Oliko hän vain kone?

”Mutta… enhän minä ole mikään robotti”, Kepe mutisi ääneen, ehkä tarkistaakseen, että oli tosiaan olemassa.

”Mitä veikkaat”, Kondel sanoi hiljaa katsoen häntä silmiin. ”Kuinka usein vahkit miettii tätä samaa?”

Kepe henkäisi syvään. ”Jos me olemme aivan yhtä koneita kuin vahkitkin, lienee vain osuvaa, että matoralaiset ovat rakentaneet itselleen niiden kaltaisia lapsia…”

Kondelin kasvoilla oli surumielinen hymy.
”Perhe on voitu viedä”, hän sanoi huokaisten. ”Mutta kaipuuta ees julma enkeli käärmeineen ei oo voinut tappaa. Ja se saa meidät kaikki etsimään jotain, jolla täyttää se.”
Hän silitti hellästi valkean pupun päätä. Yhä useampi huoneen kymmenistä pörröpäistä loikki hänen luoksensa, kunnes hän oli kokonaan niiden pörheän, tärisevän massan ympäröimä.

”Kaipuu ei kuole, se vaan muuttaa muotoaan. Ja me kaikki diilataan sen kanssa vähän eri tavalla. Toiset rakentaa asioita. Toiset hoitaa eläimiä.” Kondel huokaisi ja hymyili raukeana heille. Hänen kätensä vaelsivat pörheässä pupumassassa.
”Toivottavasti teilläkin on joku tapa taistella tätä yksinäisyyttä vastaan.”

Kepestä tuntui siltä, kuin hän olisi pudonnut tuolilta perusteellisemmin kuin aikoihin. Hän oli jatkamassa ajatusta jo vielä syvemmälle, vaikka se oli pelottavaa. Kun hän tuijotti kättään… hänen oli vaikea olla ajattelematta, että sen saisi ehkä avattua ruuvimeisselillä. Ja sen jälkeen ehkä koottua uudestaan.

”… niin”, hän sai ulos.
”Riittää”, Visokki sanoi Kondelille katkaisten Kepen ajatuskulun. ”En tiedä, onko sinulla meille enää juuri annettavaa. Tämä oli… mielenkiintoista, jos nyt edes jotain.”

Kondel henkäisi syvään ja hymyili pientä, alakuloista hymyä.

”Enempää mä en kai ikinä ole toivonutkaan.”

Matoralainen antoi katseensa vaeltaa tilan seinillä. Jokin tuossa sotkuisessa kivisessä varastossa täynnä jäniksiä oli muuttunut yhdellä keskustelulla joksikin yleväksi. Joksikin, joka oli ravisuttanut kaiken perusteita.

”Oon pahoillani. Tässä on varmaan vähän pureskeltavaa. Ottakaa tai jättäkää… ainakin raotin teille tätä ovea. Se on kaikki, mihin mun kaltainen nöyrä äiti Athin palvelija voi ehkä väittää pystyvänsä.”

”Ei… ei tarvitse pahoitella. Ehkä on parempi näin, että sait kerrottua tämän meille. Ehkä on parempi, että nyt tiedämme tämän… vaikka siksi emme ehkä enää voi koskaan katsoa ympäröivää maailmaamme ihan samalla tavalla. Kiitos, Kondel”, Kepe vastasi, kasvoillaan hieman haikea hymy, kuin hän olisi kaivannut puolen tunnin takaista viattomampaa aikaa.

Visokki ei vastannut Kondelille muulla kuin rauhallisella katseella. Kukkaseppeleinen matoralainen tuntui odottavan häneltä hetken jotain, mutta tyytyi lopulta hiljaisuuteen ja nousi seisomaan.

”Luulen kans, että saatatte tarvita hetken ihan vaan käsitellä tätä”, hän sanoi ja asteli huoneen perällä olevalle kankaalle. ”Ja siis, mikäli tästä on apua, ottaakaa vaan syyniin kaikki mun materiaali. Ei se mun yksinoikeus ole.”

Sinertävä käsi tarttui tuohon suureen kankaaseen ja nykäisi sen alas.

”Tehkää totuudella enemmän kuin kirkko, joka vannoo suojelevansa vapautta, mutta pelkää vankilaansa liikaa.”

Kun kangas laskeutui, paljastui huikea näky. Kiviselle seinälle oli maalattu, selvästi ei kovin kauan aikaa sitten, valtaisa muraali. Se oli täynnä hahmoja, jotka vaikuttivat suoraan muinaisista kirjoituksista raastetuilta, ja vanhan mataian sanoja näistä jokaisen alla. Kepen ja Visokin silmien eteen aukesi katonrajaan asti ylettyvä kuvaelma, josta he osasivat nyt tunnistaa joitakin sanoja, joitakin hahmoja.

Mutta totuus ei tuntunut juurikaan selkeämmältä, vaikka sitä katseli kuinka tarkkaan. Tai helpommalta hyväksyä.

Muraali

Ihuraga Fano-onu, Kepe luki vasemmanpuoleisen hahmon alta. Tuon hahmon hän tunnisti Profeetaksi… Isä Orondekseksi. Entä kuka oli toisella puolella? Isä Kuun rakastettu, Kuulapsen äiti?

… Avden äiti?

Äiti?

”Ootte mun puolesta tervetulleita tuijottelemaan tätä kaikkea niin paljon kuin teidän tarvii”, Kondel sanoi hymyillen. ”Milloin vaan. Jos lupaatte ruokkia mun puput samalla.”

”Öö, joo, kiitos!” Kepe havahtui. Hänestä tuntui, että tämä muraali sisälsi paljon vastauksia, kunhan hän osaisi kysyä oikeat kysymykset. Hän ja Visokki käänsivät siihen taas katseensa…

… ja kumpikin mielessään pohti sen merkitystä hyvin pitkän aikaa.

Kun Kepe seuraavan kerran tiedosti olevansa Kondelin asunnossa, päässään lukematon määrä uusia kysymyksiä, hän huomasi Kondelin jo poistuneen paikalta. Kepellä olisi ollut niin paljon kysyttävää. Oliko muraali vain Kondelin omaa tulkintaa, vai vielä muinaisempaa perimätietoa? Minkä osan Nui-Koron lahko oli tiennyt, mikä osa siitä heillä oli edes samaa athistien kanssa? Kuka… kuka ihmeen kristallinoita?

Mitä tuo kaikki edes tarkoitti?

Oli tuolla athistilla noihin kysymyksiin vastauksia tai ei, hän oli tanssahdellut heidän välistään ulos kiviseinäisestä tilasta vailla maailman painoa olkapäillään.

”Hetkinen… Kondeldu? Eikö -du ole krikcit-sukupuoli?”

”… niin?”

”Mutta… hänhän on matoran?”

”Onko?”

Kepellä ei ollut siihen vastausta, jota hän olisi ymmärtänyt. Maailma oli aina koostunut mustavalkoisista jakolinjoista, jotka tuntuivat nyt yhä keinotekoisemmilta. Hänellä oli niin typerä olo, että hän ei osannut muuta kuin hymähtää.

Kepe aavisti, että hän ja Kondel tulisivat kyllä näkemään vielä.


Kepe tyhjensi Kondelin pupujen valtavaan ruokakuppiin ison osan heinäsäkin sisällöstä. Ahnaat vipeltäjät hyökkäsivät välittömästi ateriansa kimppuun suurena, päivän toiseksi karvaisimpana pallona.

”Tuota, Visokki”, Kepe aloitti kohdistaen sanansa adminille, joka yhä katseli muraalia. ”Mitä… mitä sinä ajattelet tästä kaikesta?”

Visokin vihreät silmät kääntyivät hitaasti Kepeen. Hän ei ollut siirtynyt juuri paikoiltaan nurmen peittämällä lattialla. Ainakin tusina pupua oli painautunut häntä vasten melko huolettoman oloisina.

”Minulla on ollut hetken vaikeuksia tietää, mitä uskoa. Ja että millä ylipäätään elämässä nyt on väliä. Anteeksi… tämä ei varsinaisesti muuttanut sitä.”
Hän katsoi jälleen muraaliin.
”Entä sinä?”

”… luulen, että ymmärrän, miltä sinusta tuntuu. Minunkin maailmassani on niin monelta asialta pudonnut pohja. Ensin Verstas, sitten väärät aaveet ja nyt vielä… tämä.” Kepe katseli taas muraalia ja sen ratkaisemattomia salaisuuksia. ”En usko, että mikään voi enää koskaan olla niin helppoa kuin ennen. Nyt vain… tiedän mitä minun on tehtävä. Saada selville totuus tästä kaikesta. Mitä Punainen mies todella tahtoo, mikä on meidän roolimme tässä maailmassa, kaikesta. Maailman jatkumosta… sen ’kaanonista’.”

”… kaanonista?”

”Äh, se tuntui vain… oikealta sanalta. Tai ainakin parhaalta, minkä nyt keksin.”

Visokki oli hetken hiljaa.
”Minä ihailen tapaa, jolla suhtaudut siihen, kuinka maailmaltasi putosi pohja”, Visokki sanoi väsyneesti. ”Ei… selvästi ollut ensimmäinen kerta.”

”Siihen… tottuu? Ei kyllä oikeasti, se on väärä sana… ’turtuu’? Näitä on ehkä helpompi ottaa vastaan, kun on aivan viime aikoina nähnyt jo niin paljon.”

Visokki ei aivan tiennyt, näkikö hän Kepessä jonkinlaista viisautta ja kykyä käsitellä sitä tyhjyyttä, joka leijaili tämän yllä… vai eikö tämä vain tajunnut, kuinka kuilu nieli tätäkin.
Joka tapauksessa hän ei voinut juuri muuta kuin olla hieman kateellinen.

”Minulle se, että olen keinotekoinen, on ollut aina totta”, Visokki sanoi. ”Että olen jonkun ’luomus’. Mutta… niinhän se on myös, jos uskoo Mata Nuihin. Osaatko sanoa… miten tämä lopulta sitten edes eroaisi siitä?”

”Noh”, Kepe sanoi hieman epävarmana. ”Ehkä vain siten, että näin ei ehkä kuuluisi olla.”

Visokki huokaisi.
”Sitä puolta minä en osaa käsitellä vielä. Enkä ehkä muutakaan tästä. Miksiköhän kantava teema totuuksien etsimisessä on se, että kaikki niiden ympärillä alkaa näyttää jotenkin… rumalta.”

”Ehkä se totuus, se todellisuus, jonka kuuluisi olla, on lopulta vähän ruma. Jos kukaan ei ole luonut sitä, vaan se on syntynyt sattumanvaraisesti tyhjyydestä ja entropiasta, ei sillä kai oikein ole mitään syytä olla hiottu ja kaunis.”

Visokki pysähtyi miettimään sitä hetkeksi hiljaa. Jokaisen hiljaisuuden yllä kuului suola-aavikon puhaltava tuuli. Ehkä tuosta suola-aavikosta oli tullut niin sileä ja puhdas juuri siksi, ettei Orondeskaan ollut kyennyt hyväksymään maailman luontaista kaaosta ja karkeutta.

Ehkä kaikki oli rumaa ja rikki, jos vain katsoi tarpeeksi kovaa.
Ei, ei vain silloin.

Ehkä kaikki oli rumaa ja rikki, aina.

”Tiedätkö… jotenkin tuossa on jotain lohdullista. En osaa sanoa, mitä.”

”Öö… hyvä kuulla?” Kepe sanoi hieroen takaraivoaan.

Eikä Visokki väittänyt ymmärtävänsä, mikä osa legendoista oli totta, jos mikään.

Eikä hän tiennyt, oliko tälläkään hetkellä valveilla vai vain uudessa painajaisessa.

Eikä hän tiennyt, oliko hänen kotinsa rakentunut valheen päälle.

Eikä hän tiennyt, oliko koko maailma rakentunut valheen päälle.

Eikä hän tiennyt, oliko aina ollut väärässä Avden suhteen.

Eikä hän tiennyt, oliko jopa Makuta Nui tanssinut julman enkelin pillin mukaan.

Eikä hän oikeastaan väittänyt tietävänsä elämästä yhtään mitään. Mutta juuri nyt… se, että joku ei väittänyt, että kaikki tulisi menemään hyvin, tuntui hyvältä. Se, että joku ymmärsi, kuinka merkityksettömältä hänestä oli jo pitkään tuntunut.

Se, että hän ei ollut ainoa.

”Kepe… minusta tuntuu, että meillä on vielä aika paljon puhuttavaa tästä aiheesta.”

Kepe hymyili. ”Niin, niin on. Jos sellainen asia kuin kohtalo on olemassa ja julman enkelin hallinnassa, se tuskin haluaisi meidän menevän näissä tutkimuksissamme yhtään pidemmälle. Ja se on oikeastaan aika kutkuttava ajatus.”

Visokki nousi vaivalloisesti ylös. Puput vavahtivat hieman kauemmas ja alkoivat loikkia joka suuntaan.
”Minä en niin siitä kohtalosta tietäisi. Ei opeteta meille eläimille.”

”Toana olen saanut kuulla siitä ihan liian paljon, koskaan oikeastaan edes tietämättä, mikä kohtaloni on. Mutta tämä, ehkä hieman atheonistinen ajatus siitä, että voimme repiä sen kappaleiksi ja koota uudelleen, kuulostaa tällä hetkellä aika hyvältä. Se kenties sopii sinullekin?”

”Minä ymmärrän. Ehkä paremmin kuin koskaan. Mutta lupaa minulle… älä kuuntele Avden versiota siitä. Ainakaan ottamatta ensin selvää, mitä se todella tarkoittaa.”

”Minä lupaan. Kaiken tässä sodassa tapahtuneen jälkeen en pysty antamaan Avdelle anteeksi, vaikka tämä lopulta hyvää tahtoisikin.”

Harkelin muistotilaisuus eli tuoreena Kepen mielessä.

”Niin”, Visokki sanoi. ”Ehkä hän on oikeassa. Ehkä hän on valinnut polun, josta on vähiten pahaa. Mutta… ei se saa toimia niin. Ei se saa toimia niin.”

Ja vaikka se toimisi niin, Visokki lisäsi itselleen. Vaikka hän olisi oikeassa ja me väärässä… minä haluan oikeuden päättää siitä itse.

Hetken aikaa Visokin katse vaelteli seinillä. Hetken aikaa suola-aavikko vaimeni. Hetken aikaa kuilu taivaalla ei tuntunut yhtä suurenmoiselta. Hän ei tiennyt, kuinka kauan kestäisi tämä tahto liikkua ja saada asioita tapahtumaan. Ehkä ei muutamaa minuuttia pidempään. Ehkä hän rojahtaisi huoneensa oven eteen ja makaisi siinä loppupäivän. Mutta sinne asti olisi ainakin päästävä.

”Minä taidan mennä nyt”, Visokki sanoi. ”Haluat ilmeisesti jäädä tarkastelemaan tätä vielä?”

”Ehkä vielä hetkeksi. Kenties saan vielä siitä jotain irti, ehkä voin vielä yrittää ymmärtää tätä ’Kuuperhettä’ vähän paremmin.”

”Ehkä. Tawa sanoo näin aika usein, ja ärsyttävää kyllä, on varmaan oikeassa, mutta… muista levätä jossain välissä.”

”Juu…” Kepe vastasi jo hieman poissaolevana, jäätyään lukemaan uudestaan muraalin tekstejä.

”Puhutaan tästä lisää myöhemmin. Ja ylipäätään… tekisi ehkä hyvää puhua enemmän siitä, mitä olemme kokeneet suola-aavikolla. Ja siitä, miltä se tuntuu”, Visokki sanoi. ”Ja… pyydä Snowieta mukaan jos haluat, mutta… minusta tuntuu, että voisimme tutkailla sataman majakkaa joku päivä hieman tarkemmin.”

”Tottahan toki… majakkaa?”

”Niin. Se… saattaa liittyä tähän kaikkeen. Tai olla liittymättä. En väitä tietäväni tätä varmasti. Ajattelin pistää jonkun vahtimaan sitä aluetta tarkemmin siihen asti, kunnes olemme varmistaneet.”

Se osio, mitä Visokki ei ääneen sanonut, oli, että hän oli väsynyt. Väsyneempi kuin koskaan.
Ja mitä tuon majakan valossa oikeasti odottaisikaan, hän ei ollut valmis siihen juuri nyt.

”Okei, kuulostaa hyvältä! Tehdään näin…”, myös yhtä lailla väsynyt Kepe vastasi, mutta piti yhä katseensa tiukasti muraalissa. Nimuda

Visokki vilkaisi vielä Kepeä, ja yritti sitten puskea pois orastavan kiinnostuksensa suureen ja pelottavaan mysteeriin. Niin paljon oli kesken. Niin paljon oli rikki. Siitä, kun hän oli ollut viimeksi valveilla, oli ollut vuosikausia.

Hänellä oli paljon todellisempia asioita tehtävänä sitä ennen. Kuten yritys keksiä jokin, ihan mikä tahansa keino auttaa Geen etsimisessä. Ja lupaus Tongulle auttaa tämän sairasosastolla makaavaa pientä ystävää aivovaurion kanssa. Ja pyrkimys korjata eräs oma ystävyyssuhteensa, jonka hän oli antanut mennä säröille tämän kaiken ehdoilla.

Ja ehkä välillä… levätä hieman.
Miten se yksi kehtasikin olla oikeassa.

Visokki huokaisi väsyneesti eikä estänyt sitä kuulumasta äänessään.
”Nähdään.”

”Hyvää yötä!”

Vaivalloisin askelin Visokki poistui tilasta ja jätti Kepen ja valtavan pupuperheen kynttilänvaloon ja käsittämättömien kirjoitusten keskelle.

Tokkurainen Kepe oli alkanut mutista jotain itsekseen.

”Maailman kaanon on tuolla jossain… siis Bio-Klaaninkin kaanon… klaani… kaanon… hehe…”

Puput näyttivät tavallistakin eksyneemmiltä, kun valkovihreä toa hekotteli yksin vitsille, jota kenelläkään muulla koko maailmassa ei ollut edellytyksiä ymmärtää nyt.

Jossain pelloilla kaupungin pohjoispuolella asteli jälleen nousevia kuita odottava matoran, jota sama olisi huvittanut. Ehkä hän oli onnistunut työssään, ehkä ei. Ehkä hän oli taivuttanut vääjäämätöntä. Ehkä hän oli muuttanut tarinaa.

Kaikki, mihin hän pystyi, oli edes yrittää. Jonkun täytyisi muuttaa tarinaa. Jonkun täytyisi tehdä se, ennen kuin tarinan ehdottomuus hukuttaisi kaiken sen, mikä oli elävää ja kaunista. Kaiken sen, mikä eli vain haaveissa ja unelmissa. Kaiken sen, mitä ei voinut tähdistä todistaa. Kaiken sen, minkä tähtien lupaukset sulkivat pois. Kaiken sen, mitä kohti miljoonien sydämien kaipuu kurkotti koskaan täysin ymmärtämättä, miksi… tai ehkä ymmärtämättä edes, mitä kaipasi.

Jonkun täytyisi onnistua siinä, ennen kuin jopa tuo kaipuu olisi menetetty punaiseen koneistoon, joka korjasi virheet. Tai pohjattomaan kuiluun, joka söi taivasta.

Ja jos hän ei onnistuisi siinä, Kuulapsi onnistuisi.

Kuka ikinä sille polulle sitten lopulta astuisikaan.

6 thoughts on “Kuulapsi III”

  1. KIRJOITTANUT:

    • Gee
    • Manu
    • Kepe

    KUVITTANUT:

    • Matoro
    • Gee
    • Tongu
    • Snowie
    • Manu
    • Kepe

    SÄVELTÄNYT:

    • Manu
    • Jotkut tyypit jotka ovat saaneet musiikin tekemisestä rahaa

    Linkit legendojen jälkeisiin teksteihin ilman vaalennusta:

    https://klaanon.fi/rope/2020/11/kuulapsi-i/?ending=true
    https://klaanon.fi/rope/2020/11/kuulapsi-ii/?ending=true
    https://klaanon.fi/rope/2020/11/kuulapsi-iii/?ending=true

    KARVAINEN KESKISORMI SEURAAVIA ENTITEETTEJÄ KOHTAAN:

    • BS01
    • TTV
    • kaanonin käsite

    INSPIRAATIO:

    • Iron Maiden
    • King Crimson
    • Aleister Crowley, jos se jäbä oli aika problemaattinen ja huono, mutta niin
    • satanismi

    SYDÄMELLISET KIITOKSET:

    • kaikki te ihanaiset jotka luette tätä hulluutta

    Mitäs tässä enempää. Luulen että tämä on asia, jonka täytyy antaa puhua omasta puolestaan, eikä mikään oma analyysini ole ehkä sen arvoista, mitä ajatuksia tämä teissä sitten oikeasti herättää.

    Erityiskiitokset vielä Manulle ja Kepelle tämän totaalisesta eskaloittamisesta. Tämä olisi voinut olla 40 sivua ja aika harmiton. Onneksi emme elä sillä aikajanalla!

    Call her moonchild
    Dancing in the shallows of a river
    Lonely moonchild
    Dreaming in the shadows of the willow

    Talking to the trees of the cobweb strange
    Sleeping on the steps of a fountain
    Waving silver wands to the night-birds song
    Waiting for the sun on the mountain

  2. hups lupasin itselleni että kommentoisin klaanonia systemaattisesti ja lineaarisesti mutta nyt on niin kova Discourse päällä että yliluonnolliset voimat vetävät minut kohti tätä kommenttilootaa hups

    Luulen lorekeskustelun dominoivan tämän viestikokonaisuuden vastaanottoa, mikä on ehkä tavallaan vähän harmi! Tässä oli kuitenkin aika paljon ns. hyviä juttuja. Kuten se, että Kondel on täydellinen hahmo joka ei tehnyt ikinä mitään väärää ja kirjoitettiin sisään tarinaan loistavasti – nimi muistui mieleen mutta hahmon ei osannut aiemman perusteella epäillä olevan aidosti relevantti. Tämän seurauksena paljastuksen payoff oli lopulta aika hyvä alkuosioiden vähän tuskallisen mysteerin kasvoille hieromisen jälkeen.

    Viestin yleisen sävyn kanssa tapahtui vähän sama ilmiö. Ykkös- ja kakkososien räikeät ja vähän huonot vitsit tuntuivat vaativan vastapainokseen jotain kovempaa kamaa kuin niiden osien isot mutta aika perinteiset lorepaljastukset, mutta kolmosen uskomaton hevonpaska hioi kokonaisuuden eheäksi. Tätä Kuulapse lukeminen aika pitkälti oli – narratiivin joka tasolla tapahtuvia payoffeja, jotka onnistuivat kuin onnistuivatkin perustelemaan kaiken niitä edeltäneen… ja myös kaiken niitä seuranneen. Huomaa, että viesti lähinnä flirttaili dadaististen huurujen estetiikalla ja oli itse asiassa tyyliltään ja sisällöltään harkittu kokonaisuus, joka tuki itseään ja pointtejaan yllättävilläkin tavoilla. Tuntuu jotenkin väärältä poistua lukemasta tällaista viestiä ajatuksella siitä, ettei tarina olisi voinut mennä mitenkään toisin, mutta sellainen fiilis joka tapauksessa jäi. Mahdolliset skeptismin äänet sisälläni tuhottiin FAKTOILLA ja LOGIIKALLA ja PUPUILLA.

    Audiovisuaalisuutta täytyy myös kiittää. Kuten puhelussa vähän mietittiin, tuotantoarvon tuoma painokkuus lienee ensisijaisia syitä siihen, että lorepaljastukset otettiin kenties vastaan aavistuksen vakavampana ja enemmän kiveenhakattuna totuutena kuin mitä tekijätiimi halusi, mutta ehkä se oli silti sen arvoista. On silti varmaan hyvä pitää mielessä tulevia juttuja ajatellen, että elokuvallinen, kertojan vääjäämättömän epäluotettavuuden suosta ylös punnertava taikakikkailu viestii aika vahvasti, että tämä on totta, ja vaikkei olisikin niin se on ainakin tärkeää. Ymmärrän niitä lukijoita, jotka olisivat halunneet epäluotettavaksi tarkoitetun eksposition välittyvän lukijalle vähemmän painokkaalla tavalla. Tämä ei tarkoita anime.js:n hylkäämistä vaan ehkä sen harkitumpaa käyttöä – mitä jos esim. juuri Kondelin versio tarinasta olisikin tullut vain suoraan proosana? Sietää miettiä. Kuvien, musiikin ja hypertekstuaalisen esitystavan ylipäätään vaikutus tekstiin on juttu, jota pyrin ainakin itse pohtimaan aika paljon, koska sillä on aika paljon väliä. Klaanonin hypertekstuaalisuus elää jo sitä vaihetta, että koska keinot ovat enimmäkseen vakiintuneita, on mahdotonta tehdä vain viattomasti ”siistejä juttuja” – merkitys joko saa tai ottaa lämää, halusi kirjoittaja sitä tai ei. the medium is the message t marshallrak mcluhann

    Ja mitä tulee itse lorepaljastuksiin… luulen niiden ongelmallisuutta eriteltävän ihan riittävissä määrin juuri tässä kommenttiosiossa, joten en ehkä lähde tekemään sitä itse. Sellaiset termit kuten ”retcon”, ”ristiriitainen maailmanrakennus” ja ”tarinan integriteetin rikkominen” tuovat mieleen pahat narratiiviset rikokset, mutta voisiko sen sijaan puhua ”moniäänisyydestä”, ”tekstuaalisuuden korostamisesta” ja ”kerronnan objektiivisuuden hajottamisesta”? Ja missä määrin on kyse siitä, että Kuulapsi teki uusia ja yllättäviä juttuja, ja missä määrin vain siitä, että se haravoi tarinankerrontamenetelmämme mahdollisuudet läpi ja teki jotakin sellaista, joka on ollut mahdollista kaiken aikaa ja jota on tietyssä mielessä jo tapahtunut – ja jota ehkä tapahtuu koko ajan? On helppo sanoa, että ”tarina” ja ”maailmanrakennus” ottavat lämää, mutta ovatko nekään niin yksinkertaisia käsitteitä? Ottaako Anna Kareninan maailmanrakennus lämää kun Anna ja Vronski näkevät täysin selityksettä identtisen unen junasta? No siis ok aika tyhmä esimerkki mutta lähinnä tavoittelen sitä, että ”tarinaa” ja ”maailmanrakennusta” ei niitäkään voi kokea mitenkään objektiivisina, genrestä ja muusta kontekstista erotettuina ilmiöinä. Kyse on lopulta sanoista paperilla (tai biteistä tietokannassa), joten särkyykö itse tarina vai vain eräs tapa hahmottaa se? Ja oliko se tapa lukija- ja tekijäkunnalle yhteinen – tai ylipäätään ainut tai paras mahdollinen?

    Nyt kun olen esittänyt tosi paljon vähän epämukavia kysymyksiä, joihin en aio vastata, voisin kertoa siitä, miksi pidän suunnattomasti Kuulapsen visiosta hölmölle muovisoturimaailmalle. Ei liene kenellekään uusi asia, että minä olen aina vihannut sekä Bioniclen että meidän fix ficimme keinoja käsitellä rakkauden ja seksuaalisuuden aihepiirejä. Tämä vaikuttaa kirjoitusprosessin niin vahvasti, että se on metafiktiivisen sillan kautta vyörynyt itse tarinan teemaksi (19 ilmestyy pi-).

    Ja mikä oli reaktioni Kuulasta lukiessa? Jotain tyyliin ”vau jos tämä olisi ollut se tarina jota kirjoitimme kaiken aikaa niin mitään ongelmia ei enää olisi”.

    En usko kirjoittavani ikinä Klaanoniin mitään, joka ottaa edes näin suoraan kantaa kysymyksiin ns. loresta, mutta jo tämän näkökulman olemassaolo tekee tarinan kirjoittamisesta paljon mielekkäämpää. Minua ei periaatteessa haittaa kirjoittaa tarinaa, jonka ”oikea” sisältö elää kokonaan metaforan ja metafiktion tasolla, mutta Kuulapsi-lorella aseistettuna minun ei enää tarvitse ajatella sen olevan vääjäämättä vain niin.

    Haluan kiinnittää huomiota vielä yhteen asiaan: mitä edes tarkoittaa se, että Klaanon on Bio-Klaanin ”yhteinen” tarina? Onko se jollakin tapaa eri asia kuin että kirjoittaisimme kaikki omaa romaaniamme ja julkaisisimme aina välillä lukuja? Jos on niin millä tavalla?

    Nähdäkseni juuri siten, että tarinan kirjoittaminen on siinä mielessä yhteistä, että tarinan lukeminen ja kirjoittaminen sitoutuvat yhteen – sillä, mitä lukee, on vaikutusta siihen, miten tarinaa voi ja aikoo kirjoittaa. Sanon tämän näin eksplisiittisesti, koska aina näin ei ole! Jos lukee jotain viestiä, joka kommentoi tarinan jaettuja elementtejä (keskeisten paikkojen ja ideologioiden maailmanrakennus, päähahmomme ja muut tarinan keskiössä olevat hahmot, loisten ja Verstaan kaltaiset keskeiset, moneen juoneen ja hahmoon liittyvät käsitteet) tangentiaalisesti tai ei ollenkaan, kokemus ei periaatteessa eroa juurikaan siitä, että ostaisi kirjakaupasta jonkin uuden fantasiaromaanin. Eli… se on hyvä kokemus, jos tekstikin on hyvää. Mutta se on vähemmän vuorovaikutteista, vähemmän yhteistä kuin Klaanon joskus (ja parhaimmillaan, sanoisin) on.

    Minulle Klaanonin parasta antia on se, kuinka se parhaimmillaan tarjoaa esteettisiä kokemuksia, joita ei voi saada mistään muualta. Mitään muuta ei voi lukea siten, että luettu täytyy samalla tavalla suhteuttaa omiin suunnitelmiin. Kuulapsen röyhkeä jekku oli äärimmäinen esimerkki tämän tekemisestä – äärimmäisen röyhkeä, kyllä, mutta myös ihan vain äärimmäisen vakuuttava, uskalias ja odottamaton. Kuulapsi on Klaanonin Klaanon siinä mielessä, että mitään viestiä ei voi verrata siihen siinä suhteessa, kuinka paljon se pakottaa uudelleenarvioimaan koko tarinaa myös niitä osuuksia myöten, mitä on itse kirjoittanut ja aikoo kirjoittaa. Jo ihan tästä syystä minun on vaikea olla antamatta sille arvosanaa ”hyvä”. Joskus on siistiä ottaa narratiivisesti turpiin ihan vain nähdäkseen, miltä se tuntuu, eikä nähdäkseni edes reaktio ”0/6 never again” tarkoita, että kokeilu oli turha ja arvoton.

    plus pupujusrax mainittu 6/6 klaanonin paras viesti. pupujusrax will return

  3. Kuulapsi. Ensimmäiset fiilikset siitä ja sitä lukiessa oli hyvät. Kuvitus ja animaatiot olivat tosi toimivia ja kokonaisuuden paras anti. Valitettavasti Visu ja Kepe tuntuivat vähän jäävän vitsien ja niiden jalkoihin.

    Lorejutuissa rakastin Valon Naamion ja Toa Matan uudelleentulkintaa. Melkein 20 vuotta näiden kanssa leikittyä (klaanon on sitä myös) ja nuo virittivät nostalgiakeskuksen tehokkaasti. Kiitos paljon siitä mitä näiden eteen teitte. En voi enää katsoa Toa Matoja ja Valon naamiota kuin ennen.

    Tykkäsin paljon siitä metanarratiivista, jossa lähestyvä kaanon tulee joko tuhoamaan Klaanonin hahmot jotka siinä eivät ole tai sitten Klaanon tulee tuhoamaan sen jossain vaiheessa vaikka Nimdan siruilla joko tuhoamalla enkelit ja jumalan. Tuo kirjoittajalle/lukijalle pelottavan fiiliksen omien luomustensa ja muiden luomusten puolesta.

    Mutta sitten tulee tämä mielipiteitä jakava osuus. Minulle tuli mieleen Titaanisarjan kolmoskauden twisti, toisaalta tuli mieleen Last Jedi, Dr Whon Timeless Child sekä Frank Herbertin Dyynit. Kaikkia näitä mielestäni yhdistää se, että ne laittavat vanhat jutut uuteen kontekstiin ja tekevät sen vaihtelevalla tasolla. Ongelma tulee lähinnä siinä, että kyseisiä mediatuotteita olin kuluttamassa fanina, en aktiivisena niiden kirjoittajana kuten Klaanonissa.

    Ajattelen asioita usein käytännön ja konkretian kautta ja siksi tämä jump the shark/matopurkkihetki alkoi raksuttamaan aivojani. Bioniclejen bio-osuus on ollut se mihin ei olla Klaanonissa juurikaan kajottu. Ne hahmot syövät ja tekevät aika ihmismäisiä juttuja toisin kuin Gregillä. Se on ihan loogista kun olemme ihmiskirjoittajia ja meillä ei päätoimisena työnä ole kirjoittaa lelujen välistä supervoimakonfliktia. Ihan hyvä näin. Tämä on joskus tuottanut itselle päänvaivaa, mutta nykyisin en vain ajattele sitä liikaa. Alkuklaanonin kirjoitin hahmoja jotka olivat 100% bioniclejä. Ne olivat alienimpia ainakin omasta mielestäni ja niihin oli ehkä vaikeampi samaistua. Nyt vuosien aikana olen muuttanut kelkkaani näissä. Umbra rakastuu Sheelikaan, Nurukan muuttuu enemmän isähahmoksi ja Deleva tulee sinut sen kanssa, että on koneempi ja kohtalon heittopussi.

    Tämä ristiriita bonklesien maailmassa on todella kiehtova niin monella tasolla. Ne elävät ikuisesti muuttumattomina mutta voivat silti muuttua silmänräpäyksessä. Kansat putoavat taivaalta ja ajelehtivat saariin kapseleissa. Taikakivi saa puolituisessa aikaan mielikuvituksen ja kohtalon sinfonian jonka avulla syntyy valkosolusoturi. Olin vasta keksinyt tapoja miten tuoda perhejuttuja enemmän tarinaan: Toa-kiven antanut toa ja se toa jonka ulkonäkö vaikuttavat tulevan toan taikaepigenetiikkaan oli keksimäni tapa tehdä toaille sukupuita. Myös se miten luojasuhde tekee perheitä kuten Killjoyn/Nizin ja Xenin tapauksessa on mielenkiintoinen.

    Se että klaanonin maailma on keinotekoinen on hahmoille luonnollinen tila. Kaikki muu on rahi/zyglakia(?) jossa asiat lisääntyvät ja eivät ole Suuren hengen siunaamaa. Niiden maailma on lähtökohtaisesti huonojen luojien huonosti luomaa. Lisääntyminen on likaista eikä puhdasta. Sitten tämä uusi zoomerhippi kallio-nuilta esittää että suuri pahuus vei kansalta kyvyn lisääntyä ja pakotti pitämään naamioita. Kun tämä ei ainakaan millekään kirjoittamalleni hahmolle ole koskaan ollut ongelma. Onko kaikki bonklesit sitten vain agoreita by another name? Onko niillä ollut lisääntymiselimet, tapahtuiko suuri sterilisaatio? Olin itse ajatellut, että Umbra on näitä tosi iäkkäitä matoraneja, joka muistaa vain katkonaisesti jotain menneitä asioita, koska muisti on rajallinen. Myös se, että toaksi muuttuminen sai aikaan hahmossa kehitystä ja uusien asioiden kokemista muutti hahmon muistoja ja ajattelua. Pitäisikö tämän jutun vaikuttaa Umbraan jos hän on syntynyt ehkä samoihin aikoihin kuin punainen mies, antikristus? Ehkä ajattelen asioita liian kirjaimellisesti ja konkreettisesti.

    Mitä tulee rakkauteen niin sitä on minusta käsitelty Klaanonissa ja tullaan käsittelemään ainakin Mustan Käden kirjoittajien puolelta. Se että selitys miksi noilla ei ole rakkautta ja lisääntymistä oli minusta vähän tylsä tulkinta. Myös matoran-toa-turaga pelkkinä ’ihmisen’ elämänvaiheina on minusta tosi tylsä ja kapea-alainen tulkinta. Neotenia on ilmiö meidän maailmassamme myös ja se tarkoittaa että aikuisella on lapsenkaltaisia piirteitä. Minusta tuo tulkinta tekee niiden maailmasta köyhemmän ja perus bonklesfanficmaailman. Pohatun ja Onuan isät kuoli sodassa ja sitä rataa. Itse olen enemmän nauttinut siitä että perhejuttuja yritetään tehdä kaanonin paskojen sääntöjen osittaisella noudattamisella. Se tekee noiden maailmasta uniikimman ja itselle paljon mielenkiintoisemman. Esimerkiksi itse tykkään biologiasta tosi paljon ja niiden termien tuominen klaanoniin on ihanan ristiriitaista ja mielikuvitusta herättävää. Miten pääsin kirjoittamaan muodonmuutoksista Kalmaisessa kädessä oli itselle tällaisia juttuja.

    En tule ottamaan kantaa tähän tulkintaan omissa jutuissani, varmaan lähinnä ignoroin tämän kapean tulkinnan. Se rikkoo minusta maailmaa vain rikkomisen ja kohun ilosta.

    Tulipa tähän paljon ajatuksia. Toivottavasti en pahoittanut kenenkään mieltä. Haluan säilyttää tämän yhteisprojektina. juuMutta jos Klaanonin pääkirjoittaja jonka ympärillä suuri osa tavarasta pyörii tekee tämmöisen väittämän on syytä ottaa huomioon että sillä on vaikutusta muiden kirjoittajien juttuihin. Jos itse olisin omassa soolojutussani tehnyt jotain vastaavaa se olisi varmaan unohdettu tai jätetty omaan arvoonsa. Nyt kun tässä on kuitenkin se taikajuoni juttuna niin tätä on minusta vaikea tulkita omana arvonaan. Taikajuoni haluaa minusta kertoa asioita, mutta se ei lopulta kerro juuri mitään. Yhtä paljon jaarittelee kuin Punainen mies konsanaan.

  4. Huhhuh, otsan pyyhkäisy ja vielä uudestaan huhhuh. En kyllä tiedä onko Klaanon-luku koskaan aiheuttanut näin paljoa pureskeltavaa, ristiriitaisia tunteita ja puhdasta päänsärkyä siitä, että mitä minä nyt oikeastaan edes sanon. Jostakin on varmaan kuitenkin aloitettava, joten tehdään se alusta.

    Visokin keskustelut sekä Tawan että Manun kanssa olivat molemmat todella mielenkiintoisia. Ensiksi vähän nostelin kulmakarvojani siitä, kuinka identtisen polun Visu oli kävelemässä Maton kokemuksia vastaten, mutta lopulta yllätyinkin siitä, miten aggressiivisesti hän purki pahaa oloaan apatiansa lisäksi. Vielä Kone 1-7 aikoihin hahmon yllättävän hyökkäävä tapa lähestyä sosiaalisia dilemmoja ja ongelmiaan tuntui minusta hieman epäsopivalta, mutta se ehkä kuitenkin johtui siitä, että hahmokehityksen siihen astinen vähäisyys sai minut ajattelemaan lähinnä… noh, meidän Visokkiamme. Nyt Kone kasin ja tämän jälkeen olen alkanut saamaan kiinni juuri hahmosta ja olen ihan messissä siinä, miten hän tapahtunutta käsittelee.

    Manu oli keskustelussa melkolailla oma kamala itsensä, mutta toisin kuin Kelvinin kanssa, tämä tilanne ehkä jopa oikeasti parani hänen kompromissittoman hululla otteella. Visokki ja Manu ovat niin monessa asiassa täydelliset vastakohdat, että klisee näiden toistensa täydentämisestä näytti jopa toimivan. Saipa Manu lopulta Visun takaisin jaloilleen… siitäkin huolimatta, että on banaani.

    Ja siitä banaanista pitää oikeasti nostaa vähän hattua. Aivan järkyttävän pöyristyttävää, miten pitkälle menitte näin paskan vitsin kanssa. Se, kun Manu yksi kerrallaan huuteli banaaniuttaan athisteille repsäytti joka kerta. Mielikuvat Sadjesta hihittelemässä sille aiheuttivat myös suorastaan loputonta hilpeyttä. Manun tuominen isoon ryhmäkeskusteluun mukaan oli myös aika nerokas tapa keventää ja rikkoa hieman ekspositiota. Tunnistan, miten hiton vaikeita tällaiset ovat kirjoittaa niin, että keskustelu ei kuulosta selittelemiseltä. Erinomainen kikka tuoda hieman orgaanisuutta jutusteluun.

    Kakkosen versio Punaisen Miehen legendasta on ehdoton suosikkini ja aiheutti toistuvia kylmiä väreitä. Manun Valon Naamio -viisu yhdistettynä itseään kelaavan osion graafisiin elementteihin päräytti niin pirusti. Valon Naamion vääristäminen tällaiseen muotoon oli loistavasti rakennettu ja tuntui tälle juonelle hyvin harvinaiselta ihan oikealta payoffilta. Vaikka kyseessä ei olisikaan mikään muu kuin legenda tai tarina, on silti perversio Toa Matoista ja Takanuvasta sellainen suunta, jota tavallaan osasin odottaa, mutta vaikutuin silti sen toteutuksesta.

    Ja sitten Kuulapsi III. Suokaa anteeksi jo valmiiksi se, miten huonosti jäsennelty tämä osa kommenttiani tulee olemaan. Ajatukseni ovat edelleen aivan levällään ja tulevat olemaan varmaan aika pitkään. Jostakin se jäsentely on kuitenkin aloitettava, joten kokeilen tätä näin alkuun.

    Tässähän siis on pari ideaa, joita rakastan aivan suunnattomasti. Se, että maailman väellä on tarve ja kaipuu läheisyyteen ja tietynlaiseen perinnön jättämiseen on upea ja aion aivan ehdottomasti tarttua siihen. Johan olen tätä vuosia käsitellyt siinä, mitä Killjoy ja Niz tekivät. Vaikka molemmat elävät sodan ja traumojen keskellä identiteettiään hakien, he löysivät sen lopulta Xenistä, yhteisestä luomuksestaan… lapsestaan. Se antoi heille täyttymystä siitäkin huolimatta, että Killjoyn ja Nizin suhteen pohja oli aina epävakaa ja tuomittu romahtamaan.

    Mutta osasyy sille miksi sen suhteen kirjoittaminen ja romanssien Klaanoniin noin ylipäätään ovat juuri ne puitteet, missä ne tapahtuvat. Se, että rakkaus ja kaipuu olisi ollut joskus luonnollinen osa maailmaa siihen asti, että paha pahuus vei sen pois, syö minusta niitä upeita nyansseja, mitä esimerkiksi Matoro hiljattain tarinaan sisään kirjoitti.

    Minä tiedän, että osalla kirjoittajista vallitsee tietyllä tapaa täysin ymmärrettävä antipatia kaikkea Gregin tekemää kohtaan ja ehkä myös Bioniclea itseään, mutta kultaisen keskitien löytäminen Gregien kirjoitusten antagonisoimisesta lienee asia, joka olisi silti hyvä löytää. Tässä kolmannen osan tarjoamassa vaihtoehdossa paistaa lähinnä pyrkimys demonisoida Gregin surkeiden päätösten efektit tarinan sisään, mutta tällä kertaa se minusta tekee sen ehdottomasti tarinan monimuotoisuuden kustannuksella. Minua miellyttää kaikkein eniten ajatus siitä, että rakkaus, läheisyys ja jopa seksuaalisuus ovat kaikki osa hahmojamme. Se kaipuu on heissä sisäänrakennettuna, mutta koska lisääntyminen ei ole hahmojemme tarve, on kulttuuri ja yhteiskunta työntänyt sen syrjään tarpeettomana. Niin, että rakkauden vähällinen arvo ei ole jonkin ulkoisen voiman tai kadonneen lisääntymiskyvyn aiheuttama, vaan osa sitä, millaiseksi tarinamme maailma on tietyllä tapaa ”orgaanisesti” muodostunut.

    Nyrpistän nokkaani joka kerta, kun Klaanonia verrataan Bionicle fix ficiin, koska se ei ehdottomasti ole sitä. Minulle valtava siivu Klaanonin viehätyksestä tulee siitä, että saa kirjoittaa annetuilla konsepteilla jotain uutta, toimivaa ja mielekästä. Bionicle toimii minulle kuin hauskoina writing prompteina, joista mielikuvitus ja uudet ajatukset sitten kumpuavat. Ja jotta tämä mielekkyys voi toimia, se osaltaan vaatii, että hyväksyn tarinan maailman ilmiselvät viat. ”Suuret olennot loivat sen niin” on minulle täysin käypä selitys. He tekivät tosi huonon ja epäloogisen maailman, joka toimii uskomattoman epätehokkaasti. Mutta silti sen asukkaissa on niin paljon luojiaan, että näiden toiminta ja tarpeet vastaavat silti aivan toisenlaista todellisuutta… kuten vaikka meidän todellisuuttamme.

    Näihin maailman oletettuihin ja Bioniclesta suoraan tuleviin asioihin nojaaminen on minulle tärkeää ja tiedän, että se on monelle muullekin. Tämä on varmasti se pääasiallinen syy, miksi negatiivinen tunnereaktioni kolmoseen oli niin voimakas. Nyt, pari yötä nukkuneena ja asiaa pohtineena olen saanut työnnettyä välittömän tunnereaktion syrjään, mutta samalla ymmärrän paljon paremmin sitä, miksi vastustan niin lujaa sanomaa, mitä kolmas osa yritti tarjota. Sivuutan tällä kertaa vielä sen keskutelun, mitä mieltä olen koko tarinan maailman alun mahdolliseta muuttamista. Tiivistettynä tosin, minä nautin valtavasti siitä, kun joku sekoittaa vähän pakkaa. Klaanonin tulevaisuutta ja nykyhetkeä vääntävät yllätykset ovat hauskoja ja tarjoavat uusia suuntia tulevaisuuden suunnitelmille. Mutta silloin kun koko tarinan maailmaa tahdottaisiin uudelleenkontekstualisoida sen jälkeen, kun olen kohta noin kuusi vuotta työskennellyt teemojen ja pienien hienovaraisien vertauskuvapalasten rakentamiseen, tuntuu hieman keljulta ruveta miettimään, että olenko tehnytkin kaiken väärin. Onko kaikessa kirjoittamassani nyt valtavasti aukkoja? Perhettä ja perhesuhteita pääasiassa kirjoittavana ihmisenä minun on pakko ottaa nämä implikaatiot loputtoman vakavasti. Jokainen pieni väre muuttuu lopulta aalloksi.

    Toki minä ymmärrän, että kolmas osa ei ole tarinaan kirjoitettu fakta, vaan yksi tarina muiden joukossa, mutta koska koko ”trilogia” keskittyi niin vahvasti Kondelin pohjustamiseen ja tämän kertomaan tarinaan nähty tuotantoarvo peitti kaiken muun alleen, tulee väkisinkin sellainen olo, että kirjoittajat tahtoivat tosi kovaa tämän olevan se, joka edustaa totuutta. Voihan toki olla, että näin ei ole, mutta silloin kritisoin tarinoiden esitystapaa ja niiden toteutusta. Tästä jäi ehdottomasti sellainen olo, että kaksi ensimmäistä olivat ne ”vähäpätöisemmät” versiot ja kolmas oli koko jutun pointti ja ”oikeampi” vaihtoehto.

    Mutta siitäkin huolimatta, että kolmas osa on kaukaakin katsottuna vain yksi tarjotuista vaihtoehdoista, nousevat niskakarvani luonnollisesti pystyyn siitä, että tarinan menneisyyteen ollaan ujuttamassa näin valtavia muutoksia näin… puskista. Jos tällä haluttiin herättää keskustelua, ymmärrän, mutta olisiko sama efekti kuitenkin syntynyt siitä, että tästä olisi keskusteltu etukäteen. Avoimemmin kirjoitettu Klaanon on asia, jota olen liputtanut vuosia. Jos minulle oltaisiin vaikka viisi vuotta sitten tultu kertomaan, että hei, tällainen muuto tarinaamme olisi kiva, olisin pirulauta auttanut teitä toteuttamaan sen. Nyt kun on ehtinyt näkemään vuositolkulla vaivaa asioiden tekemiseen toisella tavalla, tuntuu tällainen pommi väkisinkin uhkaavalta, vaikka se ei sitä olisikaan. Toivon, että tämä hieman avaa siitä, miksi pelkään tätä kolmatta osaa niin paljon.

    Ja tästäkin huolimatta minä tunnustan, kuinka hyvin tehty Kuulapsi oli. Grafiikat olivat upeita, biisivalinnat aivan nappiin tehtyjä ja tekstin laatu erinomaista. Osat yksi ja kaksi sekä kutkuttivat että naurattivat. Kolmas osa vain esitteli mahdollisuuksia, jotka saavat minut pelkäämään oman kirjoittamiseni puolesta. Onko edessä ristiriitaisen historian tulevaisuus, jossa minun pitää kamppailla siitä, saako minun tarinani tulkinta olla enää totta, vai onko minun hyväksyttävä se, että tarinassani on reikiä siksi, että en tiennyt asioiden todellisesta luonteesta?

    Luultavasti ei. Toivottavasti ei, mutta olisi tyhmää ja jopa vähän epäkunniottavaa, jos vain nielisin nämä ajatukset enkä toisi niitä esiin, että niitä voisi jollain tapaa käsitellä.

  5. Ensinnäkin työnsin kantani Kuulapsen The Diskurssista erilliseen tekstiin Biologiin https://biologi.bioklaani.fi/?p=504

    Tässä haluan keskittyä vain Kuulapseen, koska oh boy! Minä rakastan sitä, kun tehdään rankkoja liikkeitä. Kuulapsi elää tarinamme moniäänisyydestä, ja periaatteessa saman legendan toistaminen kolmen eri maailmankatsomuksen näkökulmasta on loistava veto. Jälkikäteen allekirjoitan sen, että Kolmas legenda sai muita merkittävämmän roolin muun muassa osan nimen ja prologikappaleiden takia – ja se oli eittämättä tarkoituskin, olihan sen superradikaali tulkinta se, mikä eniten iski Kepen ja Visokin ajatteluun näyttämällä jotain, mikä on tosi out of the box. Mutta tästä enemmän siinä biologissa.

    Minullekin tuli mieleen Visokin merkityksettömyydessä rype,misestä se, mistä Matoro ja Kepe menivät osaltaan läpi – ja Visokin kokemus onnistui kyllä olemaan niitä jopa raadollisempi ja katkerampi. Se tarjosi myös hyvän syyn ja rakenteen Kuulapselle – Visokki ja muut sankarit etsimässä vastauksia, vaikka siihen etsintään onkin Klaanonin myötä tarttunut aina vain haikeampi sivumaku, kun se tuntuu vain osoittavan, miten paljon sankarit eivät tiedä.

    Kasi ja Kuu muodostavat ihan selkeän ajatuksellisen kokonaisuuden, vaikka en ole vielä ihan perillä kaikista tavoista, miksi näin on. Kaksikko on keskittynyt etenkin Visokin ja Avden hahmojen syventämiseen sellaisiin suuntiin, joista ei ennen Kasia ollut aavistustakaan. Visokilla on korostunut etenkin se, miten… ristiriitainen tämä on. Visokki yrittää kontrolloida kaikkea ja olla näyttämättä tunteitaan, mutta jokin osa hänestä pitää tätä merkityksettömänä eläimenä. Myös Avde on Visokin tapaan tietynlainen kontrollifriikki – vaikka tekeekin sen improteatterin keinoin – mutta sekä Kone että Kuu ovat näyttäneet Avden inhimillistä, impulsiivistä ja emotionaalista puolta, joka ei vaikuta olevan aivan niin hiottu ja huoliteltu kuin mitä Avde ehkä haluaisi sen olevan.

    Rakastan suunnattomasti rakkauden käsittelemistä Bonkle-kontekstissa oikeastaan mistä tahansa näkökulmista, ja olen kyllä sen takia hypeissäni Kuulapsen perhenäkökulmasta, vaikka en allekirjoitakaan Kondelin kaikkia pointteja kovin perusteltuina. Rakkaustarinoiden tekeminen on paras keskisormenosoitus gregoriaaniselle maailmankatsomukselle, ja toivon lisää pumpulia ja sydämiä klaanoniin piristämään kaiken tämän masentuneisuuden ja eksksitentiaalisen kauhun keskellä.

    Ilmeisesti Profaakkeli-moottorista on tulossa juttu (Spinny milloin open guide?) Ylipäätään visuaalinen ilme = niin hot, ja matoralaisaakkostenkin massakäyttö on tosi hyvää kamaa. Kyllä minä kaikesta huolimatta nautin tästä paljon, vaikka on se Kondel aika hullu.

Vastaa