Hereillä viimein

Lehu-metsä

Aurinkojen säteet löysivät hyvin tiensä metsän pohjaan. Tällä seudulla puut kasvoivat harvakseltaan, eivätkä olleet erityisen tuuheita muutenkaan. Pääosa puustosta oli havupuita, ja ne muutamat lehtipuut, joita ylängön kivinen maa ravitsi, olivat pudottaneet suurimman osan lehdistään. Karu maisema oli hiljainen: ainoastaan satunnaiset tuulenpuuskat ja tasaiset kalahdukset kaikuivat ympäristössä, kunnes…

”Mei!” metsän lävisti tutun miehen huuto. Hetkeä myöhemmin Calibuksen nokka ilmestyi pusikosta. ”Mei, hän on hereillä!” zyglak oli lähes hengästynyt.
Halkosavottaa tehnyt Meixez jäätyi niille sijoilleen. Puunkalikat kalahtivat kallioon pudotessaan liskon sylistä. Polttopuut olivat täysin toisarvoisia.
”Gue on hereillä?” tämä kysyi varovaisesti, kuin peläten kuulleensa väärin.
”Niin”, Calibus nyökkäsi. ”Tulin heti kun ehdin. Hän on pystyssä.”
Liskotar oli harvoin kokenut niin puhtaan ilon hetkiä hänen lyhyen ja rankan elämänsä aikana. Hän ei tuhlannut aikaa vastaamiseen. Calibus lähes säikähti vauhtia, jolla zyglak syöksyi läpi metsän, jättäen kasan halkoja maahan miehen poimittavaksi.

Saaren suuret sammalmättäät ja kaatuneiden havupuiden lahoavat rungot toimivat kiitoratana, joiden yli Meixez viiletti lähes liitäen. Zyglakit olivat moniin muihin lajeihin verrattuna suurikokoisia, mutta niiden täysi vauhti oli nopea. Tämä seikka huoletti yhtä lailla sekä matoralaisia että saaliseläimiä, mutta tätä pikajuoksua ei motivoinut sotapolku tai saalistus, vaan rakkaus.

Meixezin vauhti ei hidastunut edes hänen päästyään Flygelin luolalle, vaan hän rynnisti luolan pääonkalon läpi pienempään tilaan, siihen, jossa hänen isänsä oli nukkunut levotonta untaan. Siellä häntä odotti havupeti, jolla istui Guechex. Välisaarten suurin zyglak. Mei tuijotti punaista liskosoturia, joka vuoteen laidalla kumarassa istuessaan näytti samaan aikaan äärettömän vahvalta ja äärettömän haavoittuvaiselta. Guechexin pää oli painuneena alas ja hänen hartiansa olivat lysyssä, häntä lojui liikkumattomana havupuun oksien päällä. Ikiunestaan toipuvanakin liskopäällikkö oli kuitenkin suuri ja vakaa, eikä mikään näky aiheuttanut Meissä yhtä turvallista oloa.

Onkalon sivustalla odottanut Flygel oli kuitenkin ensimmäinen joka puhui. ”Mei! Luulin sinua villipedoksi!” Yksisilmäinen zyglak laski keihään, jolla oli Meixeziä osoittanut. Nuori soturi huomasi tiedeliskon läsnäolon vasta nyt.

Meixez ei vastannut Flygelille, vaan asteli kasvattajansa luo ja kumartui tämän äärelle. ”Gue…” hän aloitti varovasti.

Reaktio oli välitön. Hitaus ja heikkous hävisivät liskopäällikön olemuksesta, kun hän kuuli tutun äänen. Guechex nosti katseensa. ”Mei… Mei!”

Tytär lankesi toipilaan kaulaan ja kietoi tämän tiukkaan syleilyynsä. Hetken hänestä tuntui kuin olisi ollut taas pieni tyttö lapsuutensa onnessa – niin suurta helpotusta hän koki.
”Gue!” hän iloitsi vasten miehen hartiaa. ”Olet hereillä!” hän sanoi kuin vakuuttaakseen itselleen, ettei uneksinut.
Guechex kietoi kätensä Mein hennomman varren ympärille. Mikäli kyse oli edelleen kuumeunesta, se oli tuntuvasti realistisempi kuin kaikki edelliset. Ja ehdottomasti onnellisempi.
”Mei… Kuinka olenkaan sinua kaivannut…”

Flygel katsoi asiakseen astua pois huoneesta. Hänen olemuksestaan sitä ei olisi huomannut, mutta hän livahti paikalta paitsi ollakseen hienotunteinen, myös henkilökohtaisemmista syistä. Häntä kalvoivat sekä kaipuu että katkeruus – millaista olikaan olla urhean soturin kasvattama, ihailla toista, mutta silti olla kaikesta eri mieltä…

Hetken verran Meixez ja Guechex vain halasivat toisiaan. Jälleennäkemiseen ei tarvittu sanoja, vaan läheisyyden suoma lämpö ja kosketus riittivät. Kuluneiden kuukausien kärsimys ja koettelemukset saivat jäädä taakse, tai vähintäänkin tämän luolan ja tämän hetken ja tämän syleilyn ulkopuolelle. Meixez tunsi olevansa turvassa ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun hänen vanhempansa olivat lähteneet suorittamaan iskua Bio-Klaanin linnakkeeseen. Hän tunsi, kuinka tämä hetki ja tuttu tuoksu ja kosketus toivat veden hänen jäänsinisiin silmiinsä.

Kuinka monesti Mei olikaan haaveillut tästä hetkestä? Kuinka monena aamuna hän oli herännyt kaipuu ensimmäisenä tunteenaan, ja kuinka monena iltana hän oli käynyt nukkumaan samoissa tunnelmissa? Kuinka paljon saattoi lisko ikävöidä toista? Ja kuinka onnellista olikaan, kun se toinen oli tässä, käsillä, sylissä.

Todellisuus kuitenkin otti asiakseen keskeyttää jälleennäkemisen. Guechexista lähtevä kivulias murahdus sai Meixezin irrottamaan otteensa. ”Mitä nyt?” Huoli paistoi hänen äänestään.

Guechex päästi irti hänkin. ”Ei mitään…” hän murahti.

Meixez ei uskonut hetkeäkään. Hän tunsi kasvattajansa liian hyvin. Hän pyyhkäisi kyyneleet silmistään ja toisti kysymyksensä. Pelkkä Guechexin irvistys riitti kertomaan, että kaikki ei ollut hyvin. Nuori liskotar oli käyttänyt suuren osan edeltävästä viikostaan Guechexin haavojen sitomiseen ja voitelemiseen yhdessä Calibuksen ja Flygelin kanssa, ja uskoi siksi tuntevansa isänsä terveydentilan. Huoli hiipi takaisin luolaan ja hetkeen ja syleilyn puutteeseen.
”Gue, mikä sinun on?” Katsottuaan hetken kasvattajansa yritystä hymyillä irvistyksen päälle, hän jatkoi. ”Et voi huijata minua. Sinua sattuu nyt johonkin. Ei mitään murinaa vaan oikea vastaus!”

”Heh…” Guechex vapautti syvän äänensä. ”Olet aivan oikeassa. En voi huijata sinua, ja minuun sattuu johonkin, sisälle.” Punamusta kynsikäsi asettui rintakehän päälle.

Meixez käänteli päätään turhautuneena siitä, ettei voinut mitään sisäisille vammoille, eikä edes nähnyt niitä. Hän inhosi avuttomuuden tunnetta. ”Mitä sinulle tapahtui? Mitä kaikille tapahtui?”

Guechex siirsi kätensä ohimoilleen. ”Mei, minä…”

”Hän on ollut hereillä vasta joitain tunteja”, Flygelin ääni kuului onkalon ulkopuolelta. ”Anna hänelle aikaa.”

Meixez kurtisti kulmiaan. Tiedelisko oli aivan oikeassa, toki, mutta viime viikkoihin oli kuulunut aivan riittävästi odottelua.
”Ymmärrän, että tahdot vastauksia”, Guechex sanoi, ja katsoi tytärtään silmiin. ”Minäkin tahdon vastauksia. Mutta nyt tärkeintä on, että olemme tässä, yhdessä.”

Liskotar ei tiennyt mitä vastata. Hän ei ollut erityisen hyvä puhumaan. Hän muistutti sillä tavalla Alinnelia.

Alinnel…

Guechex tarttui tytärtään kädestä. ”Yhdessä pystymme tähän. Yhdessä pystymme mihin tahansa.”
Eikä Mei epäillyt sitä hetkeäkään.


Sinisen ja valkoisen värinen lisko lepäsi makaavassa asennossa lehdossa, saniaisten keskellä. Arvovallan kannalta sijainti ei ollut ihanteellinen, mutta naamioitumisen kannalta kylläkin.

Racxel odotti. Hän oli lähettänyt muutamat uskolliset tiedustelijansa edeltä, selvittämään pitikö henkimaailman klaanilaiskontaktin tieto paikkaansa. Oliko todella niin, että päällikkö Guechex, tietäjä Flygel, sekä muutama muu zyglak olivat vuoren rinteillä, sotaa piilossa?

Racxel odotti myös palvelijaansa, tietäjä Fatizaxia, palaavaksi. Ei tosin tiedustelemasta, vaan henkimaailmasta. Tietäjä meditoi pyhien kuusien juurella, ja oli vaipunut transsiin.

Racxel oli tottunut odottamaan. Monessa suhteessa hänen asemansa perustui odottamiseen. Hän oli odottanut, että heimojen keskuudesta löytyisi zyglak, joka on riittävän vahva ollakseen avioliiton arvoinen, mutta riittävän hallittavissa, jotta valta keskittyisi Racxelille itselleen. Hän oli odottanut Zyxaxin vallan kasvua, ja hän oli odottanut Zyxaxin virhettä periäkseen koko valta-aseman. Mutta kun sota oli edennyt kaikkien zyglakien kannalta hirvittävällä tavalla, Racxel oli joutunut taas odottajan rooliin. Hän oli odottanut oikeaa tilaisuutta paeta lojalistiensa kanssa T’haokilta.

Pian olisi kuitenkin toiminnan aika. Saaren zyglakit kaipaavat johtajaa, ja-

”Poooo….”

Racxel nosti päätään saniaisten yläpuolelle ja vilkaisi pyhän kuusilehdon suuntaan.

”Roooonn…”

Tätäkö taas?

Tietäjä Fatizax mumisi toisinaan hartausääniä transsiin vaipuessaan.

”Käääää…”

Kaikista kummallisuuksistaan ja yleisestä arvaamattomuudestaan huolimatta Fatizax oli kuitenkin moninverroin parempi liittolainen kuin muut saaren zyglak-papit. Teologisista eroista Racxel ei ollut erityisen kiinnostunut, mutta Kurielez ja muu tietäjäeliitti olivat surkean toimettomia ja vailla näkemystä.

”Riiiss…”

Sitä paitsi Raxcel tiesi tietäjän voimalliseksi. Päältäpäin sitä ei kalankalloisesta kummajaisesta olisi arvannut, mutta zyglakien vanha taikuus oli syvää. Todella, todella syvää.

”Tyyysss…”


Puisen pöydän äärelle oltiin tuotu lisäpölli istuimeksi, sillä heitä oli nyt neljä. Meixez, Calibus, Flygel ja Guechex. Neljä zyglakia.

Neljä zyglakia, ja ilmassa vellova kysymys.

Mitä seuraavaksi?

Meixez katseli ensimmäisen kerran kokoontunutta pöytäseuruetta. Edelliset viikot olivat kuluneet täydellisen tiiviisti ja yksioikoisesti Guechexin hoitamisen ja heräämisen toivomisen ympärillä, ja nyt hän oli täällä. Saman metsäkanalintuaterian äärellä kuin hän, Calibus ja Flygel. Kaikki olivat katsoneet viisaaksi aloittaa voimien keräämisen ruoasta, mutta…

Mitä seuraavaksi?

”Hyvää”, Calibus kommentoi ruokaa.
”Kiitos”, Flygel vastasi.

Meixez ymmärsi kärsivällisyyden hyveen, ainakin periaatteessa, mutta: ”Mitä seuraavaksi?”

Kolme muuta zyglakia keskeyttivät riistan lappamisen ja käänsivät katseensa häneen. ”Olisiko meidän…” Calibus aloitti varovaisesti, ja siirsi katseensa Guechexiin kuin lupaa kysyen. Toipilaspäällikkö ei reagoinut, joten hän jatkoi: ”…viisainta yhdistää tietomme siitä, mitä on tapahtunut?”
”Hrmh…” Guechex murahti ja katsoi kanssaruokailijoitaan. ”Flygel ehti kertoa minulle muutamia perusasioita ennen kuin palasitte metsältä. Kuten että olen ainut, joka selvisi ulos linnakkeesta iskun jälkeen.”

Meixez nielaisi. Hän muisti sen tunteiden vyöryn, joka hänet oli vallannut, kun hän itse oli kuullut äitinsä, ja Guechexin kasvattajien, ja kaikkien muiden menehtymisestä… Mitä mahtoi tapahtua Guechexin pään sisällä juuri nyt? Tuntuiko tapaus kuukausien takaiselta, vai oliko se hänelle kuin eilen tapahtunutta..?

”Ja että sota jatkuu yhä”, Guechex jatkoi. ”Eikä mene sen paremmin kuin ennen vajoamistani.”

Kolme muuta katselivat toisiaan hiljaisina, ennen kuin Calibus avasi sinivihreän kitansa. ”Toivon että… arvoisa päällikkö… meidän tietomme ovat vajavaisia, sillä olemme… pyrkineet varovaisuuteen.”

Meixez tarkasteli Calibuksen puheenvuoroa. Noinko tuo vieläkin jännittää Guechexille puhumista, ikään kuin asiat olisivat kuten ennen… Kuin että olisimme lapsia.

”Olette tehneet aivan oikein”, Guechex vastasi. ”Varovaisuus on ollut valttia. Koston aika tulee vielä.”

Flygel ei reagoinut mitenkään, vaan jatkoi riistan tuhoamista. Lintu katosi vihreään kitaan. Calibus sitä vastoin vilkaisi ikätoveriaan huolestuneen näköisenä. Meixez vastasi katseeseen ilmeettömästi.

”Kosto… kenelle?” Calibus uskaltautui. ”Ymmärtääkseni isku… meni pieleen jostain muusta syystä kuin klaanilaisten takia. Taustalla oli joku asia nimeltä ’ZMA’..? Tiedämme hädin tuskin mitään hänestä.”

Guechex vilkaisi nuorukaista synkästi. ”Tiedämme kyllä oikein hyvin, kenelle kostaa. Klaanilaiset ovat vanhat vainoojamme. Ovat aina olleet, enkä keksi miten eivät olisi.” Guechex ei iskenyt nyrkkiään pöytään, mutta hänen häntänsä iskeytyi hänen takanaan lattiaan, mikä tehosti lauseen uppoamista lähes vastaavalla tavalla. ”Heidän kätensä ovat kansamme verestä märät. Ne olivat klaanilaisia, joiden ammuksien läpi raivasin tieni luoksenne. Minä muistan jokaisen niistä nimistä, jotka ovat kaatuneet heidän takiaan! Älä ikinä unohda sitä.”

Calibus nöyrtyi ja vain nyökkäsi hiljaa. Tämä ei ollut hetki hänen ajatuksilleen; ei taistelu, jonka hän voisi voittaa.

”Me voimme selvittää myöhemmin, kuka tämä ZMA-hahmo oikein on.” Guechexin äänensävy palasi taas rauhallisemmaksi. ”Mutta juuri nyt huomionne tulee olla tässä sodassa, jonka eteen niin moni meistä on kuollut. Klaanilaiset ovat todelliset äpärät, ja heidän täytyy ymmärtää, että kansamme veren vuodattamisen lunnaat ovat kalliit.”

Meixez kuunteli isänsä sanoja, ja kostonjano kuivasi hänenkin kurkkuaan. Äiti… Kuitenkin jokin Guechexin puheenvuorossa kylmäsi häntä. Hän muisti isänsä opetukset siitä, kuinka soturi taistelee suojellakseen heimoaan ja perhettään. Hän raastoi riistaansa terävillä hampaillaan, mutta ristiriitaiset tunteet raastoivat hänen sisäistä maailmaansa. Suojeleeko uusi, epätoivoinen hyökkäys ketään? Mutta toisaalta, eihän kuolleita voi suojella… vain kosto jää jäljelle.

Mei katseli kanssaruokailijoitaan. Flygeliä, johon oli oppinut luottamaan, Calibusta, joka oli valmis seuraamaan häntä vaaran pimeimpiin varjoihin, sekä isäänsä. Meixez hillitsi verenjanonsa. Hyökkäys ei kannattaisi, ei etenkään nyt, kun vanha päällikkö oli vain varjo entisestään.

”Ja vielä me kostamme”, hän sanoi. ”Kunhan olet taas terve ja voimissasi.”

”Suotta minusta huolehdit, Mei”, suuri lisko julisti. ”En tiedä, mikä sisuksissani on pielessä, mutta koston tuli antaa minulle voimaa. Me kostamme kylki kyljessä.”

”Tietysti”, Mei myötäili. Hän ei ollut varma, miten paljon hän uskalsi esittää vastalauseita, vaikka Guechexin äänen katkeruus huolestuttikin häntä. Mei tunsi kasvattajansa tarpeeksi hyvin, että tiesi tämän olevan valmis kuolemaan oikeiden asioiden puolesta. Heimon ja perheen. Mutta entä kun ne oltiin tuhottu, murhattu vihollisten toimesta…. Ja niin, Guechex melkein olikin kuollut. Mei ei tiennyt, kestäisikö sitä enää toista kertaa. ”Mutta… kuten sanoit, varovaisuus on valttia. Etkö voisi odottaa, kunnes olet toipunut enemmän? Ei sinun tarvitse aina tehdä kaikkea itse.”

”Kuka kunnioittaisi johtajaa, joka ei kulkisi aina toveriensa mukana?” Guechex kysyi. ”Ehei, Meixez. Minun paikkani on siellä, missä vaara on suurin.”

”Mutta… minä en ole enää mikään lapsi. Minä voin kantaa sen vastuun! Ei sinun tarvitse, sinä olet liian tärkeä kaikille!” Mei parahti. Erityisesti minulle, hän olisi lisännyt, mutta hän sulki nokkansa viime hetkellä. Hän oli soturi, ei mikään itkuinen pikkutyttö!

Mutta Guechexin päätä ei käynyt kääntäminen. ”Sinä ymmärrät, kun olet vanhempi”, hän sanoi hiljaa ja katsoi sivuun kuin itsekin kätkien sanoja, joita ei ollut tarpeeksi rohkea sanomaan.

6 thoughts on “Hereillä viimein”

  1. Nautin kovasti. Ihastuttava, vilpitön, täynnä suuria ja vaikeita tunteita. Myös sillä tapaa rehellinen ja suorasukainen ja oikeasti asioita tärkeimpien hahmojen kautta käsittelevä zyglak-viesti, jota olen kovin kaivannutkin. Kykenen ainoastaan suureen rakkauteen Flygeliä kohtaan, mikä wholesome pörröinen tiede_boy hän onkaan, ja kaikki ruutuaika hänelle on pelkkää voittoa.

    Lisäksi Fatizaxin manaukset aiheuttivat aika kovan tason hajoamisen. ”Liskoshamaani joka palvoo Pohjoisen Pahaa Noitaa ja puhuu sille neljäntuulenhatun kautta” on kyllä hahmokonsepti, jolla ei voi hävitä.

  2. Hereillä viimein!

    Oli taas kiva nähdä tätä porukkaa. Voimakasta settiä kokonaan, varsinkin loppupuoli. Pidän tällaisesti zyglaksuuntaisesta pohdinnasta elämän prioriteeteista.

  3. Nopea leikkaus toisaalle toi tälle aika pirteän rytmityksen ja loi Klaanonin jumivuosille melko harvinaista tunnetta siitä, että juttuja oikeasti tapahtuu. Liskojen yö II: Liskojempaa yötä odotellessa.

  4. Jee, zygy-viesti! Yllätyin positiivisesti kun lukiessa huomasin muistavani hahmojen nimet oikein. On ylipäätään mukavaa, että zyglak-hahmot ovat nyt koossa, jolloin näiden persoonallisuudet voivat korostua vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Kerronta oli todella tehokasta ja välitti vahvasti hahmojen tunteet.

    Minua alkoi myös kutkutkaa saada tietää, miten yhdistyneet zyglakit tulevat vaikuttamaan Klaanin saaren politiikka(sota)juoneen. Onnistuvatko zyglakit hautaamaan kaunansa Klaanin kanssa vai liittoutuvatko nämä jälleen Imperiumin puolelle…

  5. Näiden välillä on hyvä dynamiikka ja hahmot tuntuvat aidoilta. Luulen tuntevani ainakin pari Calibusta ja ehkä Meinkin.

    Klaanilaisten puolesta Guechexin kostomieliala ahdistaa, kun haluaisi että kaikki olisivat vain kavereita. Mutta kuitenkin on tyytyväinen siinä, että hahmo pysyy aitona periaatteilleen.

Vastaa