Klaanon

Bio-Klaanin yhteinen tarina

Dynamo: Äpärät

9 kommenttia

Tyhjyyden reunalla, ikuisuuksien päässä raksuttavan kellokoneiston kaikkinäkevän katseen rajalla seisoi kaksi pientä hahmoa. Niistä tummanpunainen, paljolti matorania muistuttava vipatti jalkaansa hermostuneena. Tämän toveri, mustiin riepuihin kiedottu, taas oli naulinnut katseensa tiukasti todellisuuden puhtaaseen valkeuteen ilmestyneeseen synkkään säröön.

Se leijui keskellä ei niin yhtään mitään vain muutaman metrin sitä seurailevan kaksikon yläpuolella. Se ei ollut kuin ehkä metrin korkuinen. Missä tahansa muualla sitä olisi ollut miltei mahdotonta edes erottaa horisontista, mutta Valkoisen valtakunnassa kaikki paitsi puhtaus itsessään erottui sokaisevasta todellisuudesta.

Ja juuri siksi kaksikon punainen edustaja oli niin hermostunut. Yksikin vilkaisu messinkisen vankilan kahlitulta heidän suuntaansa ja he olisivat välittömästi kellon kuningattaren hampaissa.

Heidän onnekseen Valkoisen kallon kolkko katse oli kuitenkin naulittu aivan toisaalle. Suuri kaupunki pohjoisessa varasti jokaisen tämän lukemattomista silmistään. Kahden pienen olennon puuhat olivat ainakin toistaiseksi saaneet jatkua rauhassa.

Anomalia heidän edessään ei toiminut minkään maallisen järjen mukaisesti. Sitä ympäröivä loputon valkeus ei tullut minkäänlaisesta valosta. Se ainoastaan oli, tasaisena ja loputtomiin jatkuvana. Musta särö sen sijaan ei tuntunut valon puutteelta synkkyydestään huolimatta. Sen läsnäolo kajasti jotain kellon kuningattaren todellisuuteen. Sitä tuijottava kaksikko ei vain ollut aivan varma siitä, kuinka se oli mahdollista. Kuinka pimeys saattoi valaista valkean?

“Näyttää siltä, että tämäkään järjestelmä ei toimi odotetusti”, kajahti ääni jostain särön toiselta puolelta. Kaksi vihreää valoa oli nyt ilmestynyt railon synkkään sisimpään. Se seurasi katseellaan pieniä otuksia, joista tummempi kierteli uteliaana särön ympärillä. Sen merkillisin ominaisuus, oli se, ettei sitä pystynyt havainnoimaan kuin tasan yhdeltä puolelta.

Punainen hahmo huokaisi syvään ja pudisteli merkillisen muotoista kalloaan.
“Niin minä pelkäsinkin. Luulen, että murtautuminen on mahdotonta ilman tarvittavaa komponenttia. Sinun täytyy keksiä jotain omassa päässäsi.”

Vihreäsilmäisellä puhujalla särön toisessa päässä oli vaikeuksia saada selvää Mekaanikon sanoista. Viestin sisältö saavutti hänet kuitenkin tarpeeksi hyvin, että tämä sai pohdittua kasaan vastauksen.

“Minulla on parikin polkua, joita voin lähteä astelemaan”, särön ääni vahvisti. “Mutta tarvitsen aikaa. Teidän lienee parempi pitää päänne piilossa sen aikaa.”

Mekaanikko vilkaisi merkitsevästi Lähettiä, jonka suuret tuijottavat silmät ja sanaton katse viestivät ymmärrystä. Pienet otukset nyökkäsivät toisilleen ja puheetta kommunikoiva tonttu hyppelehti särön takaa itseään vain hieman pidemmän punaisen Mekaanikon rinnalle.

“Muistojen Laaksossa on paljon portteja, joiden taakse Valkoinen ei mielellään vilkuile. Odotamme sinua siellä”, Mekaanikko vahvisti.

Särön takaa kuului hyväksyvä murahdus ja kannustavat sanat: “pysykää turvassa”. Mekaanikko ja Lähetti jäivät katsomaan, kuinka särö todellisuudessa luhistui hitaasti, mutta äänettä itsensä sisään. Valkea puhtaus astui tilalle siihen, missä vihreät silmät olivat hetki sitten leijailleet. Horisontissa ei taas ollut mitään, mihin kohdistaa katsettaan. Jo siitäkin syystä pienen kaksikon katseet vääntyivät kohti maata heidän omiin jalkoihinsa.

Lähetti tarttui Mekaanikon ojennettuun käteen ja yhdessä he aloittivat matkansa ikuisuuksien horisontin toista laitaa kohti. Oman maailmansa kulkijoina he eivät nähneet säröjä valkoisessa maassa, eivät murtuneita pilareita heidän takanaan, eivätkä niiden päällä istuvaa pitkänaamaista otusta, joka oli jo pitkään pohtinut, minkä lajin edustajia todellisuuden läpi talsivat tontut oikein olivat.

Tälle kaksikolle kellokuningattaren valtakunta oli ainoastaan puhtautta. Loputonta valkeutta, joka kaikille sen maailman lapsille oltiin luvattu. Mutta jo ensimmäisellä vilkaisullaan puhtaaseen maailmaan, särön vihreät silmät olivat nähneet lävitse siitä, mihin lihan perheen valheet oltiin jo kauan sitten valettu.

Särön olento tarvitsi enää yhden komponentin. Sitten hänen Dynamonsa olisi viimein valmis käyntiin.

Äpärät

Yö oli kestänyt aivan liian kauan, eikä keskikaupungin asuntojen kahviossa aamujuomaansa tuijotteleva raudan toa ollut aivan varma, minkä vuoksi. Hänen ensimmäiset tuntinsa petinsä pohjalla olivat kuluneet tyynyä käännellen. Seran oli tämän jälkeen vajonnut tilaan, jonka kutsuminen uneksi olisi ollut hyvin anteliasta. Hänestä tuntui, kuin hän olisi roikkunut tietoisuuden ja tiedottomuuden välissä kuukausitolkulla. Kuin jokin olisi hidastanut koko maailman kulun hänen ympäriltään.

Kellon lyötyä kuusi hän viimein kyllästyi ja väänsi itsensä ylös välittämättä siitä, että hän ei ollut välttämättä nukkunut sekuntiakaan. Hän osti aamun ensimmäisen kupillisen suoraan kahviolinjaston keittimestä ja istui nurkkapöytään odottamaan, että aamun lehdet saapuisivat. Sivusilmällään Seran seurasi, kuinka aamun aikaisimmat – pääasiassa rakennustyöntekijät ja vartiostohenkilökunta – kävivät vuorollaan hakemassa noutokupillisen kuumaa juotavaa ja kaikkosivat työpisteilleen ympäri linnoitusta. Kesti ainakin kolme varttia Seranin saapumisesta ennen kuin kahvioon jäävä väkimäärä alkoi luomaan aamu-unista puheensorinaa.

Lehdet saapuivat noin tunti sen jälkeen, kun toa oli istuttanut itsensä penkkiin. Kahvia oli pöydässä vietettyyn aikaan nähden kulunut hyvin vähän. Seranin oli jo täyttänyt unenpuutteesta juontava yliväsymys, eikä kofeiini tuntunut olevan enää toimiva ratkaisu. Kylmä litku heilui kupin pohjalla, kun harmaat kädet käänsivät Klaanilehden huokoista, värillistä sivua. Sen sisäsivuilla vilisi uusia spekulaatioita Lehu-metsän räjähdysmäisistä tapahtumista sekä kuvamateriaalia edellisenä päivänä tapahtuneesta välikohtauksesta, jonka keskiössä oli aikaisemmin kadoksissa ollut ilman toa. Seran ei kuitenkaan keskittynyt lainkaan lukemaansa. Hänen silmänsä siirtyivät riviltä riville vain luodakseen illuusion tekemisestä. Yksikään tiedonmurunen ei oikeasti siirtynyt sivuilta toan tietoisuuteen.

Miehen luppasilmäinen katse nousi vasta, kun hänen pöytänsä ohitse käveli tavanomaista matoranin jalkaa raskaammat askeleet. Musta androidi ehti kuitenkin kahvion tiskille asti ennen kuin Seran sai itseään käännettyä tämän puoleen. Toa oli myös aivan liian väsynyt nostamaan ryhtiään nähdäkseen, mitä Peelo kahviossa puuhasi.

Noin puoli minuuttia myöhemmin pöytään Seranin eteen iskeytyi pieni työkalupakki, jonka Peelo oli juuri käynyt tiskin takana työskentelevältä vortixxilta rutiininomaisesti noutamasta. Seran seurasi laiskasti, kuinka hänen tuore pöytätoverinsa istuutui alas ja kaivoi pakista esiin pienipäisimmän ruuvimeisselin, mitä elektroniikan osalta itsekin oppinut Seran oli eläessään nähnyt.

Raudan toa murahti huomenet ja vilkaisi puolitäyteen kuppiin hieman itseensä pettyneenä. Peelo vastasi toan aamuntoivotuksiin, asetti kätensä huolellisesti pöydälle lepäämään kämmenpuoli ylöspäin ja alkoi hitaasti ruuvaamaan irti rannettaan peittävää mustaa paneelia. Seranilla ei käynyt mielessäkään kysyä, mitä androidi oikein puuhasi. Hän oli nähnyt tämän saman prosessin usein ja oletti tämän vain kuuluvan keskimääräistä oudomman elämänmuodon aamurutiineihin.

“Vaikutat tavanomaista poissaolevammalta”, Peelo lopulta avasi keskustelun ja nosti kaasunaamarin peittämän katseensa kohteliaasti kuppiaan tuijottavaan toaan. Sormet jatkoivat ruuvimeisselin pyörittelyä täydellisellä tarkkuudella siitäkin huolimatta, ettei androidi enää katseellaan havainnoinut työstettävää raajaansa.

“Mikä saa sinut luulemaan niin?” toa haastoi vaikka tiesi oikein hyvin, että Peelon havainnointikyky oli vertaansa vailla.

“Aloitanko siitä, että silmäsi ovat sulkeutuneet jo viidesti tämän keskustelun aikana?” androidi jatkoi ja Seran päätti jo luovuttaa aiheen ympärillä kiertelemisen.

“En varsinaisesti nukkunut viime yönä. Tai en ainakaan usko, että nukuin.”

“Työstressikö vaivaa?” oli Peelon ensimmäinen arvaus. “Vai onko kyseessä jotain vakavampaa?”

“Jotain vakavampaa…” Seran mutisi lähinnä itselleen. “Ei… ei kumpikaan. En ainakaan usko”, hän jatkoi ääneen. Jos Peelo olisi omistanut ilmeilemiseen kykenevät kasvot olisi niiltä paistanut vahva epäuskoisuus. Seran kuitenkin aisti reaktion robotin naamion takaakin, joten hän koki tarpeelliseksi tarkentaa varovaista lausuntoaan.

“Tai lähinnä pyörin ajatuksissani.”

“Eli sittenkin jotain vakavampaa”, Peelo ymmärsi ja käänsi katseensa samalla ruuvimeisseliin, jota hänen vakaa kätensä veti juuri irti magneetilla tartutetun pienen ruuvin roikkuessa huterasti työkalun päässä. Seran nosti kulmiaan hämmentyneenä robotin reaktiosta. Juurihan hän oli täsmentänyt, että kyse ei ollut mistään merkittävästä.

“Sinä et vaikuta henkilöltä, joka antaisi pienien ongelmien valvottaa”, Peelo vastasi rautamiehen ihmettelyyn. Harmaata Hautaan ohimolta raapiva toa huokaisi syvään myöntäen tappionsa. Ärsyyntyneisyyttään hän kumosi kuppinsa kylmän sisällön kerralla kurkustaan alas, laski tämän jälkeen kyynärpäänsä pöydälle ja antoi päänsä levätä käsiensä varassa. Seran seurasi hetken hiljaa, kuinka Peelo irrotti paneelin huolellisesti ranteestaan ja alkoi tämän jälkeen operoimaan jotain muuta kätensä syvyyksistä. Raudan toa ei enää iljennyt yrittää puolustella itseään. Hän tiesi Peelon näkevän suoraan hänen lävitseen.

Hetken hiljaisen työskentelyn jälkeen Peelo nosti taas katseensa pöydän toiselle puolelle ja jatkoi keskustelua samalla seesteydellä, millä oli sen aloittanutkin.

“Tahdotko puhua ajatuksistasi?”

“Et ole terapeuttini, Peelo”, Seran töksäytti huomattavasti tylymmin kuin oli tarkoittanut. Androidi ei kuitenkaan ottanut nokkiinsa. Kun Seran asiaa tarkemmin ajatteli, hän tajusi ettei ollut koskaan nähnyt Peeloa edes hieman tulistuneena. Oli oikein hyvin mahdollista, että konemies ei konkreettisesti edes pystynyt sellaiseen.

“Ei, en ole”, Peelo myönsi. “Mutta ainahan on mahdollista, että voisin silti auttaa.”

“Eikös sinulla pitänyt olla kiire jonkin tutkimuksen kanssa?” Seran yritti kierrellä androidin avuntarjousta ja samalla vaihtaa aihetta pois itsestään.

“Kykenen käsittelemään useampaa kuin yhtä asiaa kerrallaan”, Peelo totesi tottuneesti. Servon surahdus robotin ranteen sisällä kertoi, että aamun kalibroinnit oli saatu päätökseen ja mustat ohuet sormet alkoivat mallaamaan rannekuorta takaisin paikalleen.

“Sitä paitsi on kaikkien parhaaksi, että vähäiset seppämme pysyvät työkuntoisina. Joten jos voin mitenkään auttaa, olen valmis kuuntelemaan mitä sinulla on sanottavana”, hän jatkoi.

“Aina yhtä käytännöllinen”, Seran tuhahti. “Mutta oikeasti, älä vaivaa itseäsi. Kyllä minä tästä tokenen kunhan saan kumottua pari kupillista lisää.”

Peelo oli jo havainnoinut, että raudan toalla oli ollut ilmiselviä vaikeuksia ryystää aamun ensimmäistäkään kuppia loppuun asti, mutta Seran ei selvästikään tahtonut androidin apua. Vihreäsilmäinen robotti päätti olla kiusaamatta häntä aiheesta enempää. Hän tunsi miehen tarpeeksi hyvin tietääkseen, että jääräpäisyys oli yksi tämän vahvimmista ominaisuuksista.

Kaksikko istui hetken sanomatta sanaakaan ja tänä aikana Peelo oli saanut ruuvit takaisin kiinni itseensä ja oli jo asettamassa ruuvimeisseliä takaisin pakkiinsa.

“Tuo lienee sinun vastineesi aamukahville”, Seran rikkoi hiljaisuuden. Peelo nyökkäsi ja alkoi huolellisesti sulkemaan pakin metallisia klipsejä.

“Sinne päin”, robotti vahvisti. “Ei välttämättä tarpeellista joka päivä, mutta tahdon olla…”

“… huolellinen”, Seran täydensi. “Olen huomannut. Sinusta olisi hyötyä pajalla. Voisimme myös vilkaista tuota kättäsi yhdessä, niin sinun ei tarvitsisi huoltaa sitä niin usein…”

“Kenties”, androidi myönsi. “Ja kenties tartun tarjoukseesi jos selviämme pohjoisen uhasta.”

Peelon vastaus sai Seranin näkyvästi kalpenemaan. Melkein jokaisella raudan toan tuttavalla oli jokin oma termi nazorakien vääjäämättömälle lähestymiselle. ‘Pohjoisen uhka’ oli Peelon, ja kuten jokaisella aikaisemmallakin kerralla, hän sanoi sen niin arkisesti, että Seranin sydänkivenalasta kouraisi.

Hän ei edes ehtinyt huomioida, kun Peelo nousi hetkeksi pois pöydän äärestä palauttaakseen työkalupakin takaisin tiskin taakse. Hänen katseensa nousi vasta, kun androidin uudella, kuumalla kahvilla täyttämä kuppi laskeutui hänen eteensä. Peelon vihreänä hohtavat silmät eivät koskaan räpyttäneet, mutta hieman päätään kallistanut konemies onnistui silti jotenkin ilmenemään myötätuntoisena. Seran kiitti vaitonaisesti ja siemaisi kupista välittömästi. Hänen oli pakko myöntää, että parannus hänen edelliseen väljähtyneeseen kulaukseen nähden oli valtava.

“Piristy”, Peelo komensi, taputti Serania kahdesti tämän olkapäälle ja lähti astelemaan kahviosta kohti asuintilojen portaikkoa. Androidi ei sen suurempia jäähyväisiä harrastanut. Seran huikkasi kuitenkin vielä hyvät päivänjatkot tämän perään ja jäi seuraamaan tämän katoamista väenpaljouteen. Linnake oli jo alkanut heräämään ja kahvionkin tungos alkoi näyttämään hiljalleen siltä, miltä sen aamun tuntien aikaan kuuluikin.

Raudan toa vilkaisi vielä kerran edessään lepäävän Klaanilehden takasivua, jossa mainostettiin Telakan viimeisimpiä tilauspyyntöjä. Hän tunnisti välittömästi kaksi mäntää, jollaisia hän vannoi nähneensä pajansa takana sijaitsevassa romuvarastossaan. Hänen päivän tehtävänsä olivat siis jo selvät. Etsi, kunnosta, toimita. Niin kuin suurimpana osana tätä edeltävinäkin päivinä.

Tänään Seranista vain tuntui pahasti siltä, että hänen osuutensa Klaanin valmistautumisessa ei riittäisi puhdistamaan hänen omaatuntoaan siitä, mitä hän oli hiljattain tehnyt…

Muutamaa minuuttia myöhemmin, pari kerrosta kahvia kittaavan raudan toan yläpuolella, avain kääntyi lukkopesässä ja kevytrakenteinen konemies astui sisälle pieneen asuntoonsa. Kapean eteiskäytävän naulakossa ei roikkunut ainuttakaan vaatekappaletta eikä haarniskanpalasta. Hattu- ja naamiohylly ammotti samalla tavalla tyhjyyttään. Peremmälle astuessaan Peelo avasi käytävän ainoan huonekalun, pienen puisen tason ylimmän vetolaatikon, ja tarttui sen ainoaan sisältämään esineeseen: mustaan, pieneen muistitikun näköiseen laitteeseen.

Se kourassaan Peelo jatkoi asuntonsa ainoaan huoneeseen, jonka sisustus oli aivan yhtä niukkaa kuin eteisessäkin. Minimalististen keittiötarvikkeiden lisäksi huoneessa oli ainoastaan leveä puinen työpöytä, pari jakkaraa sekä ikkunan viereisessä nurkassa hyrräävä valtava modeemilaite, jolla androidi langattomasti piti yhteyttä Klaanissa saatavilla oleviin verkkoihin. Juuri sillä hetkellä valoista paloi ainoastaan muutama. Vain viikkoa aikaisemmin nazorakien hitaasti laajentama tietoliikennesaarto oli viimein katkonut yhteydet suurimpiin xialaisiin verkkoihin.

Steltin huomattavasti vähemmän luotettaviin yhteyspisteisiin vaihtaminen olisi muuten harmittanut päänsä sisään jatkuvasti tietoa lataavaa Peeloa, mutta Klaanin saarta fyysisesti lähempänä oleviin tukiasemiin vaihtaminen oli myös tuonut mukanaan yhden positiivisen vaikutuksen. Äänenlaatu hänen aktiivisimman keskustelukumppanin kanssa oli odottamatta parantunut.

Androidi napsautti datatikkumaisen esineen takaraivoonsa todennäköisyyksiä uhmaten ensimmäisellä yrittämällä. Vihreä valo hänen silmissään värähti hieman hänen tietoisuutensa muodostaessa yhteyttä paikkaan, joka teknisesti ottaen sijaitsi kaikkialla. Kuvaus oli tosin Peelon mielestä aina ollut hyvin ironinen. Jos jokin sijaitsi kaikkialla, hänen ei pitäisi tarvita säätää modeeminsa antennia joka yhdistyskerralla fyysisesti siihen suuntaan, mistä hän halusi signaalin kaapata.

“Olen palannut”, Peelo sitten lausui näennäisesti ei kenellekään. Hän sai silti vastauksen, tosin ainoastaan oman päänsä sisälle.

“Kuinka aamusi meni?” kuului Mekaanikon vastaus.

“Ystäväni piilottelee jotain”, Peelo raotti jälleen ilmiömäistä huomiokykyään. Seranin normaaliakin järkyttyneempi reaktio nazorakien mainitsemiseen ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta.

“Muutenkin linnake tuntuu epätavanomaiselta. Monet tutut kasvot ovat puuttuneet katukuvasta.”

“Ei välttämättä ihme huomioiden tilanteen”, Mekaanikko haukotteli vastaukseksi. Keskustelun kulku oli melkein identtinen tätä edeltäneisiin aamuihin. Peelon huollettua itsensä täsmälleen samaan aikaan joka vuorokausi, hän palasi työpisteelleen, otti yhteyden tonttumaiseen otukseen Kaikkinäkevän valtakunnassa ja jatkoi siitä, mihin oli edellisenä päivänä jäänyt. Mustat, ohuet kädet vetivät taas tottuneeseen tapaan yhden puisista jakkaroista työpöydän ääreen. Istuttuaan alas androidin katse tutustutti itsensä jälleen kerran pöydälle kasaantuneen romun keskellä seisovaan monimutkaiseen laitteeseen.

Nopealla vilkaisulla se oli vain rautaosista kasattu möhkäle, jonka sisään oltiin survottu kuparilankaa spiraaleissa. Läheisemmällä tarkastelulla saattoi kuitenkin huomata kehikon harmaaseen huolellisesti upotettuja magneetteja sekä pieniä säiliöitä, jotka oltiin johdettu laitteen pohjaan läpinäkyvillä, hyvin ohuilla putkilla.

“Tein kuten ehdotit ja käänsin lukinkalvonontelon syötön takaisin lähdettä kohti. Nesteenkierto ei hidastunut merkittävästi, joten lienee turvallista päätellä, että eristeet pitävät kasvaneesta paineesta huolimatta”, Peelo kertasi edellisen iltansa työn tuloksia.

“Oletko yhtään lähempänä viimeistä komponenttia?” Mekaanikko kysyi toiveikkaana.

“En ole aivan varma, mutta tahtoisin tehdä tämän hyvin täsmällisesti. Kutsutaan niitä vaikka varotoimiksi tämän ‘Kaikkinäkevän’ varalle.”

“Et siis aio kertoa minulle yksityiskohtia…”

“En”, Peelo myönsi suoraan. “Jos hän todella näkee kaiken, mitä epäilen yhä, lienee viisainta, että yksityiskohdat pysyvät ainoastaan minun ajatuksissani.”

Mekaanikko ei vastannut toviin. Sillä aikaa Peelo oli tarttunut vasemmalla puolellaan olevaan kasaan kuparilankaa ja oli alkanut kieputtamaan sitä laitteen keskellä sijaitsevan sylinterin ympärille. Hän työskenteli pitkän tovin täydellisessä hiljaisuudessa, kunnes naapurihuoneesta kuuluvan ulko-oven sulkeutumisen ääni havahdutti hänet kiinnittämään taas hieman enemmän huomiota valkean valtakunnan vankiin.

“Mitä teille siellä oikein kuuluu?”

“Lähetti valvoo tietoisuuden ovia kuningattaren huomion varalta”, Mekaanikko vastasi. “Minä tulin rauhoittumaan erääseen muistoon. En omaani, mutta… se saa ajatukseni muualle.”

Peelo tarkasti juuri viimeistä senttiä myöten kieputtamansa kuparilangan kunnon huolellisesti, ennen kuin siirtyi seuraavaan vaiheeseen. Hän alkoi valikoimaan seuraavaa asennettavaa putkea ja sopivan mittaisen löydettyään hän ryhtyi mallaamaan sitä aiemmin asetetun, näennäisesti identtisen viereen.

“Kuvaile se minulle”, androidi pyysi.

“Se… mikä?”

“Se muisto, jonka luona olet”, hän tarkensi.

Peelon työhön keskittyvässä hiljaisuudessa oli mennyt jälleen niin monta minuuttia, että Mekaanikko oli jo ehtinyt unohtaa, mitä oli viimeksi sanonut.

“Se on… se on toa ja hänen aviomiehensä. He tanssivat. Ja kappale joka soi on hyvin seesteinen.”

Muovisen putken pää sujahti sisään sylinteriin päästäen paineistetun, joskin märän äänen.

“Näyttävätkö he tyytyväisiltä?” Peelo tahtoi tietää.

“Tiedän, että he ovat”, Mekaanikko vahvisti. Peelo uskoi ymmärtävänsä, miksi hänen ystävänsä koki näkemänsä muiston niin rauhalliseksi. Yhtä siihen liittyvää yksityiskohtaa hän ei kuitenkaan saanut jäsenneltyä loogiseksi.

“Muistojen Laaksossa on paljon portteja, joiden taakse Kaikkinäkevä ei mielellään vilkuile”, Peelo toisti paria iltaa aiemmin kuulemansa sanat.

“En ymmärrä”, Mekaanikko myönsi kuullessaan omat sanansa toistettuna hänelle.

“Jos tuo muisto on sinusta rauhoittava, miksi uskot, että hän ei tahtoisi tarkkailla sitä?”

“Koska hän ei pidä traagisista lopuista”, Mekaanikko vastasi miettimättä.

Peelo hymähti. Hän oli kuullut Mekaanikolta paljon valkoisen valtakunnan kuningattaresta. Androidista ajatus siitä, että jonkin niin suuren valtias suosi vain onnellisia loppuja, oli miltei humoristinen. Toisaalta, kyllähän Klaaninkin pääadmin murehti välillä niin kutsutuista “pehmeistä asioista”, kuten linnakkeen kasvien selviämisestä.
Lopulta Peelo tuli siihen lopputulokseen, että korkea hierarkkinen asema ei välttämättä määritellyt henkilön persoonaa. Androidi siirsi tämän huomion lopulta uudelleenpohdittavien havaintojen muistipankkiin ja jatkoi sitten työskentelyään

Hiljaista työskentelyä jatkui tällä kertaa kymmeniä minuutteja. Peelon päässä puhuva jonkinlainen tonttu oli vaiennut Muistojen Laakson tarjoamaan aisteja stimuloivaan suojaan samalla, kun androidi itse keskittyi hetkeksi siivoamaan pöydältä pois niitä komponentteja, mitä hän ei uskonut enää tarvitsevansa. Hiljaisuuden rikkoi lopulta koputus Peelon oveen. Pienikokoiset rystyset olivat iskeytyneet hänen oveensa neljä kertaa. Androidi tunnisti koputtajan jo pelkästään näiden tuntomerkkien perusteella, joten hän laski pitelemänsä metallisen rasian huolellisesti ja asteli tikku yhä takaraivossaan avaamaan oven.

“Moi, meillä olis vähän isompi paketti. Voit hakea itse tällä lapulla tai sit pojat voi illalla kantaa sen porukalla tänne, kunhan pääsevät kierrokselta”, selitti oranssihaalarinen postitoimiston kakamakasvoinen lähetti.

Peelo tuijotti hänelle entuudestaan hyvin tuttua ko-matorania hetken, teki muutaman tilannetta arvioivan päätelmän ja tarttui lopulta päättäväisesti matoranin ojentamaan saapumisvahvistukseen.

“Noudan itse, kiitoksia vain.”

“Selvä homma. Hyvää päivänjatkoa”, matoran tokaisi, kohensi kainalossaan puristuvaa pinoa muita vastaavia lomakkeita ja lähti lampsimaan kohti seuraavaa asuntoa jossain kerrosta ylempänä. Peelo ei kuitenkaan lähtenyt välittömästi marssimaan kohti postitoimistoa, vaan sulki oven matoranin poistuttua ja asteli takaisin huoneistoonsa. Hän jatkoi siivouksen huolellisesti loppuun ja sulki siihen käyttämänsä rasiat lopulta pöytänsä vetolaatikoiden uumeniin.

“Poistun määrittelemättömäksi ajaksi”, Peelo ilmoitti lopulta ja asettui seisomaan eteisen hyllynsä eteen odottaen Mekaanikon kommenttia. Hän sai vastaukseksi ainoastaan unenpöpperöisen, mutta hyväksyvän murahduksen. Sen enempää hän ei kuitenkaan tarvinnut. Tikku irtosi helposti ja se löysi pian taas paikkansa puisen laatikon hellästä huomasta. Androidi tarkisti vielä, että sekä hänen avaimensa että postin ilmoitus olivat yhä hänen vyötäisiä peittävän panssarilaatan raossa turvassa, ja lähti päättäväisesti marssimaan koleaan syysilmaan.

Matka postiin keskikaupungin asuntoloilta ei ollut pitkä, mutta se vaati kulkua läpi Admin-aukion. Se taas tarkoitti sitä, että rakennuksien tarjoamaa suojaa ei juurikaan ollut ja kolea syysviima sai aamun varhaisimmat kulkijat turvautumaan huivien ja takkien kauluksien tarjoamaan suojaan. Peelo ei kylmyyden konseptia juurikaan tuntenut, mutta hän ymmärsi, että se ei ollut lämpötiloihin liittyvistä tuntemuksista mukavimmasta päästä.

Postitoimistolle saapuessaan hän huomioi välittömästi, että harva oli vielä näin aikaisin aamulla hoitamassa asioitaan. Kello ovenpielessä kilahti androidin astuessa sisään ja hän pääsi kävelemään suoraan tiskille muiden asiakkaiden puutteen ansiosta. Takahuoneesta alkoi välittömästi kuulumaan innokkaita askeleita, eikä kestänyt kauaa, kun vihreäkasvoinen pirteästi hymyilevä nainen loikki tiski taakse.

“No mutta hei ja hyvää huomenta ja tervetuloa!” Dinem puhkui energiaa tuttuun tapaansa. “Aika kolea ilma siellä eikä sinulla ole edes takkia eikä mitään. Vai mahdatko sinä edes kylmettyä? Vai onko tahditonta kysyä? Minusta kylmäkin on ihan kiva, kun sitten voi hyppelehtiä koko ajan, että pysyisi lämpimänä!”

“En”, Peelo vastasi täsmällisesti postivirkailijan höpinän alle hautautuneeseen kysymykseen.

“Voi että no niinhän se varmaan on ja täytyy kyllä sanoa, että et sinä ainakaan näytä hirveän kylmältä vai mitäkäs metallia sinä oikein oletkaan, kun näyttää niin jännittävältä. Vai onko tämäkin tahditonta, kun minä en oikein tiedä, kun välillä jotkut sanovat, että minä kyselen liikaa, mutta lämpimiksenihän minä vain turisen. Heheh! Lämpimikseni, kun kylmästä puhuttiin! Vai hei, olikos sinulla se saapumislappu?”

“Kyllä”, Peelo vastasi jämerästi ja ojensi saapumisvahvistuksen Dinemin työhansikkaiden peittämiin käsiin.

Syntyi noin kolme sekuntia kestävä huomionarvoinen hiljaisuus, kun postineito tuijotti vahvistuksen alareunaan käsin kirjoitettua saapumisnumeroa. Sitten äänetön tauko ajoi täyttä vauhtia pölinän loputtomaan seinään, kun lähinnä itselleen paketin sijainnista vaahtoava Dinem katosi jälleen hyppelehtien takahuoneeseen palatakseen takaisin vain hetkeä myöhemmin.

“Heheh, kärrythän minä tähän tarvitsen!” hän hihkaisi vielä tiskin ääressä odottavalle androidille, jonka katse ja asento eivät olleet värähtäneet piirun vertaa koko keskustelun aikana.

Hilpeästi hyräilevä Dinem katosi sitten taas metallisten kärryjensä kanssa takaisin postin takahuoneeseen ja pian tämän yksinpuhelun sekaan alkoi ilmestymään jonkin painavan esineen liikuttelemisesta aiheutuvia ähkäisyjä. Tämän jälkeen ei kestänyt enää kovinkaan kauaa, kun melkein itsensä korkuista kärryä työntävä Dinem palasi tiskille ja työnsi Peelon paketin porttien läpi tämän viereen.

Suurehkoon, avonaiseen pahvilaatikkoon oli melkoisella huolimattomuudella pakattu sekalainen kasa metallista romua. Nopealla vilkaisulla näytti siltä, että joku oli jättänyt Peelolle vain sylillisen Telakan romuttamon käyttökelvottominta kuonaa. Hieman läheisemmällä tarkastelulla Peelo kuitenkin huomasi, että suurin osa romusta koosti yhden suuremman kokonaisuuden, josta laatikon pohjalla lepäävä romu oli luultavasti vain tipahtanut. Toinen ilmiselvä huomio paketin sisällöstä oli sen ilmiselvä tulen korventama pistävä löyhkä.

“Ai että on jännittävää!” paketin sisältöä Peelon perässä tuijottava Dinem huudahti. “Se komea etsivä jätti sen sinulle! Sanoi ratkoneensa… ah, jonkun mullistavan mysteerin. Ja sitten hän vain katosi kuin lehti syksyiseen tuleen! Mikä mies!”

Suuri määrä kuivuneita, aivan tavallisia ja ehdottoman ei-miehen-näköisiä lehtiä lenteli syystuulessa postitoimiston ulkopuolella, ja Dinem jäi posket punottaen tuijottamaan hetkeksi niitä antaen Peelolle lyhyen hetken ajatella vapaasti. Yksityisetsivä oli kuin olikin päässyt hänelle jätetyn mysteerin jäljille. Paketin sisällön katkun täytyi tarkoittaa, että se oli peräisin maan tasalle palaneesta Maja Hotellista. Peelon arvio äänekkäästi itselleen puhuvan trenssihaalarisen otuksen taidoista olivat kuin olivatkin osuneet oikeaan.

“Ai mutta himskatti! Minun pitäisi pyytää sinua vielä laittamaan nimesi tähän lappuseen! Mitenköhän saatoin edes unohtaa? Vaikka se pitää jokaisen noudon kanssa aina tehdä! Heheh, kaipa se on tämä aikainen aamu. Vai lieneekö sinulle edes aikaista? Minulle on! Tykkään nukkua pitkään ja nukunkin silloin, kun tulen iltavuoroon. Vaikka välillä on hauskaa nousta tosi tosi tosi toooosi aikaisin ja tulla tänne, kun ulkona ei ole vielä yhtään ketään!” Dinem höpötti kävellessään takaisin tiskin taakse ja ojentaessaan kuittia Peelon eteen allekirjoitettavaksi.

Peelo raapusti printatusta tekstistä käyvän “EN-01” -allekirjoituksensa paperin alareunaan ja Dinem heitti sen sitten vilkaisematta pöydällä lojuvan punaisen kansion sisään päällimmäiseksi.

Androidi nosti laatikon sisältöineen vaivattomasti syliinsä ja kääntyi vielä kiittämään Dinemiä ennen poistumistaan. Matoranilla oli kuitenkin taas vielä tavanomaistakin enemmän energiaa ja Peelo oli valitettavasti päivän ensimmäinen asiakas, johon sitä oli mahdollista purkaa. Täydellisen paikallaan seisova konemies kuunteli, kuinka “Heippa ja tervetuloa uudelleen” oli venynyt jo puolen minuutin mittaiseksi tarinaksi siitä, kuinka joku hänen postitoimistossa myöskin työskentelevä ystävättärensä oli päässyt esiintymään paikallisen po-yhtyeen musiikkivideolle.

Postivirkailijan vaahtoamista kuunnellessaan Peelo ymmärsi, että hän oli jo pidemmän aikaa etsinyt juuri tällaista tilannetta. Hänen lähitulevaisuuteen ulottuvat suunnitelmat vaativat jotain juuri tällaista. Hänellä oli selkeä valinta tehtävänä, ja valinnan hän myös aikoi tehdä…

Achtung!

Tämä viestin on siirretty Nuvaan. Se ei toimi tai näytä enää hyvältä tässä.

Matoro TBS

9 kommenttia

Guardian 8.7.2020

Haluan tässä välissä sanoa, että luin tämän ensimmäisenä.

Olisi kiva antaa tätä pidempi kommentti, mutta olo on lähinnä sellainen kuin olisin saanut pyörätuolista päähän.

Kahdesta eri pyörätuolista.

Kapura 8.7.2020

Ensinnäkin täydet pisteet vakavasta HotBot-rebootista. Olin hypeissäni siitä lähtien, kun kyseisestä käänteestä huhuttiin puheluissa, ja kaikki odotukset lunastettiin. Peelon hahmoon oli kiva päästä syvemmälle, hyvin käytettyjä kaikki muutkin tutut klaanilaishahmot.

Ehkä se oikea harmin ja hämmennyksen lähteeni tähän juonikuvioon liittyen on, että lukuisten kosmisten osapuolien – Valkoinen, Totuus, Bahragit, Leviathan, periaatteessa slizerit, unohdinko jotain ja ovat jotkin noista sama asia? – motiiveista ja keskenäisistä suhteista tuntee ymmärtävänsä yhä aika vähän. Se tekee varsinkin abstraktimmista ja salailevammin kirjoitetuista osuuksista aika raskasta luettavaa.

Tarpeelliset disclaimerit tälle ovat toki se, että olen ollut mukana tätä juonta kirjoittaessa äärimmäisen vähän ja muistan aiempia juttuja muutenkin aika huonosti. Varmaan sekin, että aivoni sietävät hirveän genrefiktioista scififantasiaa aika huonosti, ja tämä juoni on kuitenkin ehkä sellaista Klaanonissa puhtaimmillaan. Tuntuu kuitenkin siltä, että Dynamon varsinainen pointti kolmen osan muodostamana kokonaisuutena ei tullut kovin selväksi.

Yksittäinen minua hämmentämään jäänyt yksityiskohta oli se, että onko Teknisesti ottaen kaikkialla -paikalla ja Verstaalla tarkoitus olla jokin yhteys? Ikuisuuksia kestävä matkaaminen oli sellainen motiivi, jonka lainaaminen tähän nosti kulmakarvani pystyyn sen kanssa, että tapahtumapaikkojen kuvailussa oli paljon samaa. Ns. satu maa vai eksplisiittinen yhteys, joka olisi pitänyt tajuta?

Vaikuttaa varmaan aika pelottavan kriittiseltä kommentilta tähän asti, mutta täytyy painottaa sitä, että tasokasta tekstiä tämä (ja aiemmat osat) kauttaaltaan kuitenkin olivat. Keskittyminen ei herpaantunut missään kohtaa. Saatan kokea ymmärtäväni äärimmäisen vähän, mutta ei se minkäänlainen este proosasta nauttimiselle ole ollut.

Snowman 8.7.2020

No huh! Tämäpäs oli jännittävä ja loistava!

Teksti nyt oli tietenkin rouheaa priimaa a la Jögge, ja tällä kertaa mainionsit äärettömästi Peeloa. Minusta on vinhaa, kuinka hänessä on samaan aikaan niin paljon ja niin vähän. Kelpo robo!

Oli hauskaa vaihtelua, että tämä pyöri niin paljon juuri Jögge master plotin ja muiden juonijuttujen rajapinnoilla (osallistuin tähän toki itsekin, kuten joku ehkä arvasikin). Kaikki palautuu hauskasti samoihin elementteihin, tosin miten Selecius nyt tuohon muka liittuu!? Tuttu nimi hyvinkin! Onneksi teoriajuna puskee ihan levottomia nopeuksia muutenkin – lisää pökköä vaan pesään! Juonijännyyksiä pitää pyöritellä vielä lisää, varmaan teoriaketjun puolella…

Oli muuten aika rohkea veto vähentää omien juttujesi “päheyttä” pistämällä Peelo nolamaan ne. Se oli jotenkin tosi tuore kulma Valkoiseen ja muuhun. Toki Tawan asenteessa Totuutta kohtaan oli hieman sama meininki, mutta tämä lisäsi nähdäkseni kuvion tragediakerrointa entisestään: vähemmän ovelia (in-universe) juonia, ja enemmän surullisia kohtaloita.

Lisäksi hei, modekomediaa, ja Dinem! Viime kerroista olikin jo tovi!

Elikäs elikäs, mahtisettii hei! Tykkään!

PS. Suosittelen kaikkia myös, tuota, silmäilemään tämän kahdesti läpi. Kohtasin pelottavaa kuvitusta vasta kakkoskierroksella…

Nenya 8.7.2020

Hahaa. Se oli sellainen.

Aiemmpien dynamoiden perusteella odotin tältä ehkä enemmän sellaista suuntaa, että vedetään isoja linjoja taas yhteen. Sen sijaan tämä olikin aika läheinen yhden osasen tarkastelu.

Mutta siis pidin siitä. Kuten taisin sanoa puhelussa, tällainen viba jossa Peelo vain päättää mennä Valkoisen maailmaan ja on silleen “ok aika feikkiä”, on tosi virkistävää. Lopulta näin suora lähestymistapa selkeytti muutamaa ajatusta ainakin minun päässäni.

Eräässä mielessä hyvin sama viesti kuin Profeetan valtakunta, mutta hyvin erilaisella näkökulmalla.

Teoriapuolella minulle tulee tästä paljonkin ajatuksia, enemmän kuin luulin heti ensimmäisen lukemisen jälkeen, mutta ehkä siellä ketjussa enemmän siitä.

Tykkäsin.

Matoro TBS 8.7.2020

Peelo ownaa Valkoisen kuningattaren faktoilla ja logiikalla.

Hyvä Hotbot hei. Hyviä lankojen yhteen sitomista monissa jutuissa. Koen tajuavani yleisestä Jögge-juonesta paljon enemmän tämän myötä. Teoriasalaliittoseinään tuli monta uutta narua Seleciuksen ja melko Verstasmaisen maailman ansiosta.

Onko Carnium Ente joku juttu? Eikö se ole latinasta suomeksi jotain tyyliin “Punainen liitto” tms?

Kerosiinipelle 9.7.2020

Huh! Nyt on molemmat “reitit” kahlattu läpi. Olipa siellä paljon jänniä yksityiskohtia.

Tätä Peelo-tekstiä oli ihan uskomattoman hauskaa lukea. Ja kuten Mato totesi, tämä viimein selkeyttää “Jögge-juonta” yllättävän paljon.

Lisäksi myös rustlailee aika tehokkaasti.

Killjoy 10.7.2020

Kiitoksia kaikille kommentoijille ja hulvattomille reagoijille. Kuten author-listasta sen jo varmaan arvaattekin (ja sisällöstä tunnistitte) Snowie oli mukana kirjoittamassa tätä ja kauniista (sekä kauheasta) kuvamateriaalista vastasi Mato. Suurkiitokset myös Manulle, joka toimi teknisenä vastaavana.

Kahden ensimmäisen Dynamon kosmisten kuumottelujen jälkeen tuntui ihan tarpeelliselta lähettää tolkun_androidi asialle ja tarkastella (niitä putouksia vähän tarkemmin) kuviota hieman selkokielisemmästä näkökulmasta. Arvon teorioitsijoille tahdon sanoa vain, että en minä ihan hirveästi teille valehtele sanoessani asioita tarinassa suoraan. Joskus auttaa kummasti, kun tulkitsee vähemmän mielikuvayhteyksiä, ja enemmän sitä, mitä suoraan kerrotaan ; )

Olen vähän pahoillani Hotbotista, vielä enemmän pahoillani Dinemistä. Mutta ennen kaikkea kiitollinen, että olette viihtyneet Dynamojen parissa. Klaanonin kuivaa kautta täyttämään luodut luvut ovat täyttäneet nyt tehtävänsä. Aika palauttaa kapula taas toviksi toisiin käsiin.

Näyttämö on teidän. Sori, että poltin siitä vahingossa esiripun.

Guardian 11.7.2020

Nyt olen ehkä toipunut tarpeeksi ja sulatellut tätä.

Ehdottomasti Dynamoista paras ihan vain narratiivisella tyydyttävyydellään. Peelon osuutta tähän kuvioon on vihjailtu käytännössä puoli Klaanonia, ja hahmossa on aina ollut tietty kutkuttava aukko täytettäväksi. Kuinka uskomattoman hienoa se sitten onkaan, kun se kertarysäyksellä haistattaa paskat koko kuumottavalle mysteerikuviolle vain kävelemällä sen läpi? Hahmossa on aivan uskomattoman paljon pidettävää. Alkuperäinen mielikuva on, että siinä on todella paljon piilossa, mutta pohjimmiltaan… ei, ja se siinä onkin niin raikasta. Se, miten kirjoitat Peeloa tekee siitä minusta jotenkin todella herttaisen. Tunne-elämältään rajoittunut konemies tuo mieleen sellaisen tosi realistisesti ja vilpittömästi kirjoitetun autismin spektrin edustajan. Sillä on paljonkin tunteita ja tyyppejä joista se välittää, mutta suurin osa sosiaalisista konventioista on sille enemmän juttuja, jotka nyt vain pitää tehdä kuin juttuja, jotka tulisivat sille luonnostaan. Ei Peelo ole edes mitenkään töykeä, pikemminkin päinvastoin erittäin kohtelias ja pidettävä. Sille kaikki nämä teidän sosiaaliset sääntönne eivät vain ole mitenkään itseisarvoisia.

Jaetun aikajanan gimmick oli myös omiaan palvelemaan sitä narratiivista tarkoitusta, jota tässä haettiin. Huvitti vähän taputtaa, kun ensimmäisellä kierroksella kerronta alleviivasi kaikkia niitä tapoja, joilla tämä olisi voinut mennä toisin. Erot olivat sitten lopulta aika hienovaraisia. Kokonaislaatuisesti minulle jäi parempi fiilis ykköskierroksesta (sininen polku, minä en keskeyttäisi Dinemiä) osittain ehkä sen takia, koska pelkästään toisen radikaalistikin erilaisen polun olemassaolo tuntui hieman siistimmältä kuin se, että pystyn katsomaan sen polun jälkeenpäin. Tulee kieltämättä vähän sama fiilis kuin siitä, miten vaikkapa Undertale suhtautuu kompletionismiin: onko subjektiivinen kokemus lopulta sitten tärkeämpi kuin se, että näkee kaiken sisällön? Enpä tiedä. Pidän kyllä molemmista poluista, mutta pohjimmiltaan tärkeämmäksi muodostuu varmaan näistä aina se, jonka valitsee ensin.

Pisteet myös aivan erinomaisesta fanservicestä ja lankojen sitomisesta. Paacon ja Bladiksen läsnäolosta tuli uskomattoman lämmin olo, ja joka toinen repliikki siinä osiossa kyllä nauratti. En ole kyllä tässäkään varma, kumpi polku on suosikkini. Sinisessä tapahtuva Bladiksen pyörätuolipelastus oli aivan upea, kun taas se, että Paaco pääsee tekemään jotain aika vilpittömän hienoa punaisessa polussa oli kyllä arvokasta myös.

Kaiken tämän kehun jälkeen on kyllä tietty pakko mainita, että HotBotin vakavahenkisellä klanonisoinnilla olet kustantanut itsellesi yhden (1) möykytyksen, jonka voit lunastaa haluamaasi aikaan.

Keetongu 1.8.2020

Noin, molemmat luettu, pari viikon viiveellä. Jännittävä “gimmick” antoi viestille oveluutta ja sai kiinnittämään huomiota uusiin asioihin tekstissä.

Peelo oli loistava näkökulmahahmo! Sen… raittiudessa on jotain tuoretta ja ihailtavaa. Se on hyväntahtoinen olematta mitenkään sokerinen, ja sikäli hyvin miellyttävä luettava.

En väitä ymmärtäväni kokonaiskuvaa juonistasi mitenkään hyvin, ja se johtuu varmaan siitä, että viime aikoina viestit ovat tulleen isoilla aikaväleillä ja niihin on mahtunut monenlaista skaalaa ja näkökulmaa. Mutta ei se mitään, teksti on mukavaa lukea, ja samalla voi odottaa sitä, että langat sitoutuvat yhteen.

Modet oli hienosti kirjoitettuja. On hauska huomata, miten ne ovat niin eläviä monellakin kirjoittajalla.