Merimatka

Jossakin etelässä
Melko kauan sitten

”Varohan, poikaseni. Ya-Quaza on vaarallinen rikollisorganisaatio.”
Sen sanoi aluksen vanha kapteeni. Matoranilla oli käytännössä toinen jalka haudassa. Hän ontui innokkaasti supattelevan turistiryhmän ohi aluksensa keulaan toan viereen.
”Minulla on kokemusta rikollisorganisaatioista”, Matoro Mustalumi vastasi rauhallisena. Hän tähysi merta heidän edessään. Sen sumun läpi ei nähnyt kovin paljoa.
”Mutta Ya-Quaza, he eivät ole mikään tavallinen rikollisorganisaatio. He ovat paha Ya-Quaza.”

Sanoit sen jo, Matoron olisi tehnyt mieli sanoa, mutta hän ei halunnut kuulostaa epäkohteliaalta. Jos lukuisat matkat maailmankaikkeuden eri kolkissa olivat hänelle mitään opettaneet niin sen, ettei olemassa ollut yhtäkään olentoa, jonka mielestä juuri se paikallinen rikollisjoukkio ei olisi ollut kaikista vaarallisin. Sitä paitsi vanhus vain halusi varoittaa häntä. Ties vaikka oli menettänyt jalkansa niille.

”Teillä on heistä kokemusta?” hän lopulta kysyi.

Vanhus nyökkäsi niin, että hänen pitkät putkiviiksensä melkein sivalsivat haavan Matoron poskeen. ”Totta vie minulla on heistä kokemusta.”

Matoranit heidän takanaan keskustelivat siitä, missä turistikohteessa aikoivat käydä aivan ensiksi. Peremmällä oli muidenkin lajien edustajia – kaikkia Matoro ei tunnistanut – mutta mukana ei vaikuttanut olevan toia tai muita itsepuolustukseen kykeneviä matkaajia. Ya-Quazan uhka, niin todellinen kuin se varmasti olikin, ei näemmä vaikuttanut kielteisesti turismiin.

Hän ei kuitenkaan ollut tullut tänne lomailemaan. Matoro hieroi hetken leukaansa ja mietti, miten paljon hän uskalsi kertoa matkansa tarkoituksesta. Tuskinpa siitä mitään pahaa seuraisi, mies lopulta totesi. Ehkäpä vanhus osaisi kertoa hänelle jotakin.
”Tiedättekö mitään… legendaarisesta Kohtalon hallinnan naamiosta?” toa kysyi.

Se oli myyttinen artefakti ajalta ennen aikaa. Tai niin ainakin tarut kertoivat. Tarujahan kanohista ainoastaan oli, mutta kun Ya-Quazan laajuinen rikollisorganisaatio väitti saaneensa sen käsiinsä, tilanne piti selvittää perinpohjin.

Lisäksi se oli jännittävää. Mutta se ei saanut olla pääsyy, Matoro tiesi. Tärkeintä oli velvollisuus ja se, että vain sankarit kykenivät pelastamaan maailman, jos Quaza-liigan kaltainen väkivaltakoneisto saisi käsiinsä yhden maailman voimakkaimmista naamioista. Voima hallita kohtaloa oli voima nujertaa kaikki vastarinta; voima hallita kohtaloa oli voima määrätä paitsi omansa myös kaikkien muiden kulkema polku.

Mitä jos Kohtalon hallinnan naamiota käyttävä tyranni – Matoro ei juuri nyt saanut päähänsä Ya-Quazan johtajan nimeä – yksinkertaisesti pyyhkisi pois kaikkien muiden kohtalot? Mitä voisi kukaan tehdä ilman kohtaloaan? Millainen edes olisi kohtaloa vailla oleva olento?

”Olemme pian perillä”, joku miehistöstä huusi, mikä sai toan havahtumaan sankarifantasioistaan. Vasemmallaan hän näki, miten sumun seasta alkoi erottua vehreä mutta kallioinen rannikko. Vaaleanpunaisia kukkia täynnä olevat puut muodostivat suoranaisia metsiä, kun ne nousivat vuorenrinteitä. Huipun siluetti hohkasi dramaattisen punaisena aurinkojen noustessa sen takaa.

”Japa Nui”, matorankapteeni sanoi. ”Nimetty itsensä Suuren Hengen kolmannen serkun mukaan.”

Japa Nui! Japa Nui, jossa virkistävä merituuli puhalsi värikkäitä terälehtiä kallioilla seisovien tai heinikoissa juoksevien matoranien ympärillä. Japa Nui, jossa ei käytetty tavanomaista, ympyröiden sisään piirrettyihin kuvioihin perustuvaa aakkostoa. Japa Nui, saari oli täynnä salaisuuksia, joista vain osaan saattoi kulkija löytää vastauksen varsin edulliseen hintaan myytävistä turistioppaista.

Suunnattoman voimakkaita Ka-Tanoita, eräänlaisia perinteikkäitä miekkoja, taottiin polttavan kuumissa ahjoissa, joista nouseva savu sai mieleltään heikot näkemään näkyjä. Henkeäsalpaavan jännittäviä mangaita, eräänlaisia perinteikkäitä sarjakuvia, jotka kertoivat tunnettujen toa-tiimien seikkailuista, piirrettiin hikipisaroiden valuessa kanohille saaren alla risteilevässä luolastossa, jota kutsuttiin Mangaiaksi. Epämääräisiä rituaaleja keräännyttiin suorittamaan vaaleasta puusta valmistettujen pylväiden, joihin oli kaiverrettu kuvia kissoista, eräänlaisista perinteikkäistä rahijumaluuksista, ympärille.

Kaikki tämä tapahtui yhä uudelleen ja uudelleen joka päivä, ja jokaisen Japa Nuilla asuvan olennon mielessä hohti kirkkaana kuin lähteestä juotu vesi salattu seitsemäs perustunne, jota mystisillä, sumun peittämillä vuorilla asuvat gurut nimittivät ”animeksi”.

Mutta ne eivät olleet Matoron ajatuksia.

Olento, jolle ei kukaan ollut antanut nimeä Kissabio, mutta jonka nimi se kuitenkin oli, loi vielä yhden ihailevan katseen laivan edessä kohoavaan saareen ja palasi luonnosvihkonsa ääreen.

Piirros ei ollut vieläkään hyvä – kasvojen muodossa oli pielessä jotakin hienovaraista ja tärkeää, jota hän ei osannut osoittaa käpälällään mutta jonka näki kiistattomasti silmillään – mutta sillä ei ollut mitään merkitystä. Ensimmäistä kertaa vuosiin hänen mielialassaan ei ollut aavistustakaan alakuloisuudesta.

Kuinka monta vuotta hän oli harhaillut halki maailmankaikkeuden eri kolkkia ilman minkäänlaista päämäärää? Tietyssä mielessä koko elämänsä. Nyt se kaikki oli muuttumassa; hän oli saapumassa kulkemansa polun päähän ja kokemassa uudestisyntymän.

Tilanteessa oli jopa jotakin koomista. Japa Nui oli mangain synnyinsaarena tuttu jokaiselle kuvataiteilijalle ja sellaiseksi haluavalle, ja oli täysin mahdollista kuvitella, että Kissabion harhailevat askeleet olisivat jonakin päivänä tuoneet hänet saarelle jostakin muusta syystä – ehkä hän olisi havitellut työtä Mangaiassa tai hakenut oppia joltakin tietyltä mestarilta. Nyt kuvataide oli sivuseikka ja väliä oli vain sillä, minkä hän tiesi lymyävän Japa Nuin keskellä kohoavan vuoren huipulla.

Hän muisti sanat vieläkin mielessään tismalleen siten kuin ne oli hänelle lausuttu Metru Nuin rähjäisessä baarissa. ”Japa Nuin guru tietää kaikkien olentojen kohtalon.”

Kissabio pakkasi vihkonsa laukkuunsa – siellä ei taidetarvikkeiden lisäksi juuri mitään ollutkaan – ja tunsi jännittyneen odotuksen täyttävän itsensä. Oli vaikea istua paikallaan sen ajan, kun laiva asetettiin kiinni laituriin.

Japa Nuin guru tietää kaikkien olentojen kohtalon, ja se tarkoitti sitä, että pian hänkin tietäisi omansa.

6 thoughts on “Merimatka”

  1. Hehe. No niin, tämä oli lähinnä söpöhassu, mutta Klaanonin tuntien, tässä on muutakin… Mitä salaisuuksia kätket, Kissabio? Ainakin piirtelet Avde-kissoja?

    Lisäksi hei, aina kiintoisaa lukea pre-Klaanon Matorosta. Kun tiedämme, mihin hänen polkunsa johtaa, tulee hänen esiseikkailuistaan vähän alakuloinen viba.

Vastaa