Valkoinen Käsi II

Haluaisitko, että teen asialle jotain, Itroz? En kykene hallitsemaan hänen suojattua mieltään, mutta viestintään minulla on mahdollisuus.

Siitä on varmasti hyötyä, vihrepeukalo. Minun ääneni hän tuntee, enkä kykene naamioitumaan häneltä hänen mielessään. Mutta sinä olet… villi muuttuja, niin sanotusti. Sinä voisit… sinä voisit ottaa palasen hänen kalleimmasta muistostaan, ja pukeutua siihen.

Tarkoitatko sirun ääntä?

Nimda. Kyllä. Hänen oma luomuksensa, totta, mutta hän haluaa uskoa siihen ääneen.

Onnistuu. Luuletko, että hän saa homman hoidettua omin avuin? Minulla on käytössäni myös tulen toa, jota hallitsen täydellisesti.

Sovella. Kuten tähänkin asti. Kun saat tilaisuuden, anasta sirut ja tuo ne minulle. Sitten saat Joueran.

Toteutan osani sopimuksesta.

XMS Angonce
40 minuuttia huomiseen

Kahden toan puoliksi telekineettisen kanokataksin laskeutumisessa olisi ollut parantamisen varaa. Se nimittäin syöksyi suoraan läpi XMS Angoncen komentosillan ikkunan. Hirvittävän räminän myötä he osuivat huoneen pöytiin ja sohviin.

Puoli tusinaa kromidia heidän ympärillään olivat suoraan sanottuna hämmentyneitä.

Deleva nousi perin nopeasti, vaikka olikin aika uupunut. Hänessä oli taisteluarpia ja muita matkamuistoja, mutta Kal-soturi ei niistä välittänyt. Kromidit olivat heidän vihollisiaan. Ja mustekaloista tulisi hyviä vartaita oikealla lämpötilalla.

“En odottanut näkeväni sinua enää”, lausui kromideista arvovaltaisin plasman toalle. Hän nousi aluksen ohjaustietokoneen äärestä – sen saman, jonka Deika tunsi pistävän todellisuutta oudoilla ajatusaalloilla. Raskashaarniskainen kromidien kapteeni vei kätensä miekkansa kahvalle, ja merkistä muutkin – joka suunnassa olevat – palkkasoturit valmistautuivat. “Mutta ette te voi mitään enää muuttaa.”

Deleva otti kilpensä selästään ja kuumensi sen hehkuvan kuumaksi. Tulisi aika kärventää lonkeroisenpalvojia. Hänen konekätensä kämmen alkoi myös hehkua kirkkaana, korventavana ja kuumana. “Sinä kuolet, kromidi. Poltan sinut niin pahoin, ettei jumalasikaan enää tunnista sinua.”

Deika nousi aluksentapaisesta vaivalloisesti miehen viereen. Hän näytti edelleen sangen tärähtäneeltä. Toinen käsi piteli Idenin otsaa.
“Päissä ruuhkaa. Sokeuttaa mielen… kaikki on valkoista! Kuin lumimyrsky! Kohina…” hän puheli itsekseen ja hoiperteli pari askelta. Ar-Zainah seurasi tätä tarkkaavaisena – mielen toalla oli kyllä vahkin pää kanoka-laukaisimena ja muutama varalautanen leijui runnellun hahmon ympärillä, mutta muuten tämä ei osoittanut mitään uhkaavuutta. “Haluan sen pois!”

Ainakin, kunnes aluksen ohjaustietokone hajosi väkivaltaisesti osiin mielen toan heittäessä sitä sinisillä säikeillä. Sähköjohdot kipinöivät, kun toa repi sekunneissa irti kaiken elektroniikan huoneesta. Tuli täysin pimeää ja hiljaista, sillä kohinakin hiljeni. Tilassa hohtivat silmien ja plasman lisäksi vain lonkeroratsastajien haarniskoiden polttiaiskudokset.

Plasmakilpi alkoi hohtaa valolla, mikä kärvensi siihen katsovien silmiä. Kilven kiihdytetty lämpeneminen sai myös aluksen ilman kuumenemaan räjähdysmäisesti. Puoli-toa oli tosissaan. Kohta aluksessa haisisi lonkeroratsastajan palanut liha.

“Te olette ystävienne perässä, ettekö vain?” kromidien khalatan kysyi vailla epäilystä. Hänen miehensä olivat ottaneet etäisyyttä plasman toasta.

“Kyllä. Kertokaa meille missä he ovat niin pääsette elossa täältä”, plasman soturi sanoi uhmaavasti. Hän ei pitänyt näistä Tren Kromin äpäristä yhtään.

“Mitä tahansa päädytkin tekemään, höyryn soturi, se päättyy sangen varmasti meidän kaikkien ja tuhansien kaupungin pikkuväen kuolemiin”, Zainah vastasi pimeydessä. “Mutta toisaalta, se kaikki on vain lihaa suuressa pyörteessä. Ainetta vain, tehty taottavaksi Ensimmäisten ahjossa.”

“Onpa sinulla ikävä maailmankuva”, Deleva murahti. “Emme me ole vain ainetta. Olemme ajattelevia olentoja, joilla on sielut. Emme ole vain lihaa ja rautaa kuten sinä ajattelet.”

“Valheet ovat helppoja”, kromidi vastasi, ja häntä läheisimmät toistivat sen kuorona.

“Ei teidän kanssa voi edes puhua. Kolmas silmänne on tehnyt teistä sokeita”, plasmasoturi murahti.
“Deleva, Matoro on täällä”, mielen toa kuiskasi plasman toalle ja tökkäsi tätä kyynärpäällään. “Alhaalla!”

Deleva iski plasmakilpensä lattiaan. Se alkoi sulattaa metallista lattiaa heidän altaan.

“Mielen Etsijä on tarkkaavainen”, Zainah totesi välittämättä plasman toan uhasta. “Jään Sotilas on lähellä mutta turvassa. Tulen Takoja astelee paraikaa tuhoonsa. Ja Valon Ritari… pelkään, että hänet on jo viety.”

Lattia höyrystyi heidän allaan ja alkoi kuumentaa yhä tukalammaksi käyvää ilmaa. Ilman alkoi täyttää musta savu, jossa oli paljon ikäviä pienhiukkasia. Deleva kuunteli Zainahin puheita, mutta oli kuitenkin keskittänyt voimansa tähän työhön.

“Toisaalta Jään Sotilas saattaa kuolla, jos tämä tila valuu sulana metallina hänen päälleen. Onneksi palaminen, se on hyvä kuolema. Ei anna lihaa pyörälle, ei jätä ruumista rattaille.”

Deleva lopetti yhtäkkiä metallin työstämisen. Hän antoi sen kuitenkin palaa omalla painollaan. Kromidi oli tässä asiassa oikeassa. Lisäksi hän ei ollut pahemmin ajatellut sitä, että tekisi tilasta vaikean olla myös Deikalle, jonka voimiin ei kuulunut lämmönkesto tai savusukellus. Kromidit eivät olleet vielä hyökänneet, mutta yhteenotto olisi vain ajan kysymys. Olisi vain päätettävä ampuuko itse ensimmäisen laukauksen.

Ensimmäisen laukauksen ampui yllättäen Deika. Heikennyskanoka osui heitä lähimpään kromidiin – se sai lonkerosoturin kaatumaan taaksepäin. Mielitoa tarttui toveriaan tämän oikeasta kädestä ja lähti juoksemaan kaatamansa soturin ohi, vuorenvarmana siitä minne pitäisi mennä.

Delevan käden hehku sammui Deikan koskiessa tämän käteen. Syntyi outoa kihelmöintiä, kuin hankaussähköä, mutta erilaista. Kilpi vasemmassa kädessään Deleva seurasi mielitoaa. Kromidit aloittivat silloin hyökkäyksensä.

Pitkä terällinen ase sujahti Delevan plasmakilpeen, mutta suli heti osumasta. Musta savu täytti ilman ja sulaa metallia roiskui lonkerosoturin polttiaishaarniskaan. Soturi ei näyttänyt kipuaan, mutta haarniska olisi kirkunut jos se olisi osannut.
Toisaalta toa ei olisi yllättynyt, vaikka se olisi osannutkin.

Kromidit olivat nopeita – liian nopeita. Oli kuin koko heidän kehonsa olisi ollut vain yksi lihas, jota he täydellisesti kontrolloivat. Kontrolloivat satojen vuosien kokemuksella.

Huoneen irtaimisto nousi ilmaan kaoottisena pyörteenä Deikan nostaessa kättään. Hänen telekineettiset haamukädet repivät auki komentosillan hissin ovet. Deleva kuuli mielen toan mutisevan itsekseen jatkuvasti, aiheista jotka eivät tuntuneet liittyvän tilanteeseen mitenkään. Kromidit liikehtivät varovaisesti – pyörivien esineiden myrsky suojeli juoksujalkaa kulkevia toia.

“Alas, alas alas”, Deika mutisi. “Hissi oli alhaalla. Tai sitten ylhäällä. Oli vain kuilu. Pimeää.” Kromidit astuivat läpi esineiden. “Ne lyövät. Varo. Näen. Mennään alas”, toa sopersi keskittyessään silmät kiinni huonekalumyrskyn ylläpitämiseen. Voimien käyttö raastoi Deikan tajuntaa.

Deleva katsoi alas synkkään kuiluun. Heidän pitäisi hypätä.
Sitten hän katsoi vierellään seisovaa toaa. Deika roikkui tajunnan rajamailla.
“Ja sitten mentiin”, puoli-Kal totesi yksioikoisesti. Hän kumartui, tarrasi Deikaa reisien korkeudelta ja heilautti agentin olkapäälleen. Plasmamies loikkasi pimeyteen.

Kyborgin mekaaninen jalka osui ensimmäisenä metalliseen hissikuilun lattiaan. Toan normaalijalka olisi murtunut siitä iskusta, mutta Kal-jalka ei epäröinyt. Se kesti hyvin tärinävahinkoa. Hän päästi Deikan otteestaan.
“Pysytkö pystyssä?”
“Oikeanpuoleinen seinä! Anna sen sulaa.”

Sulan herra päästi valloilleen plasmapurkauksen, joka alkoi polttaa seinää. Mustaa, karsinogeenistä savua syntyi metallin palaessa pois. Oli kuin alukseen olisi käytetty epäpuhtaita metalliseoksia. Lyijyä ehkä? Vai oliko teräksessä seassa asbestia?

He puikkelehtivat läpi palaneen seinäaukon käytäviin. Deika näytti suunnistavan täydellä varmuudella kohti Mustalumea. Käytävät olivat autioita ja harmaita.
Jään sotilas on lähellä mutta turvassa. Tulen takoja astelee paraikaa tuhoonsa. Ja Valon ritari… pelkään, että hänet on jo viety, Deleva muisti kromidin sanat, mutta halusi todistaa ne epätodeksi.

“Täällä on hiljaista kuin haudassa”, plasmasoturi mutisi ääneen. Deikasta ei ollut pahemmin puheseuraksi, naikkonen kun puheli omiaan itsekseen. Hänen pitäisi löytää ystävänsä, maksoi mitä maksoi.

Ritarikuntalaisen mielikompassi oli kuitenkin osoittanut tarkkuutensa, kun toa-kaksikko löysi etsimänsä komentosillan alaisista huoneista. Ilmeisesti asumiskäytössä olleen huoneen lattialla lojui apaattisena köytetty jään toa. Taaempana oli vastaavassa kunnossa oleva selakhi. Deleva puski oven saranoiltaan.

“Hetk- keitä- mitä?” pystyyn säpsähtänyt Angien sopersi nähdessään tulijat. Hänellä ei kestänyt kauaa tunnistaa toista Odinalta karanneeksi kokeekseen. Omanlaisensa järkytyksen koki myös Matoro, kun plasman toan viereen ilmestyi Deika. Siniset sormet työntyivät naisen aivoihin Mustalumen mielessä.

“Hah!” Deleva iski kerran kätensä yhteen ja asteli köytetyn toan luokse. “Sinulla lienee melko tarina kerrottavaksi, Matoro”, hän huudahti täsmäpolttaessaan köysiä.
Kalpea jään toa ynähti epämääräisesti saadessaan itsensä vapaaksi. “Niin sinullakin”, hän lopulta vastasi ja vilkaisi ritarikuntalaista.
“Tässä muuten taikakivesi. Kiitos siitä!” Höyryritari ojensi sinisen korjauskiven jään toalle.

Värisotku mielen toa tuijotti silmät auki revähtäneinä Matoroa. Iden-kasvoisen karkuriagentin ilme oli merkillinen, eikä Matorolla ollut aavistustakaan, mitä suurten sinisten silmien takana liikkui.
“Matoro…” Deika sai suustaan. Ritarkuntalaisen ympärillä leijailleet Kanoka-kiekot putosivat rämisten hytin lattialle, samoin irtopääase hänen kädestään. “Minä löysin sinut, Matoro.”

Matoro ei ollut yhtään sen varmempi omista tuntemuksistaan. Pitäisikö hänen olla pahoillaan toan puolesta, jonka mieltä Ritarikunta oli myllännyt? Päällimmäisenä Matoron päässä oli kuitenkin kuva käsistä, jotka pusersivat itsensä Deikan pään läpi.
“Minä löysin sinut, Matoro.”

Plasman toa ei seurannut hyvin hämmentävää jälleennäkemistä kahden toan välillä, vaan oli siirtynyt vapauttamaan selakhia, joka tuntui tärisevän.
“Toa Deleva”, hän esittäytyi ja tarjosi elävämpää kättään hailtialle. Hän olisi voinut vannoa nähneensä selakhin joskus aiemmin.
“R-rautakala”, tiedenainen vastasi ja nousi toan kädestä tukea ottaen. Kohde tappoi neljä metsästäjää pakonsa yhteydessä, hän muisti raportin tapahtuneesta. Ja vaikutti todennäköiseltä, että lista oli Aft-Amanassa pidentynyt.

“Teillä ei ilmeisesti ole mennyt ihan purkkiin”, plasman toa totesi katsellessaan ympärilleen. “Ennen kuin tarinoimme pitäisi löytää vielä Umbra ja Kapura. Nähnyt heitä?”
“Tulen toa sanoi menevänsä hakemaan sirut turvaan”, edelleen sangen hermostuneelta vaikuttava selakhi sai vastauksen aikaan. “Se toinen on jossakin aluksen tyrmistä… vortixx puhui jotakin erityistarpeesta…”
“Tunnet paikat, oletan?” Deleva kysyi. Hailtia, joka ei tuntunut saavan katsettaan irti konetoasta, nyökkäsi.

“Minä löysin sinut, Matoro”, Deika taas toisti. Hänen ilmeensä oli edelleen sama tyhjä tuijotus. “Minä löysin sinut, Matoro.”
“H-hauska nähdä sinuakin”, vastasi toa puoliksi kysyen. Mieletär näytti fyysisesti voivan kovin huonosti – kaulan haava heidän viime tapaamiseltaan oli sidottu, mutta veren tahrimat haarniskanriekaleet- “… mitä sinulle on tapahtunut?” toa sai kysyttyä.

“Minä löysin sinut, Matoro.”
“O-oletko kunnossa?” jään sotilas kysyi hämmennystä katseessaan.
“Minä…” Deikan lause jäi kuitenkin kesken. Karkuri hautasi kasvonsa käsiinsä. Matoro oli kuulevinaan tukahdutettua muminaa. Kiusallisuutta kesti hetken. “Minä rakastan sinua.”

Deika laskeutui rauhallisesti polvilleen ja rojahti siitä kivuliaan näköisesti kyljelleen. Hänen selkänsä kaareutui ja toa halasi polviaan. Mahdollisimman pieneksi palloksi käpertynyt mielen toa hyräili jotain hetken. “Kotona on ollut tänä vuonna hyvä sato, olen siitä varma.”

Hyräily jatkui.

Matoro tuijotti sykkyrä-toaa ja yritti muistella, mitä se matoran-agentti oli puhunut hänelle Deikan menneisyydestä. Ilmeisesti Matoron edessä makaava toa oli joskus ollut Mata Nuin Ritarikunnalle työskentelevä jäljittäjä. Jonkun trauman takia hänen mielensä meni kuitenkin rikki – siihen osaan Matoro arveli osaavansa samaistua – ja Deikalle tehtiin… jotain? Ilmeisesti Ritarikunta käytti häntä edelleen jäljittämiseen, ohjaamalla mielen toan romanttiset tunteet jäljitettävään kohteeseen.

Mutta miettivätkö he lainkaan, mitä tapahtuu, kun hän todella löytää elämänsä senhetkisen rakkauden?

Mustalumi kyykistyi mielen toan viereen ja vei kätensä tämän olkapäälle. “Deika?” hän kysyi hiljaa. “Kuuletko minua?”
“Sitä luulisi, että pasianssissa voi voittaa. Mutta ei todella ei koskaan. Jo pelkkä pelaaminen on häviö itsessään.”
“Deika?” Matoro toisti ja nykäisi pehmeästi toaa hartiasta.

Ensin jäljittäjä säpsähti hieman, mutta kurottautui sitten kylkiasennostaan voimattomasti kohti Matoron jalkaa ja halasi sitä.
“Mi-…”
“Näin on parempi” Deika nyyhki. “Koska en näe petosta.”

Matoro katseli muita huoneessaolijoita hieman kiusaantuneena. Värisotku hänen jalkansa ympärillä tärisi ja kaikki olivat kääntäneet katseensa kaksikkoon.
“Deika…”

Mustalumi kumartui ja otti käsillään kiinni jalkaansa puristavista eturaajoista. “Deika, meidän on mentävä.”

Matoro yritti varovaisesti hivuttaa halaavaa käsiparia pois kinttunsa ympäriltä. Pian Deika päästi irti, ja klaanilainen pyrki auttamaan maassa makaavaa tapausta pystyyn.
“Hyväksyn – olit väärä muutenkin”, Iden-kasvo myöntyi, ja nousi varovasti seisomaan.

“En usko, että tämä on välttämättä paras aika kysyä… mutta…” jään toalla oli lopulta hyvin suuria vaikeuksia pukea hämmennystään sanoiksi. “Äh, puhutaan sitten joskus pirtelöiden ääressä tai jotain. Meillä ei taida olla kaikkea maailman aikaa.” Ja muisto hänen kahdesta petturistaan pisti hänen mieltään.

“Krhm”, Deleva keskeytti kahden toan ajatuksenvaihdon. “En haluaisi keskeyttää teidän lepertelyä, mutta meillä on täällä tekemistä”.

“Tulen toa… hän meni hakemaan Nimdan takaisin kelloonsa”, selakhi kertoi varovaisesti. “Valon toa on kai suljetulla osastolla… Radakilla oli hänelle jotain erityistä…”

Matoro kuuli päässään äänet. Muistot Deltasta muistuttivat häntä hänen kohtalostaan. Sen toisen kuiske, se yhtyi Nimdan muistoon ja teki siitä loistavan majakan.
Mutta Matoro tiesi, että se olisi väärä valinta.

Aivan kuin se oli ollut silloin Arupakin huoneen edustalla.

Mutta oikean valinnan tekeminen vaati niin paljon.
Hänen pitäisi tunnustaa itselleen olleensa väärässä Nimdan suhteen. Eikä hänen enkelinsä halunnut sitä. Eikä Klaani, Klaanin tehtävällähän siinä oltiin? Hakemassa sirua?
Pienen hetken hän näki itsensä kirkkaana enkelinä, joka hän voisi olla, kun saisi Nimdan.

“T-tiedän että ohjeesi on mennä pelastamaan Umbra ensin”, Matoro sanoi hiljaa plasman toalle. “Onhan?”

“Älä anna sen pahuksen sirun sumentaa tajuasi, kokinoui”, Deleva murahti. “Tietysti me pelastamme Umbran.”

Matoro huokaisi ja pakotti itsensä sumentamaan päästään ajatukset siruista. “Tietysti”, hän totesi lopulta.
“Selakhi, näytä tietä.”

Betty, taivaalla
36 minuuttia huomiseen

Cody ei olisi tahtonut uskoa kellojen enää pahenevan. Nousu oli ollut kaikkein vaikeinta. Nyt hänen enää sentään täytyi vain pitää alus suorassa. Komentaja oli katsonut parhaaksi päästää irti ohjaussauvoista. Hänen käsiensä hallitsematon vapina olisi aiheuttanut vain lisää ongelmia.

Veden toan käsi puristi tiukasti kommandon vasenta olkapäätä. Nahon mielestä oli parasta, että joku vahtisi molempia vahkeja kaiken aikaa. Etenkin Codya, joka ainoana lentotaitoisena piti hallussaan koko kuusikon jo Po-Metrun yllä lentäviä henkiä.

Aluksen takaosassa Mexxi piteli tajuttomuuteen takaisin vajonnutta Xeniä. Elda ionisoturin suonissa oli tällä hetkellä pelkkä kirous. Kellojen lisäksi Xenin täytyi kokea päässään myös kaikki ympäri kaupunkia kirkuvat vahkisoturit. Valkoisen kontrolli oli ainoa asia, joka oli pitänyt ne piilotettuna. Ne kirkuivat vain orpoina.

Sivuikkunasta ulos tuijottava Nurukan sai seurakseen Nahon, joka määräsi Mavrahin hetkeksi katsomaan Codyn perään. Järkyttynyt professori yritti parhaansa mukaan terävöittää mielensä hopeisen kommandon tueksi.

Veden ja maan henget seurasivat alapuolellaan viliseviä kanjoneita ja jättimäisiä patsasviidakoita. Sodan koulimat toat olivat rysähtäneet kertaheitolla rauhanajasta takaisin maan pinnalle. Hunakasvoinen nainen vilkaisi Nurukania vierellään, nyt samanlaisella vakavuudella, kuin edellisessä kohtaamisessaan. Aikana, jolloin Metru Nui edellisen kerran taisteli vapaudestaan.

“Tällaistako teillä Mustassa Kädessä nykyään on? Vai onko tämä päivä teille aivan yhtä hullu, kuin minullekin?”

“Olemme joutuneet käsittelemään erilaisia ongelmia Kädessä, mutta tämä on kyllä paljon pelottavampaa kuin asiat, joita siihen hautaan on suljettu”, viiksikenraali vastasi.

“Mexxi puhui minulle… muistiongelmistasi. Muistatko sinä mitään tästä Biancasta? Mitään, mikä voisi auttaa meitä ymmärtämään, mitä hittoa kaupungissamme oikein tapahtuu?”

“Olen kuullut nimen joskus kauan sitten. Nimi on ollut yleisessä käytössä, mutten tiedä mitään varmaksi. Se pelottaa minua.”

Naho murahti. Jos hän olisi itse ollut aikanaan enemmän tekemisissä Käden kanssa, hän olisi ollut selvittämässä jokaista järjestön sisäistä mysteeriä. Harmikseen hänellä oli ollut kaikki nämä vuodet sodan jälkeenkin aivan liian vähän aikaa penkoakseen Onu-Metrulaisia sotasalaisuuksia.

“Sinä olet varmaan pitänyt itsesi kiireisenä Legendojen kaupungin asioilla? Itse haluaisin olla hyödyksi, mutta muistoni palautuvat pätkittäin ja täysin satunnaisesti. Unissani koen usein uusia, mutta samalla tuttuja muistoja menneisyydestäni”, vanha kenraali kertoi.

Veden toa kuunteli vanhan tuttunsa sanoja. Maan toan olemus uhkui yhä samaa luotettavuutta, mitä vuosia sittenkin. Mutta vuodet olivat kuluttaneet Nurukania. Eikä Naho halunnut sitä myöntää, mutta tämänkaltaisina hetkinä hän alkoi itsekin tuntea vuosien painon harteillaan. Mangai vilkaisi kohti Xeniä, joka yritti puolitajuissaan kouristella itseään irti Mexxin otteesta. Eikä hän ollut varma, olivatko nämä ne nuoret toivot, jotka jonain päivänä ottaisivat heidän paikkansa.

“Taivas. Katsokaa!”, kuului matoranin huudahdus ohjaamosta. Toat riensivät kumarassa vapisevan Codyn ja Mavrahin taakse tuijottamaan kohti hämärtynyttä taivaanrantaa. Sininen hohde, jota kohti kuusikko oli halki pimenneen taivaan kiitänyt oli alkanut himmenemään. Ei mennyt montaakaan sekuntia, kun se katosi täysin heidän silmiensä edessä. Cody ei edes aluksi tiedostanut, kuinka hänen kätensä vaeltelivat takaisin ohjaussavoille. Aluksen takaosassa Xen pomppasi pystyyn huutaen. Hän oli säikähtänyt äkillistä hiljaisuutta.

Kaupungin poliisivoimat hiljenivät.

Kellot hiljenivät.

Staattinen kohina hiljeni.

Kaikkinäkevän huuto tukahtui.

Vahkikommandot näkivät ja kuulivat taas selkeästi. Xenin Eldaveri rauhoittui ensimmäistä kertaa koko päivänä. Hetken ajan vahkit nautiskelivat rauhoittuneesta tilanteesta. Mutta sitten nousivat kysymykset. Mitä oli tapahtunut?

Vastauksia ei tarvinnut odotella kauaa. Nahon Mangaiverkko rävähti takaisin toimintaan samalla hetkellä, kun vahkit palasivat valkoisesta kaaoksen valtakunnasta takaisin kuolevaisten joukkoon.

Naho tuijotti raporttia, jota Metru Nuin länsirannikon tutkat hänelle tarjosivat. Nurukan vilkaisi hänen olkansa ylitse ja hämmentyi yhtä verroin. Toa heitti kämmenmikronsa Mavrahille, joka hieman hoiperrellen kytki sen Bettyn sisäiseen tietokonejärjestelmään. Mexxikin oli ehtinyt vilkaisemaan jo pientä näyttöä, kun sanaakaan sanomatta Xen asteli aluksen etuosan hologramminäytölle ja avasi tutkan kuvan kaikkien nähtäville.

“Mata Nuin nimeen mikä tuo on? Kuka suunnittelisi jotain tuollaista?”

Nurukanin kysymys oli aiheellinen. Mavrah olisi kompannut sitä ääneen, jos hän olisi ymmärtänyt paremmin tutkan esittämää skenaariota.

Merellä, lähellä Ko-Metrun rannikkoa, noin kahden kilometrin korkeudella lensi alus. Sellainen alus, joka oltiin tarkoitettu merenkäyntiin. Xialainen megalomaaninen ja ruman kulmikas muotoilu lipui hitaasti alemmas ja alemmas. Törmäyskurssia oli mahdotonta vielä arvioida, mutta varovaisimmatkaan arviot eivät näyttäneet hyvältä Ko-Metrun osalta.

Se, miten alus oli ylipäätään joutunut korkeuksiin ja se, miten sen kurssi pysyi näinkin tasaisena oli kaikille outoa kuvaa seuraaville täysi mysteeri. Xen loksautti avonaisen suunsa kiinni ja varovaisesti hivuttautui joukkion ohi Codyn rinnalle, joka keskittyi nyt viimein täysin mielin lentämiseen.

“Kuinka kovaa tämä laite oikein kulkee? Ehdimmekö sinne ajoissa?”

Cody vilkaisi tyynesti omaa digitaalista karttaansa. Komentaja virnisti leveästi.

“Kokeillaanko varttia?”

“Pystytkö siihen?”

“Vyöttäkää itsenne tai kaapikaa jäämistönne takaseinästä”, mies huudahti innostuneena. Viisikko vilkaisi toisiaan puoliksi kauhistuneena ja jokainen ryntäsi vuorollaan matkustajaosastolle vyöttämään itsensä penkkeihin. Kun jokainen oli turvallisesti paikallaan, käänsi Cody aluksensa kurssin väkivaltaisesti kohti lounasta. Uusi Käsi saisi elämänsä kyydin. Ja perillä heitä odottaisi elämänsä kaaos.

div class=”rv4″>

Orkesteri
Liian kauan

“K A P E L L I M E S T A R I MÄÄRÄÄ NUOTTISI”

Sammunut majakka makasi lamautettuna sähköisessä verkossa, jonka ympärillä tanssivat korpinmustat rautaäpärät. Hänessä oli kiinni soihtuvia putkia, jotka täyttivät hänet lamaannuksella ja voimattomuudella. Toan naamio oli otettu pois tämän kasvoilta, sillä Mordus oli voiman kyllästämä ja vaarallinen, vaikka majakka olisikin ollut liian heikko sitä käyttääkseen.

“KUIN KOHTALO ITSE”

Verkko, joka häntä piti paikallaan, värähteli kuin elävänä. Toa tunsi sen vievän hänen virtansa, valonsa ja voimansa.

“MUTTA PAREMMIN”

Kraa oli käpertynyt jonnekin Umbran persoonan syövereihin. Sitäkin pelotti. Se oli suorastaan kauhuissaan. Se ei halunnut orkesteriin. Se ei halunnut tanssia.
Valon toa toivoi, että edes se olisi ollut kuuntelemassa häntä. Tuntui niin yksinäiseltä siinä pimeässä ja kylmässä sellissä. Ilman naamiota oli lisäksi vaikeampi nähdä.

“OIKEUTETUMMIN”

Umbra alkoi kerätä ajatuksiaan. Hän ei ollut nähnyt ystäviään sitten Aft-Amanan. Missä hän oli, sitäkään hän ei tiennyt. Metalliolennot olivat ilmestyneet prosessoimaan häntä ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua. Vain niiden siniset, kolmikulmaiset visiirit hohtivat pimeässä.

“SINULLE ON TEHTÄVÄ, VALON TOA”

Umbra muisti, miten hän oli ollut osa orkesteria. Ja hän tunsi, miten hän tulisi pian taas olemaan.

XMS Angonce
45 minuuttia huomiseen

”Ilmoitus: On epäkohteliasta keskeyttää.”
Ääni oli matala ja tuli syvältä mustan rautaäpärän sisältä.

Mustat kädet olivat kierittäneet sinisenä särisevän verkon haalistuneen toan ympärille. Umbra ei näyttänyt olevan tajuissaan.

Deleva, Kal-kylki edellä ja jousi valmiina, oli se, joka ovesta tuli läpi ensimmäisenä.

Avhrak Feterran sininen visiiri välkähti, kun refleksinomaisesti konetoa upotti plasmanuolen koneen mustaan pintaan. Hetken se vain mittaili toa-joukkoa ovensuussa.

“”Pyyntö: Poistukaa.”

Siinä se seisoi, Umbran ja muiden välissä. Mustana, keltaisella ja punaisella koristeltuna, uhkaavana ja pitkänä. ZMA:n tunnus kuusikulmiona koneen rinnassa oli jotakin, mitä jään sotilas ei ollut nähnyt sitten öisen iskun kuukausia sitten.

“Mitäs piruutta tämä on?” Deleva murahti, mutta ei ehtinyt ihmetellä, kun kalmankoneen olkakilvet avautuivat ja mustien ranteiden aseistus avautui kaikkeen kunniaansa. Hän oli jo täysin eri molekyylitasolla värähtelemässä – syöksymässä kakamallaan kohdettaan päin.

“”Pyyntö: Po-“

Kal iskeytyi Avhrakiin. Metalli kirkui, mutta vain hetken, sillä Feterra pyörähti valtavalla nopeudella sivuun, tarrasi käsillään toaan ja heitti tämän päin tilan takaseinää.
Se oli juuri tarttumassa paketoimaansa Umbraan, kun jään sotilas syöksi käsistään yksikelvinistä olemustaan päin sen kuorta ja kasvoja.

Se tuli vanhasta tottumuksesta. Refleksistä. Matoro astui eteenpäin jäätyrskyn virratessa tästä mustaan koneasiaan. Avhrak raapaisi routaa visiiriltään ja syöksi plasmaa päin lumi-toaa. Koneen liikkeet ja refleksit olivat luonnottoman nopeat, ja ilman Delevan kykyä pysäyttää plasman lento ei olisi toa välttämättä selvinnyt kärventymättä.

Kyseinen, sangen vihaiseksi äitynyt puoli-epäkuollut oli avannut kilpensä ja pyöritteli plasmaa käsissään. Hän ja hänen jääveljensä lähestyivät rautaista kuolemaa kumpikin omasta suunnastaan, jäätä ja plasmaa sylkien.

Hiilenmusta kone oli kahta toaa nopeampi. Harppuunaterät sen käsistä lensivät kumpaankin suuntaan sihahdusten saattelemina. Matoro sai sähköisen terän kylkeensä; Delevaan ammuttu kilpistyi tämän kilpeen. Feterra syöksähti levitaation turvin sähkön nopeudella sivuun, iskien kaapeloidun harppuunasankarin päin lattiaa ja pöytiä useammin kuin kerran. Jokaista vipuvoiman antamaa iskua avusti sähköshokki, jotka virtasivat pitkin köyttä uhriin.

“”Määräys: malli 2.51, yksikkö 3, saata valon toa ulos.”
Koneen matala ja rauhallinen särinä oli täydellisessä ristiriidassa siihen, miten aggressiivisesti se pahoinpiteli toa-kaksikkoa. Sen liikkeet olivat nopeita, koordinoituja ja harkittuja. Möykyttäjätoan iskut eivät siihen uponneet, eikä jään toa ollut missään vaiheessa sille uhka.
“”Toteamus: Mestari ZMA pahoittelee häiriötä.”

Toille oli täyden epätoivon hetki, kun toinen musta Feterra ilmestyi huoneeseen. Deleva yritti huutaa, mutta ensimmäisen koneyksilön ranneterät toivat hänelle pian muuta mietittävää.
Matoro oli repinyt irti sähköterän itsestään plasmalieskojen katkottua kaapelin, mutta havaitsi ylösnousemuksen vaativan ponnisteluja, joihin hän ei juuri silloin pystynyt.

Ei, vaikka hän näki toisen Feterran tarttuvan hänen vanhimpaan ystäväänsä, vetävän tämän olkansa yli ja nousemalla ilmaan, suuntanaan taivas ja ties mikä…

Mutta mitään ei tapahtunut, kun telekineettiset kädet tarrautuivat kahteen koneeseen ja iskivät ne toisiaan päin kuin marmorikuulat. Mielen toa, huomattavasti mieleltään kirkastuneena, säkenöi syaania ja kolmioita työntäessään avhrakparia yhä kauemmas huoneeseen.

“Auttakaa valon toaa!” mieletär huusi, kun koneiden kuumia ammuksia kerääntyi ilmaan, hänen kineettiseen kenttäänsä. “Pidän paholaisia paikallaan!” hän huusi, vaikka oli selvästi ongelmissa koneiden hallinnassa.
Psykokineettinen kenttä katosi häviäväksi hetkeksi, mutta Deika sai sen pian takaisin eloon päättäväisen tuskainen ilme kasvoillaan. Vaaleansininen hohde säkenöi hänestä, kun kaksi konetta vain jähmettyivät ajassa ja tilassa hänen mukanaan. Verinoro, pian toinenkin, valui karkuriagentin suupielistä. Hän ostaisi muille aikaa.




Plasman toa kankesi itsensä ylös ja kohti valon toaa.

Plasma poltti vaijereita, jotka olivat kietoutuneet majakan ympärille kuin kuristavat köynnökset. Pian soturi olisi vapaa konehirviöiden ikeestä. Hämähäkin saalispaketilta näyttävä toa-kotelo oli pian vapaa kahleistaan, mutta oliko hänestä taistelemaan?

“Umbra. Oletko siellä?” Deleva ravisteli ystäväänsä hereille. Valon toa oli perin heikko, mutta alkoi virrota.

Kraa oli herännyt ensimmäisenä. Sillä oli vielä itsesuojeluvaisto jäljellä, eikä se halunnut osalliseksi Kohtalon orkesteriin. Se ei halunnut enää uuteen häkkiin.

“Palasin tietoisuuteen pitkästä aikaa”, Kraa puhui Umbran suulla. “Kraa” se lisäsi vielä vahvistaakseen sanomaansa.
“Nyt ei ole aikaa pelleillä. Nämä fepirakat ovat ongelma. Paha ongelma”, plasman henki karjui.
“Tiedän, että Deika ei pysty pidättelemään niitä ikuisesti. Mutta ne pelkäävät niitä vastaan mennyttä valon toaa”, Kraa-Umbra kertoi. “Et saa minusta soitinta orkesteriisi, ZMA.”

Deleva ei peittänyt hämmennystään, koska tämä ei kuulostanut Umbralta, mutta samalla se kuulosti. Aft-Amana ei ollut tehnyt heistä kellekään mitään hyvää, mutta Umbrassa se oli herättänyt jotain. Jotain oli kuoriutunut munastaan painajaisten parantolassa. Ja lähtenyt lentoon.

Konetoa tarrautui toveriinsa, joka vaikutti täysin rennolta ja lauhtuneelta kehostaan. Feterrojen laitteet kiersivät hänen haarniskassaan. Deleva murahti ottaessaan koko toan painon vastaan. Hän lähti vetämään tätä turvaan, rukoillen samalla mielessään mieli-toan pystyvän pidättelemään koneita.

Mieli-toan kannalta ei näyttänyt hyvältä.

Sininen kehä, jota Deika piti ympärillään, oli kuin tyhjyys, jossa oli hänen lisäkseen vain kaksi kalman konetta. Kaksi konetta ja plasma, joka lähestyi häntä äärettömän hitaasti mutta vääjäämättömästi. Mielen toa ei tiennyt, mitä sen maailman ulkopuolella tapahtui. Hän ei tiennyt, oliko hän antanut Matorolle ja muille tarpeeksi aikaa.
Hän tiesi vain, että lopulta hän ei pystyisi pidättelemään Zorakin soittimia. Ne koneet, ne tulivat niin voimalla, nopeudella, määrätietoisuudella… mieletär tunsi ajatustensa huutavan, kun mustat asiat lähestyivät.

Mutta sillä ei ollut väliä, sillä hän päätti lopettaa taistelun siihen paikkaan, ja sukelsi toisen Feterran mieleen.

Mustan kuoren sisällä asui hulluus.




“Ilmoitus: Virhe. Suositellaan välit-“

Värikylläisyyksien ja kirkkauskontrastien kaaos. Ne pistivät hänen mieltään neulojen ja naulojen kasana. Värivalot olisivat korventaneet hänen silmänsä, jos hän olisi ne fyysisesti nähnyt. Värit, joita ei olisi pitänyt olla edes olemassa.

olemassa

olemassa

OLEMASSA

“Ilmoitus: Virhe. SuosssiTtelllaaaaa_______välit____sulkuJärjest-“

Aistit olivat viritetyt äärimmilleen. Deika kuuli oman sydämensä sykkeen kuin kiertoratapommituksena. Hänen oma hengityksensä oli kuin hurrikaani. Koneiden nivelten natina oli kuolevien kirkumista ja hullujen huutoa.

HUUTOA

HUUTOA
HUUTOA

Alusta allaan pitävä kohina kuulosti kaikkien maailman äänien myrskyltä, ja sen säteily tuntui vain fyysiseltä kivulta.

kivulta

kivulta

kivulta

Ajatusten etsijä jätti välistä sydämenlyöntejään. Hän tunsi hulluuden koskettavan hänen mieltään.

mieltään

mieltään

mieltään

Korpinmustan koneen mieleen astuminen oli ollut kuin heikolle sillalle jalkansa asettaminen. Se sai koko sillan putoamaan alas matkalainen mukananaan.

MUKANAAN

MITÄÄN EI OLE

“Ilmoitus: Virh-virh-suorituskykyEpäTtoimivaksiMmääritelmääeiOLE”

Siltä se ainakin tuntui, sillä kaikki Feterrassa hajosi järjestelmällisesti etenevänä jonona. Dominojonona. Kaikki värit, äänet, aistit ja tunteet vain sortuivat toistensa alas painamina, ja tyhjyys otti ne vastaan mielissään.

MIELISSÄÄN




“Virhe: LiikaaA liianTtunk-eilija-aloit____kKomnMmääräys
Kuole:Ppyyntö_Malli2.51YksikMÄÄRÄYSPYYNTÖKOMENTO
kuoleANTAUDUyksikkö3KuoleMÄÄRÄYSPYYNT—TTTT–TTTÖÖ——“




Deika lensi ulos olennon mielestä tuskallisesti sen alkaessa hajottaa itseään. Hän iski takaraivonsa siihen pöytään, jossa valon toa oli ollut kiinni vielä hetki sitten – värit soivat edelleen hänen silmissään, eivätkä ne menneet pois edes luomet sulkemalla.

Toinen mustista feterroista syöksi plasmaa ja sähköshokkeja kaikkialle pyöriessään itsetuhon tanssia. Mielen toa väreistä sokeana hyppäsi maahan, kun pöytä täyttyi sulaneista rei’istä. Hän tunsi valon toan päässeen pakoon ystäviensä kanssa; heidän mielensä eivät olleet enää rautakuristusten kantamassa.

Hän sen sijaan oli, teräskammon sisuksia edelleen järkyttyneenä käsittelevä toa vapisi.
“”Havainto: Telepaatti lamautettu.”, Feterroista edelleen selvää matorania puhuva totesi kylmän ankeasti lähestyessään uhriaan, joka keräsi itseään edelleen. Mutta hän ei saanut sen hulluuden haamua taltutettua, vaikka käytti kaiken henkisen kykynsä mielensä puhdistamiseen.

“”Käsky: Kuole.”

Plasma kääntyi viime hetkellä Deikan telekineettisen kilven katkaisemana, mutta toa tunsi, ettei jaksanut enää pitkään. Plasma, jota Feterra sylki, poltti kaiken hänen ympäriltään – lattiaan tuli musta rinki sinne, jonne hänen tahtonsa aineen johti. Toa hikoili tulisen pätsin syödessä hänen mielenvoimiaan hitaasti mutta varmasti.

Hän tunsi, miten toinen musta kone – se, jonka päässä hän oli käynyt, huusi kuin orgaanista tuskaa. Se sihisi, värisi ja heittelehti seinältä seinälle. Ne äänet eivät olleet jotain, mitä mekaaninen olio pitäisi. Ne äänet olivat eläviä.

Yhtäkkiä kone olikin syöksynyt hänen sivulleen, koko kehollaan läpi kentästä. Mieletär ei ehtinyt päästä sivuun – mustat kourat tarttuivat häneen. Keltainen, värähtelevä terä osui häneen – mutta viimeisellä mielenvoimain ponnistuksella toa työnsi iskua, ja se meni ohi hänen sydämestään. Deika parkaisi ja horjahti maahan Feterran juureen.

Viimeistä iskua ei kuitenkaan koskaan tullut. Kanoka-kiekko lensi läpi kohdan, jossa Arsteinin kone oli vielä hetki sitten seissyt. Se oli väistänyt epäreilun nopealla syöksyllä ammuksen, jonka Matoro oli mielitoan mukanaan tuomalla bordakhinpäällä ampunut.
Ja vaikkei kanoka koskaan osunut, se antoi tarvittavat sekunnit aikaa. Jään toa syöksi routaa päin konetta juostessaan kohti mielen toaa. Hän veti tämän vauhdissa ylös ja työnsi tälle tämän aseen.

“Haluat valon toan?” Mustalumi kysyi uhmakkaana koneelta, jonka sininen visiiri paistoi kaiken jään alta. “Saatamme tietää, missä hän on. Mutta ensin sinun pitää saada meidät kiinni.”
Matoro tarttui Deikaa kädestä.
“Pysytkö pystyssä?”
“Matoro… minä löysin sinut.”
Sitten he juoksivat.

Feterran liikkeet olivat vain alkuun kohmeiset. Jää rasahteli ja särkyi sen mekaanisten nivelten repiessä sen irti. Ja hyvin nopeasti kone oli jahdissa mukana.

“Määräys: Malli 2.51, yksikkö 3. Hyvästi. Mestari ZMA pahoittelee häiriötä.”
Tämän sanottuaan kone lähti kohti valon toan sijaintia. Valo ei ollut häneltä koskaan piilossa.

Mielikäpälöidyn Feterran äänenvoimakkuus vain kasvoi. “Ammu tuota seinää”, määräsi Mustalumi ritarikuntalaista syöstessään edelleen kaiken pakkasensa päin rautaista kuolemaa.
Heikennyskanoka osui terässeinään. Plasmaa ja sähköä syöksyi halki ilman sekoavasta koneesta.
Toinen kiekko sai metallin halkeilemaan. Oli kuin vuosikymmenten ruostuminen olisi tiivistynyt lyhyisiin sekunteihin.
Kolmannen kiekon myötä he syöksyivät siitä läpi. Niin syöksyi myös toisen korpinkoneen tietoisuus läpi sen mustan pinnan valtavana räjähdyksenä, joka korvensi kaiken huoneessa.

Toat huusivat pudotessaan läpi aluksen kyljen.

Eivät tosin kauaa, sillä harppuuna löysi Angoncen pohjasta pinnan, johon upota.

Deika tarrautui tiukasti Matoroon heidän kaartaessa pitkin alusta ympäröivää sinistä hehkua. Puolentoista sekunnin kaaren jälkeen heiluri lähti kuljettamaan heitä taas vastakkaiseen suuntaan. Ja taas. Ja taas. Ja taas.

Lopulta he roikkuivat siinä, aluksen pohjassa, kilometrin korkeudessa, öinen Hopeinen meri heidän allaan.



“… tämä oikeastaan tuntuu aika tutulta”, Matoro totesi lopulta heiluriliikkeen hiljennyttyä vaimeaksi keinumiseksi. Vuosikymmenten kokemuksella harppuunasankaroinnista hän alkoi välittömästi pohtimaan parasta keinoa siirtyä, mutta se, öh, muodostui ongelmallisemmaksi kuin mitä hän oli odottanut.
Olisi ollut varmaan aika hyödyllistä, jos ne kuusi harppuunaa olisi jaettu vaikka eri käsiin.
Tai että olisi kaksi kättä.

Deika tuijotti heidän allaan hohtavaa kaupunkia. Suurkaupungiksi Metru Nui meni yleensä aikaisin levolle – mutta nyt siellä oli tavallista enemmän hulinaa. Mutta se oli vain taustavaloja ja rekvisiittaa, aivan kuten taivaan tähdetkin. Ne olivat olemassa vain tätä hetkeä ja heitä kahta varten.
“Matoro…”
Klaanilainen lakkasi tutkailemasta näkymää ja katsoi kanssaroikkujaansa sinisiin silmiin.
“Minä löysin sinut”, mielen toa kuiskasi.

Sinisen ja punaisen ja kultaisen ja hopeisen jäljittäjän keho tuntui lämpimältä Matoroa vasten – aivan kuin lämpö olisi virrannut Deikasta ja valunut pitkin Matoroa.
Ei, seis! Matoro tutkaili tuntemuksiaan uudelleen, ja käänsi katseensa alemmas. Ritarikunnan tieteellisen kokeen vammat olivat vain pahentuneet ja Deikan veri valui pitkin Matoron ruumista.

“Tuota”, Matoro sanoi vaivaantuneesti ja vilkaisi epämääräisesti rintakehässään olevaa sinistä kiveä. “Haluatko kokeilla tuota kristallia? Se voisi, öh, helpottaa oloasi?” Ritarikuntalaisen siniset kädet, niiden ote jään toasta sai aikaan kylmiä väreitä.

Deika siirsi katseensa Matoron mukana alemmas. Taivaansininen veri valui rikkinäisestä kehosta.
“Ei se auta…” Deika sanoi hiljaa. Taivaansiniset ajatukset valuivat rikkinäisestä mielestä.
“Mitä tarkoitat?”

Ritarikuntalainen pisti taas suunsa suppuun ja alkoi hyräilemään rauhallista melodiaa. Silmät Idenin takana tuijottivat tyhjinä eteenpäin.

“Mikä auttaisi?” Matoro kysyi lopulta hiljaa.
Hyräily jatkui, vaan vastausta ei kuulunut.

“Miten… rikkinäiset… ristiriitaiset… ajatukset saa korjattua?” jään sotilas jatkoi, puoliksi itselleen.
“Siru painaa mieltäsi”, Deika töksäytti.
Mi-mitä… Matoro äimisteli hetken, kunnes muisti roikkuvansa telepaatin kanssa. Ajatuksia lukevat naiset, hän huokaisi.
“Niin painaa”, mustavalkoinen klaanilainen myönsi.
“Tahdot sitä”, mieletär jatkoi, kädet yhä Matoron ympärille puristuneena. “Tahdot sitä enemmän kuin mitään.”
“Mi-”
“Siinä ei ole mitään hävettävää”, Deika puhui hiljaa ja yskäisi. Verta jälleen. Hänen kasvoilleen levisi hymy. “Tahdot siruja enemmän kuin mitään, vaikka tiedät, että se ei ole aitoa. Tiedät, että tunteesi sirua kohtaan on vain istutettu sinuun.

Ja olet jopa valmis pettämään ystäväsi saadaksesi sirun – etkä tiedä, tekeekö tunteidesi keinotekoisuus asiasta enemmän vai vähemmän pahaa.

Mutta siinä ei ole mitään hävettävää. Minähän sen tiedän.”

Matoro katseli sylissään roikkuvaa ex-agenttia arvioivasti. “Sinäkö tiedät, ettet oikeasti… oikeasti…”

Matorolla oli yhä vaikeuksia asian käsittelemisessä. “Ettet oikeasti rakasta minua? Olet tiennyt kaiken aikaa?”

Deika naurahti surullisesti. Siniset veripisarat tippuivat hänen jalkansa kärjistä kohti Hopeista merta.
“Kaiken aikaa ja oikeasti… Mitä ne edes tarkoittavat?” hän kuiski. “Olen tiennyt sen aina, siitä lähtien kun ne tekivät näin minulle. Mutta ymmärsin sen, kun näin sinut… Kun juoksit pois luotani, kun kurkkuni viillettiin auki.”

Niiksi sanoiksi puettuna se sattui.

Deika jatkoi: “Ja tulin asian kanssa sinuiksi, kun löysimme sinut ruumasta. Matoro, minä olen jäljittäjä, ja minä löysin sinut. Minun ei ollut koskaan tarkoitus löytää rakastani. Kun päästin irti jalastasi, hyväksyin sen. Mieleni nyrjähti oikeille urilleen.

Se tunne, jota minussa hallittiin, oli kaipuu. Kaipuu omani luo. Mutta kun löysin sinut… Mitä jäi jäljelle? Minä luulen, että se oli aina Glennhun virhe. Hän luuli ja pelkäsi, että pystyy hallitsemaan sitä, ketä rakastan. Minäkin luulin niin, mutta kun näin sinut, sitten kohtasin sinut ja lopulta puhuin kanssasi… Minä vain kaipasin sinua.

Ritarikunta menetti pelinsä sinä hetkenä, kun katseemme kohtasivat.”

Mustalumi uppoutui kuuntelemaan. Moni muu olisi varmasti pitänyt Deikaa vain hulluna, mutta Matoro uskoi ymmärtävänsä, mistä hänestä roikkuva toa puhui. Ja kaikesta huolimatta Deika oli heistä kahdesta se, joka ymmärsi. Mieletär tajusi manipuloidut tunteensa ja osasi suhtautua niihin.

“Ja kun kysyit, miten särkynyt mieli korjataan” Deika aloitti taas. Kaikki sekavuus oli hävinnyt hänen äänestään – oli kuin jokainen hetki, kun he olivat yhdessä, olisi auttanut jäljittäjää hallitsemaan tunteitaan. “En ole varma voiko niin tehdä. Kun kristalli Kristallisaarilta menee säpäleiksi, sitä ei enää koskaan saa ehjäksi. Mutta miksi täytyisi? Siitä voi tehdä jotain muuta, ja lopulta se jauhautuu kauniiksi, vitivalkoiseksi hiekaksi.”

Matoro ei tiennyt, oliko Deika lukenut hänen mielestään klaanilaisen vanhan kodin, tai kuuluiko se ehkä agenttien jäljityskansioon. Se ei tuntunut olennaiselta.

“En tahdo, että mielestäni tulee valkoista hiekkaa, mutta yritän elää sen kanssa, kuka nyt olen”, neliväri-toa lausui. “Huonotkin valintani ovat omiani.”

Siniset silmät syttyivät täyteen uutta valoa ja Matoro ja Deika alkoivat kohota kohti alusta. Juttutuokio oli ohi.

“Hei, hetkinen”, Matoro ymmärsi keskeyttää kaksikon kohotessa sinihehkuisina. Klaanilainen helpotti nostotoimia kelaamalla harppuunallaan. “Jos et… rakasta minua, ja olet tekemään mitä haluat, niin miksi autat meitä?”

Deika yskäisi kivuliaan kuuloisesti ja käänsi sitten hohtavan katseensa Matoroon. “Koska olen vapaa tekemään mitä haluan.”



Ylhäällä
40 minuuttia huomiseen

Deleva romahti istumaan ähisten heti saatuaan valon ja varjon toan vedettyä läpi sellikäytävän jonkinlaiseen valvomohuoneeseen, jossa selakhi-tieteilijä oli toia odottanut. Hän oli saanut tilan näyttöihin kuvaa kaikkialta aluksesta – työ elektroniikan kanssa tosin oli keskeytynyt, kun kone-toa oli tuonut synkän majakan huoneeseen.

“Sirottimet tekivät hänelle jotain. Valon soturi on täysin lamaantunut. Ehkä oohnorakin myrkkyä?” plasman toa sanoi.

Hailtia laskeutui puoli-tajuissaan olevan Umbran tasalle edelleen vältellen katsekontaktia Delevan kanssa. “Nämä… hänessä on kiinni… en tiedä, mitä nämä ovat”, hän tunnusteli varovaisesti yhtä toan haarniskan rinnasta sojottavaa parisenttistä laitetta. “Oletko tajuissasi?” Angien kysyi kumartuen miehen ylle.

“Olemme”, ääni sanoi hiljaa. Toa ei saanut kuitenkaan liikutettua päätään.

Selakhi huokaisi. Kaikki aluksella olivat hulluja.
“Yksi kysymys. Halusivatko ne sinut elossa?”

“Niillä on Kohtalo minulle, muttemme ole yksimielisiä siitä haluammeko sitä”, soturi vastasi.
“Sama se”, hailtia totesi. Pääasia oli se, etteivät ne halunneet vankinsa kuolevan. “Tämä voi sattua”, hammaskala kertoi ja tarttui yhteen toaa lamautuneena pitävistä kapseleista.
Ja repäisi sitä niin voimakkaasti kuin pystyi. Valon toa näytti hetken menettävän tajuntansa, kun kaikki tämän hermopäätteensä huusivat kipua.
Rautakala lopetti laitteen kiskomisen, kun se ei selvästi irronnut.
“Luulen, että nämä asiat on… ruuvattu kiinni häneen.”
“Hänestä tulee kaltaisemme hopeinen soturi”, Umbra mutisi hiljaa.
“Sinä pystyt polttamaan nämä irti, etkö vain?” Rautakala kysyi hiljaa puolikkaalta hopeiselta soturilta takanaan.
Deleva nyökkäsi. Hän keskitti korventavia voimiaan kapseleihin, joita oli majakan kehossa. Työ piti tehdä rauhallisesti – muuten hänen ystävänsä voisi saada suuriakin palovammoja.

Angien perääntyi sivummalle. Hän muisti ne kuvat kokeensa pakenemisen jälkeen – pahoin palaneiden metsästäjien hiiltyneet kehot ja ihoon sulaneet haarniskat. Ne muuttuivat äkkiä paljon konkreettisemmiksi, kun hän seisoi niiden aiheuttajan vieressä.

Majakkaan syttyi valo kun sulan herra alkoi korventaa tähän pultattuja ruuveja. Kuin kynttilät ne alkoivat sulaa. Kuumaa metallia tippui pisaroittain lattialle.

Selakhi keskittyi jälleen valvomotilan koneisiin. Kaikki Radakin salaamat tiedonpalaset järjestelmän muistissa näyttivät olevan auki, aivan kuin niiden keskus olisi repinyt päänsä kahtia tai jotakin. Kenelläkään ei näyttänyt olevan enää mitään tietoa kokonaiskuvasta – XMS Angonce oli muuttunut kaaokseksi, jossa fysiikan laitkaan eivät enää oikein tienneet miten toimia. Siitä kohina piti huolen.

“… keitä tai mitä ne olivat? Ne, jotka tekivät… tämän?” Angien kysyi, vilkaisten valon toaa.

“Mestari ZMA”, toa vastasi hiljaa. Hän näki mielessään itsensä paholaisen shakkilaudalla orkesterissa. Hypnoottisessa, kauniissa ja mahtavassa orkesterissa hänen ystäviensä kanssa.

Kolme kirjainta löysivät aluksen tietokannasta yhden tositteen. Radakin ja “ZMA”:n välinen sopimus kuukauden takaa. Tuotteet, joita mystinen kirjainyhdistelmä oli tarjonnut… niitä oli paljon. Listassa oli kymmeniä koodeja. Eksidiaaniputkia, rataksisia laitteita, messinkikapseleita – voi luoja, reaktorin osat, Angien tajusi.
Niiden vastineeksi Radak olisi tarjonnut hänelle valon toan.

Silloin jossakin räjähti, ja epäinhimillisen kova kirkuminen täytti kaiken hetkeksi. Koko osasto tuntui vavahtavan.
“Mitä Karzahnin nimeen?” pääsi plasmasoturin suusta.

“Poista ne lamauttimet nopeammin”, Rautakala hätääntyi tuijottaessaan näyttöjä. Yksi niistä – se, joka oli Feterroja kuvannut – oli vain räjähtänyt. Alapalkissa välkkyi hälytys tunkeutumisesta reaktorikammioon. Reaktorin energiatasot loikkivat äärimmäisen epävakaina.

“Yritän poistaa nämä tekemättä ystävästäni toapaistosta”, toa ärjäisi. “Tämä on tarkkaa työtä senkin hienohelma maahai!”

Silloin kohina lakkasi ja Nimda irtosi. Alusta ilmassa pitävä voima katosi, kun joku irroitti sirut järjestelmästä.
Adoriniumreaktorit käynnistyivät automaattisesti pakkolaskua varten. Valtava, ohjauskyvytön alus alkoi lipua varmasti alaspäin, kohti kaupunkia, kohti kovaa maan pintaa.

“Qwienne, auta meitä”, selakhi kuiskasi tuijottaessaan näyttöjä, jotka kertoivat binäärimuodossa tilanteen destraloitumisesta. “M-me putoamme.”

XMS Angonce
36 minuuttia huomiseen

“Huhuu?”

Kapura löysi reaktorikammion oven harhailtuaan aluksella puolieksyneenä hyvän tovin. Se ei jostain syystä ollut edes lukittu – mutta toisaalta mielen läpi pureutuvat äänet, joita Nimdan kammiosta kaikui, taisivat pitää kaikki kutsumattomat vieraat ulkopuolella. Oliko Radak täällä? Kapura pohti avatessaan oven. Kukaan ei ainakaan vastannut.

Tulen toa kirosi mielessään ja astui syvemmälle huoneeseen. Nyt hänen oli odotettava täällä, kunnes Angien löytäisi tavan laskeutua aluksella johonkin. Odottaminen tällaisessa tilanteessa ei koskaan tuntunut kovin mukavalta. Mitä, jos Radakin mielenterveys olikin jo kokenut Matorosta tutun karzahnoitumisen? Oli toki odotettavissa, että Nimda aiheuttaisi jonkinlaisia ongelmia, mutta tämä oli ollut Kapuran arvioimaa nopeampi muutos.

Umbrankin tilanne huoletti Kapuraa. Jokaisessa sosiaalisessa ympäristössä oli omat sääntönsä, ja täällä niihin tuntui kuuluvan, ettei valon toan tilasta saanut kysyä. Radak oli suhtautunut aiheeseen niin välttelevästi, ettei toan tilanne selvästi ollut hänen hallinnassaan. Mitä ihmettä täällä tapahtui?

Huolestuttava ajatus nousi Kapuran mieleen. Mitä aluksen poikkeustilanne tekisi Matoron turvatoimille? Oliko sitä edes suunniteltu lentämään? Riittikö Nimdan energia, vai alkaisiko se imeä omia voimanlähteitään? Juuri tällaisia tilanteita varten kaikkien pitäisi kantaa mukanaan vähintään kuutta radiopuhelinta.

Reaktorikammiossa oli ainakin tapahtunut äärimmäinen karzahnoituminen. Jo matkalla kohti siruja Kapura oli kuullut koko aluksen lävistävän kohinan voimakkuuden kasvaneen vaarallisiin tasoihin. Kerran, ei kauaa sitten, se oli hetkellisesti yltynyt mielensisäiseksi huudoksi. Ja kun toa oikein siihen keskittyi, hän saattoi vannoa kuulevansa siinä… kelloja? Epätoivoista tikitystä, joka yritti kuulua kohinan alta, mutta siinä ikinä onnistumatta.

Kaksi Nimdan sirua kammion keskellä olevissa muinais-xialaisissa kupari- ja kromikoneistoissa hohtivat luotilasin läpi kuin pienet siniset auringot. Koneisto kävi, hammasrattaat pyörivät ja koko reaktori huusi pumpaten sinisyyttä kattoon tuhansiin johtoihin. Koko huone vaikutti epävakaalta. Aivan kuin se usko, joka sen oli käynnistänyt, olisi horjumassa.

“Radak?” Kapura vielä yritti. Ei mitään. Tulen toa huokaisi ja istuutui maahan nojaten sellaiseen koneeseen, joka ei vaikuttanut erityisen herkältä. Mihin tiedemies oli kadonnut? Kaikkien olisi järkevintä vain kokoontua yhteen ja keskustella rauhallisesti tilanteesta. Eikä saada laivoja lentämään epäluotettavilla energianlähteillä. Eikä tehdä reikiä toistensa vatsoihin.

Kapura.

“Zairyh?” Kapura hätkähti. Voi ei.
Tulen toa tunsi nousevansa seisomaan.

Älä taistele vastaan, niin tämä käy helpommin.

Sitten Kapura käveli kohti kammion keskustaa. Kohti siruja. Kaikista aarteista suurimmat hohtivat sinisyyttään luotilasin sisällä. Mielikaappaus sujui hetkessä, eikä Kapuran käteen juuri jäänyt käyttökelpoisia aseita. Epämiellyttävä ajatus kohosi Kapuran mieleen – Zairyh olisi aina pystynyt tähän. Koko liittolaisuus pelkkää valetta.

“Älä, Zairyh”, Kapura mutisi. “Tämä alus voi pudota.”

Ei se niin tee. Ainakaan Radakin ajatusten mukaan.

“Radak on hullu.”

Jostain etäältä Kapura näki sormensa kurottautuvan kohti kutsuvan punaista nappia keskellä erästä kojetaulua. Sormi löysi kohteensa. Ja lasikuori vetääntyi pois Nimdan ympäriltä.

“Zairyh. Älä.”

Kapuran toinen käsi kurottautui kohti siruja. Ne kipinöivät kuin siniset lieskat. Aina elävinä.

Toan nyrkki sulkeutui niiden ympärille, eikä valoisuus edes heikentynyt. Siniset auringot loistivat toan kämmenen läpi.
Temppelin pimeydessä Arupakin käsi kurottautui kohti sirua, joka hohti sinistä kauneuttaan.
Aina se tapahtuu.
Uudelleen ja uudelleen.

“Zairyh…”

Hiljaa.
Ei keholla ole sanottavaa mielen tahtoon.
Käydään viemässä toverillesi lahja.

Uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen.

Ehkä sen oli tarkoitus olla niin. Ehkä sen oli tarkoitus toistua. Ehkä se oli pyörä, josta ei päässyt pakoon. Renkaaksi taittunut aika, joka kulki aina samojen tekojen kautta. Niiden tekijät vain vaihtelivat.

Profeetta Bio-Klaanin saarella sininen hohto kädessään. Itroz sirun lumoissa sen temppelissä. Arupak, Arupak rakkaansa kanssa rakentamassa kohtaloaan. Makuta Abzumo nousemassa Athiksi vain tullakseen Jään Sotilaan alas suistamaksi. Mustalumen himoitseva katse Aft-Amanassa. Vortixx, joka leikki tulella.

Ja taas Arupak. Arupak, joka oli kulkenut aikojen halki ainoana tavoitteenaan estää sitä tapahtumasta uudelleen. Mutta se tapahtui. Aina ja aina uudestaan.

Hän tunsi sirujen lämmön nyrkkinsä sisällä, kun hän veti ne reaktorin magneettikentästä irti. Valkoiset ja siniset kipinät tanssivat ilmassa säihkysoihtuina.

Mitä jos he eivät sittenkään rakentaneet kohtaloitaan? Mitä jos se oli vain illuusio, valhe? Mitä tahansa he tekivätkin, historia löysi aina samat urat. Samat hetket. Samat virheet. Se vaelsi saman ympyrän kehää pitkin, uudelleen ja uudelleen. Tik, tok, viisari sanoi väkinäisesti kehää pitkin tikittäessään. Eihän se muuta voinut.

Kun Delta ja Epsilon jättivät oman pienen kammionsa xialaisen koneen sydämessä, katkesi kohina kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Pian heikko tikitys oli ainoa asia, joka kuului kammioon, mutta sekin oli pian mennyttä.

Kapuran suukaan ei enää totellut hänen tahtoaan. Jokainen askel vain lipui ohi epäselvänä aistihavaintona, jolla ei ollut mitään syytä tai päämäärää.

Mutta kyllä Zairyh tiesi, mitä oli tekemässä. Ja silloin XMS Angonce lähti suistumaan alas taivaalta kuin siipirikko lintu.






Baterra-asema
Teknisesti ottaen tulevaisuudessa

Kapteeni oli juuri saanut raahattua Sarajin tajuttoman ruumiin pois kommunikaatiohuoneen lattialta, kun pitkin asemaa itseään käsien varassa raahannut Purifier oli saapunut sinne. Jään toa tuijotti inho kasvoillaan, kuinka kirkuva taivasaseman mestari anoi anteeksiantoa vapauden voimilta. Kaikki yksitoista sielua hänen rinnassaan halusivat osansa Nimdan voimasta. Lopputulos oli mielipuolisuus, joka koetteli Puhdistetun ruumiin rajoja.

Kapteeni ei uskaltanut lähestyä hitaasti ryömivää mustaa massaa. Hän ei ollut eläessään kuullut mestarinsa hampaiden välistä niin hirvittävää piinaa. Pakokauhunsa keskellä toa ei ollut huomannut, kuinka yksi asemalla valmistetuista tummanpuhuvista vahkiyksiköistä oli astellut hänen vierelleen.

“TÄNÄÄN MINÄ SUON HÄNELLE RAUHAN.”

Hämärässä huoneessa, puhumaan pukahtaneen vahkin takana seisoi kaiken puhtauden äiti. Sarajin saapumisesta lähtien Kapteenin unissa kummitelleet valkoiset kasvot tuijottivat toaa pimeydestä. Sitten Kapteeni vilkaisi taas vahkia ja ymmärsi, että se oli paikalla vain Valkoisen suuna. Jään toan edessä seisovan Rorzakhin leuat olivat revenneet kahtia ja sen leukojen liikkeet mukailivat puhetta, jonka Bianca oli suonut sille tehtäväkseen.

Hetken paikallaan seisottuaan Kapteeni ymmärsi viimein siirtyä Valkoisen ja Mustan välistä. Katse Biancan hirviömäisillä kasvoilla oli miltei säälivä. Hän pysähtyi hiljaisesti kirkuvan Purifierin yläpuolelle ja nosti kätensä tämän ruumiille.

“NUKU, SISKONI.”

Silloin Purifierin selkä aukesi ja yhdentoista kirkkaan värin loimu täytti komentohuoneen.

Sulautuneet kuulat, lukemattomien syklien viimeiset leposijat, ne nousivat hitaasti Valkoisen Kuningattaren kämmenelle, jossa valot lopulta himmenivät ja ruumis maassa lakkasi kirkumasta. Puhdistetun vuosien ensimmäinen lepotauko sai Kapteenikin huokaisemaan tyytyväisyydestä. Hänen mestarillaan oli hetken rauha.

“HÄN KÄRSII, KUNNES MIELTEN PIRUT LAKKAAVAAT. MEIDÄN LAPSEMME HUUTAVAT, KUNNES ISKEMME MIELTEN SIRUT POIS HEIDÄN LIKAISISTA KÄSISTÄÄN.”

Vahki sulki taas leukansa. Kuulafuusiota tiukasti puristava Bianca tuijotti taas silmättömänä Kapteeniaan.

“KOTIMME ON RAKENNETTU PUHDISTAMAAN. MUTTA TÄNÄÄN SE TAISTELEE PUOLESTAMME. SE TAISTELEE LASTEMME PUOLESTA.”

Kapteeni nyökkäsi vapisten. Hänen oli vaikea uskoa, että Purifierin “kuningatar” todella puhutteli häntä.

“KONSOLI”, Bianca komensi, eikä jään toaa tarvinnut kahdesti käskeä. Kapteeni oli vaivalloisesti koonnut päässään kokonaiskuvan tapahtumista. Sarajin viikkoja jatkuneesta unettomuudesta. Taivasaseman mestarin huolista. Kaiken aikaa Valkoinen oli pelännyt juuri tätä. Hänet oltiin löydetty ja nyt koko ryhmän vuosia kestäneet ponnistelut uhkasivat murentua Metru Nuin parven mukana.

Oli aika astua esiin varjoista. Baterra-asema iskisi takaisin ja Kapteeni ymmärsi tarkalleen, mitä oli tehtävä.

Bianca laski valkoisen kätensä karttoja hallitsevan näyttöpäätteen päälle. Liha tietokoneen sisällä ymmärsi kuningatartaan. Kohdistuslaitteistot löysivät välittömästi kohteensa. Se liikkui. Lipui hitaasti merellä, Ko-Metrun rannikolla.

Ja Kapteeni käynnisti puhdistuksen koneiston. Hän taistelisi Valkoisen rinnalla tämän lapsien puolesta.

Taivaalla, armadansa keskellä väärään suuntaan kohoavan tornin pohja aukesi. Naamansa kadottaneen Tohtorin huikein taidonnäyte käänsi miltei irti ruuvautuneen aseman pohjan, joka käänsi itsensä rytinällä kohti pohjoista.

Pienen maailman kokoisesta rautaperkelöitymästä työntyi esiin kaksitoista kuolemankylväjää. Mustan Käden perinnöt virittivät järjestelmänsä ja laukaisivat moottorinsa.

Monitoreiltaan mannertenvälisiä kauhunkylväjiään seuraavat valkoiset olennot seurasivat vapauttajiensa etenemisestä halki meren. Matka legendojen kaupunkiin oli pitkä, mutta nopea. Sodan tulet polttaisivat mielen siruja pitelevät kädet. Ja kuningatar saisi takaisin parvensa.

Kun taivasaseman mestari lopulta heräsi kuulaan takaisin sisällään, tiesi hän jo jonkin olevan pielessä. Kauhistunut Kapteeni oli työntänyt Puhdistetun elinvoiman takaisin mustaan massaan. Oli jo täysin hiljaista. Kohina oli lakannut ja kauhistunut jään toa nyyhkytti Valkoisen Kuningattaren tajuttoman ruumiin yläpuolella.

Kun vapaus oli loppunut, tarvitsi Valkoinen taas sydäntään. Tarvitsi kelloaan. Se tikittäisi ilman häntä, mutta hän ei tikittäisi ilman sitä. Mestarin selkä sulkeutui ja hän nosti kaatuneen siskonsa käsivarsilleen. Tajuttomuudessaan ja hiljaisuudessaan Bianca näki taas kaiken. Näki kauemmas, kuin koskaan ennen.

Hänen sydämensä sykki ilman häntä. Mutta nainen hymyili silti. Jossain kauan kadotetun oman mielensä sopukoilla Valkoinen puhkesi lauluun.










There’s no need to justify the meaningless destruction.
The voices always tell me that it’s how I’m meant to function.

Everything’s in order, everything will come in time,
just as long as I complete the tasks that are mine.

When the time comes that you see the way destiny lies,
it would be okay if you’d pretend to be surprised.

I see in full clarity what was so muddy before.
You see a thousand of me and this is what I’m meant for.

I’m going around not in circles but in spirographs.
It’s pretty much this hard to keep just one timeline intact.

I can see the endings that the realms will not permit.
I see them over again while building up to this.

In my current state, it’s a bit difficult to sympathise,
but I know what I’m doing! Don’t try to tell me otherwise.

I see in full clarity what was so muddy before.
You see a thousand of me and this is what I’m meant for.

From now on I know I’ll be more careful where I tread.
I’m alive and smiling. I’m so tired of being dead.

I see in full clarity what was so muddy before.
You see I’m far from empty. I’m back to what I live for.

I see in full clarity what was so muddy before.
You see I’m far from empty. I’m back to what I live for.










Betty, ilmassa
Teknisesti ottaen tulevaisuudessa

Bettyn ohjaamosta näytti hetken siltä, että Angonce onnistuisi kuin onnistuisikin lipumaan ohi siitä, missä Tiedon Tornit kohosivat tiheimmillään. Naho oli melkein valmiina huokaisemaan helpotuksesta. Xen yritti saada epätoivoisesti selvää aluksen sisällä olevista sieluista, mutta ilmapiirin yleinen kaoottisuus esti häntä aistimasta mitään. Tilannetta vauhdilla lähestyvä kuusikko yritti yhä ymmärtää merkillistä tapahtumaketjua.

Cody lähti kääntämään alusta suuntaan, johon epäili Angoncen lopulta laskeutuvan. Komentajaa ei olisi sillä hetkellä lohduttanut lainkaan tieto siitä, ettei se laskeutuisi. Ei ainakaan sillä tavalla, mitä “laskeutumisella” perinteisesti tarkoitettiin.

Nurukan ei edes ehtinyt huutaa ääneen. Bettyn järjestelmät huomasivat lähestyvät tuhonkylväjät vasta, kun ne ampaisivat etelästä Metru Nuin ilmatilaan. Tiedon torneja lähestyvän ohjusrykelmän vauhti ylitti minkään tunnetun lentävän. Ja Angonce oli maaleista kaikkein helpoin.

Baterra-aseman lähetit oltiin lähtökohtaisesti tarkoitettu puhdistusta vastustavien saarirykelmien eliminoimiseen. Nyt niiden kaikkien vihainen voima muunsi xialaisen leijujan ympäristön, kuin aurinkojen ytimiksi.

Paineaalto ja puhdas kirkkaus oli heittää Codyn pois pilotinistuimeltaan. Vaikka Betty oli vielä miltei kilometrin päässä kohteestaan, oli verrattaen raskastekoinen alus lähellä heittäytyä ympäri. Ohjaamoon vahkin seuraksi nousseet kaatuivat väkivaltaisesti Bettyn kylmälle lattialle.

Vain hopeinen komentaja ehti todistaa savun ja ilmaan höyrystyneen metallin hälvenemistä. Minkään järjen mukaan Angoncen ei olisi pitänyt olla niin ehjä, kuin se oli. Cody oli vuosia takaperin ollut samanlaisten tuhonkylväjien lähettävässä päässä ja hän tiesi, ettei xialaisesta aluksesta olisi kuulunut olla niiden jäljiltä murustakaan.

Cody oli ehtinyt saamaan ajatuksensa juuri loppuun, kun todellisuuden rajat päättivät viimein ottaa Angoncen kiinni. Mannertenvälisten ohjusten raaka tuhovoima päättikin lopulta yltää adoriumreaktoreihin asti. Ja sitten välähti toisen kerran. Ja reaktorien väkivaltainen pettämisen sinkosi aluksen suoraan läpi kahdesta lähimmästä pilvenpiirtäjästä.

Codyn ehjän silmän edessä mureneva Ko-Metru päästi juuri sellaisen äänen, kuin olisi odottanutkin. Muutamassa vaivaisessa sekunnissa Ko-Metrun siluetti oli muuttunut sodaksi ja kuolemaksi.

Sivuikkunasta tuijottava Uusi Käsi ei saanut henkeä. Nahon sydän repeytyi tunnekuohusta. Xen oli puristanut silmänsä tiukasti yhteen. Sota oli saanut sodattoman kiinni ja sen menetykset alkoivat viimein tuntua.



XMS Angonce, Ko-Metrun yllä
20 minuuttia huomiseen

Neljäkymmentä tonnia xialaista galvanoitua terästä, jonka ei olisi koskaan edes pitänyt olla ilmassa, lipui vääjäämättömänä voimana kohti Ko-Metrua ja törmäystä. Punahohkareaktorit hidastivat sitä, mutta se ei ollut tarpeeksi.

Siinä he olivat taas, klaanilaiset. Ja oikeastaan pari muutakin.
Rautakala oli johdattanut konetoaa ja majakkaa kohti jotakin päämäärää, kun he törmäsivät Radakin aluksen takakannella Mustalumeen ja ritarikuntalaiseen.

Angoncen kylkeä pitkin ylös kapuaminen oli ollut harppuunan ja telekinesiankin kanssa mielenkiintoinen operaatio kahdelta henkisesti parempiakin päiviä nähneelle toalle. Ainakin ajatuskompassilla he löysivät ystävänsä nopeasti.

Ystävänsä. Petturinsa.

Matoro nielaisi nähdessään Umbran. Valon toa oli tajuissaan, nojasi vasten Delevan teräshartiaa.

Ystävänsä. Petturinsa.

“U-umbra”, jään sotilas kykeni sanomaan. Hän tiesi, että hänen pitäisi pyytää anteeksi. Antaa anteeksi. Hän tiesi. Tiesi, tiesi, tiesi.
Mutta oliko hänellä ollut koskaan voimaa valita oikea tie helpon tien sijaan?
Ei ainakaan Aft-Amanassa.

Nyt olisi, hän ajatteli, ja yhden häviävän sekunnin hän oli syöksymässä syleilemään ystäväänsä ja antamaan kaiken anteeksi.
Mutta se sekunti katosi sanojen väliseen tyhjyyteen, kun toinen petturi ilmestyi paikalle.

Sieltä hän hoiperteli, Arupak, Kapura, merirosvo ja… ja… Matoro katui miekaniskuaan.
Ei tosin kauaa.
Tulen toa asteli eteenpäin kuin marionettinukke. Psyykkiset juuret liikuttivat hänen raajojaan eteenpäin, oviaukosta jään sotilaan luo.

“Kapura?” Deleva ei voinut peittää yllätystään. “Mikä sinua-”
Angien henkäisi epäuskoisena. Heidän suunnitelmansa…

“Kuten sovimme”, kasvi lausahti telepaattisesti Mustalumelle, ja takojan käsi ojensi kaksi sirua. Takojan silmät huusivat, mutta keho ei vastannut.

Epsilon ja Delta. Epsilon ja Delta.

♬ Nyt sinulla on kaksi~ ♬

Siinä ne olivat, hänen kätensä ulottuvilla, ja hän kurotti niitä ottamaan.

Ei siksi, että hän himoitsi niitä itselleen, hän järkeili. Ei siksi, että hän halusi voiman hallita todellisuutta ajatuksilla.
Hän kohotti kätensä, koska se oli hänen velvollisuutensa. Vain siruilla hän voisi pelastaa kaupungin alas lipuvalta teräksen hirviöltä.
Se oli hänen kohtalonsa.

“Matoro”, Umbra keskeytti heikolla äänellä. “Ehkä sinun ei kannata ottaa niitä karzahnin siruja.”
“Ne eivät piru vie ole sinulla kovin terveellisiä”, Deleva tuki ystäväänsä.

Mutta ennen kuin kukaan ehti asialle mitään tehdä, valkoinen käsi tarttui sepän siruihin.

“M-Matoro!” Kapura henkäisi. “On hienoa, että käytät siruja. Onhan se kohtalosi.” Ääni ei ollut petturi-Arupakin, se oli luotettavan ja hyväntahtoisen Kapuran.

“Kapura?” Umbra kysyi. “Sinä et ole kohdillasi.”

Seppä kääntyi kohti Umbraa ja nosti kasvoilleen hymyn, joka näytti liian luontevalta Kapuralle. “Minä olen paremmassa kunnossa kuin koskaan, Umbra. Mieli käskee, ruumis tekee!

Sitten valon toan mieleen iskeytyi ajatus: Minähän varoitin teitä hänestä.

Ei kestänyt kauaa, ennen kuin mielen toa oli perillä tilanteesta. Ja hän tiesi, mitä toan tunkeilija-mielelle olisi tehtävä.
“Kasvi!” Deika keskeytti klaanilaisten jälleennäkemisen ja kohotti sinihehkuisen kätensä. Hän asteli askelen päähän Kapurasta ja työnsi kämmenensä punaisille kasvoille. “Ulos!”
Tämä ei koske sinua, toa. Poistu.

Matoro katseli tahtojen taistoa. Hän luuli tietävänsä, miksi jäljittäjä suhtautui vieraisiin mieliin juurtuvaan kasviin erityisen penseästi.

Kapura kavahti taaksepäin. Mielten taistelu vavisutti toan ruumista ja sai tätä ympäröivän maailman sumentumaan.

Vain pienen hetken Zairyh valtasi Kapuran täysin. Ilkikurinen hymy loisti sepän kasvoilta…
… mutta sitten se päättyi.

Kapura huomasi pystyvänsä jälleen liikuttamaan raajojaan. Tulen takojan sisimmässä kyti kuitenkin epäilys: Näinkö helposti Zairyh oli päihitetty?

“Kiitos”, tulen toa kuitenkin sanoi hänen edessään seisovalle Deikalle, “kuka sinä sitten-”

L’sayfyl!” huuto viilsi ilmaa.
Manaajatuokio loppui kuin seinään – sekä Shan että Iden kääntyivät kohti äänen lähdettä.

Kromidit olivat hampaisiin asti aseistautuneita ja kyllästyneitä klaanilaisten temppuihin.

“Saatatte selviytyä, jos lähdette nyt.” Lonkeroiskapteeni asteli tusinan kaltaisensa kera takakannelle. Kromin miehet, aseissa ja valppaina. Synkkä katse sinisilmissä. Paksut jostakin eloperäisestä tehdyt haarniskat suojasivat näitä jäätävältä tuulelta, joka kannella puhalsi.
“Oikeastaan mahdollisuutenne ovat melko hyvät. Teidänkaltaisenne alkuvoiman haltijoiden joukko varmasti keksii keinot.”

Ar-Zainah katsoi epämääräistä kuuden hengen tiimiä, joka kylmälle kannelle oli kokoontunut. Tulisielu, maassa päätään pidellen. Mustalumi, siruineen sekaisin. Valon ritari ja konemies, kulutettuina ja kovia kokeneina. Hailtia aivan väärälle puolelle eksyneenä.

“Valitettavasti emme voi tosin päästää teitä menemään Silmien kanssa. Ne eivät lopulta kuulu teille.”
Kromidit odottivat liikkumattomina, värähtämättöminä.

“Minulla on ehdotus”, Kapura sanoi ja tuijotti sekä Matoroon että kromideihin. “Viedään sirut takaisin reaktoriin ja yritetään saada tämä alus pysymään ylhäällä.”

“Pysymään ylhäällä”, kromidien johtaja maisteli sanoja. “Tällaista odotinkin. Yritys pelastaa elämiä, l’sayf. Tohtorin hengen vuoksi olit valmis kuolemaan; mitä oletkaan valmis tekemään kaikkien noiden alhaalla eläjien puolesta?”

“Ajattelen myös omia henkiämme”, toa mutisi. “En tiedä, mistä teidät on tehty, mutta itse epäilen joutuvani aika huonoon kuntoon tällaisesta pudotuksesta. Emme me kaikki selviä törmäyksestä. Lisäksi aika toteuttaa suunnitelmani kuluu koko ajan. Jatketaanko keskustelua reaktorihuoneessa?”

“Valitettavasti minä en ajattele henkiämme”, Zainah vastasi, ja hänen äänensävystään kuuli, että hän tarkoitti sitä.
“Joten toistan ehdotukseni. Te voitte poistua, kytkeytyä vaikka aavikkoliskon ohjussuojaan syvälle ruumaan, minne vain. Pitää elämänne. Ja vastineeksi haluamme vain sirut ja kuoleman.”


Aika kulkee, kellot laukkaa. Jokainen viisarinliike vie heidät lähemmäs törmäystä todellisuuden kanssa. Yhden sekunnin sekuntivauhdilla kohti tuhatta tappoa.

Tanssi terävällä raudalla. Kaikkien henget vaakalaudalla.

“Aika virtaa kohti ar-Aqtamin voittoa. Sekuntien joki on ruumiita”, khalatan jatkoi.


“Meidän pitäisi hyväksyä tarjous”, Angien kuiskasi vailla erityistä kohdetta.
Kapura huokaisi. “Samaa mieltä.”

“Kapura, muistatko mitä minä sanoin sinulle tänään aiemmin? Että me emme luovuttaisi enää tässä vaiheessa? Että minä en luovuttaisi enää näin pitkällä?” Matoro havahtui haaveistaan.
“Tarkoitin sitä.”

Ja sini hänen käsissään syttyi.

“En aio ottaa käsiini kaikkia niitä ruumiita”, hän jatkoi. “En aio antaa tämän pudota.”

Ja hänen silmänsä syttyivät hohtamaan Nimdan jäistä kirkkautta.

Samalla hetkellä, kun jään sotilas aloitti teräksen kietomisen tajuntansa verkkoon, kromidit aloittivat veren sodan.

“Niljakkaita te äpärät olette!” Deleva huusi, kun rusto-oliot tuntuivat väistelevän epäreilulla notkeudella hänen KAL-osansa iskut, jotka olivat aikanaan möykyttäneet aina pähkähullua syväläistä. Mies tunsi päivän taakan ja levon puutteen vaikeuttavan kaikkea. Hän turvautui suureksi kasvattamaan kilpeensä torjuakseen yhä uudet ja uudet iskut, joita toia kohti satoi.

Kraa veti varjoja yöstä ja syöksi valon toan entistä syvempään pimeyteen. “Jos me veli haluamme elää”, se raakkui. “Meidän pitää tappaa! Tappaa ja selvitä!”
Umbra ei enää vastustellut, vaan tiesi korppinsa olevan oikeassa.

Jos se oli elementtisankareille ankea tilanne, joukon vähän vähemmän sisäistä soturia omaavat olivat vielä vähän isommissa ongelmissa. Maahan syöksyneet Kapuran ja Angienin pelasti todennäköisesti vain se fakta, että kromidien tavoite oli Matoro ja tämän sirut. Deika pysyi Delevan takana ja piteli päätään.

“Sinun diplomatiaasi tuntuu riivaavan ainutlaatuisen huono onni” selakhi huusi halki aseiden kalinan.

“Pikemminkin eräiden vähemmän järkevä toiminta“, Kapura huusi takaisin. “MATORO! MITÄ SINÄ TEET?”

Valkea kohina tuntui ympäröivän koko alusta, hitaasti ja häilyvästi. Matoro loisti kuin sinisenä tähtenä, poissa maailmasta, taistelu vain sumua ympärillään. Hän keskitti koko tietoisuutensa uskomiseen, tahtomiseen ja haluamiseen. Hän ei aikonut antaa aluksen pudota, hän toisteli itselleen. Ei pudota. Ei kuolemia. Edes yksi oikea valinta. Yksi oikea valinta kaiken tämän jälkeen.

Ja se näytti toimivan. Ei tosin tarpeeksi nopeasti. He edelleen vajosivat. Olivat jo Coliseumin tornien alapuolella… vaatisi vain hieman, ja alus kääntyisi merelle. Mutta sekin oli liikaa, ja Angoncen kurssi jatkui kohti pohjoisen Ko-Metrun valkoisia torneja.

Epäilykset, ne riivasivat häntä. Pelko, optimismin sirpaleet. Ei, hänen mielen puhtautensa ei enää ollut kuin se oli ollut Arkkienkelillä. Hän tunsi sirujensa materialisoivan todellisuuteen niin hänen pelkonsa kuin tahtonsakin. Nuket piinasivat häntä, silmätön Deika piinasi häntä, petturit piinasivat häntä. Ote todellisuudesta rakoili, teräs vajosi eikä totellut.

Se oli liian suuri, liian painava… hän ei olisi tarpeeksi. Alus vavahti hetkeksi alaspäin, mutta toa sai sen taas kontrolliinsa. Hänen ympärillään varjot taistelivat, yrittivät surmata häntä, lopettaa hänet siruineen. Hänen suojelijansa olivat häviämässä taistelua, he kaikki olivat häviämässä. Vain, koska hän ei ollut tarpeeksi… tarpeeksi hyvä, tarpeeksi voimakas…

Ympärillä Umbran pimeys pidätteli yhä lonkoresotureita, mutta Delevan plasma alkoi olla lopussa. Teräsruoskat ja kaarisäilät eivät läpäisseet hohtavat kuumaa kilpeä, mutta oranssin suojan pinta-ala väheni kaiken aikaa.
“Deika!” Deleva murahti ähinänsä alta. “Tee jotain!”

Elävä kompassi keskittyi hyräilemiseen – mieli-iskut loistivat poissaolollaan.

Voi ei, Deleva tuskastui. Taasko hän vain-

Ajatustenkulku kuitenkin katkesi, kun Deikan koko keho alkoi hohtaa sinisenä, ja mielen toa nousi ilmaan, Matoron vierelle.



Mielen toan sininen hehku peitti hänen haarniskansa hopean ja hailakanpunaisen. Ajatusvoimat kieppuivat ympäri kantta ja tarrasivat sekä klaanilaisiin että kromideihin.

Maahan suojautuneet Kapura ja Angien katsoivat ylös. Ar-Zainahin tappajat eivät enää kohottaneet aseitaan, vaan heidän kätensä laskeutuivat rauhallisesti kylkiä vasten. Kourat avautuivat ja terävät ja kulmikkaat lyömäaseet kolahtivat kannelle. Taistelullisesti rajoittuneen kaksikon yllätykseksi myös Umbra ja Deleva tekivät saman. Pian kannella ei ollut enää ketään, jolla olisi ollut tappamisen työkalu esillä.

Deleva ei ollut enää lainkaan varma, kuuluiko hyräily Deikasta vai hänen oman päänsä sisästä. Ritarikuntalaisen rikkinäinen kurkku huomioon ottaen jälkimmäinen vaihtoehto vaikutti todennäköisemmältä. Yhtä kaikki, hän ei voinut vastustella sitä. Hän tahtoi totella sitä ja laskea aseensa.

Koko päivä oli ollut Umbralle selviytymistaistelua. Kraa oli aggressiivinen ja väkivaltainen – mutta hän oli sitä selviytyäkseen. Nyt kukaan ei uhannut häntä aseella, ja moderaattorin omakin kalpa lepäsi lattialla.

Ja Kapura palasi aikaan ennen temppelin tapahtumia, ennen Nimdaa ja Nukkeja. Kapteeni Arupak seilasi vapaana halki aavoja meriä, ja Tarip oli hänen vierellään.

Angien tunsi rauhan syövän pois kaiken hämmennyksen, stressin ja tulevaisuudenpelon. Hän ajatteli, miten kamala päivä loppuisi ja miten huominen tulisi ja hän olisi taas Odinalla rakkaansa kanssa.

Ar-Zainah tunsi sen: kaikki vuodet. Hänen oman aikansa. Oman, venytetyn aikansa – ja kaipuunsa sen päättymiseen. Toiveensa löytää rauha. Ja nyt sitä tarjottiin.

Neljä klaanilaista, tiedehai ja kalmarisoturien ryhmä ottivat kaikki tarjouksen vastaan. Oli kuin hohtava huntu olisi levinnyt Deikasta kaikkien läsnäolijoiden ylle ja sulkenut heidät alleen.

Mielen toan elementtiä ymmärrettiin usein väärin – hänen hallitsemansa alkuvoiman käyttö ei ollut taiteenlajina oman mielen upottamista muiden päähän. Sitä Deika ei tekisi, ei koskaan. Todellinen mielen mestari kurotti muiden tajuntaan ja ojensi jotain. Tarjosi, ei pakottanut.

Sillä kannellaolijoista kukaan ei voinut vastustaa rauhaa. Suora tie katarsikseen voitti kaikki kilpailut.

Deikan ajatukset alkoivat valua paikallaolijoihin samalla, kun hänen sininen verensä valui maahan. Pisara kerrallaan.

Jopa Nimdaan sulautunut Matoro kuuli, näki, tunsi sen. Koko Deikan kurjuuden kierre oli alkanut teräaseista ja verestä.

Agacia.

Nimi leijui kaikkien kannellaolijoiden mielessä, mutta vain Matoro arveli tietävänsä, kuka se oli. Eräs hyvin erityinen steltiläinen.

Pehmeä ääni levittäytyi kannellaolijoiden mielien viimeiseenkin sopukkaan. Kukaan ei tahtonut liikkua – Deikan väkivallaton harmonia kutsui kovempaa. Matoro sai ajatuksensa urilleen, ja koko pyhien sirujen voima oli hänen hallussaan. XMS Angoncen kurssi totteli Mustalumen mieltä. Rauha, jonka hän tunsi… se tuntui aidolta. Se tuntui paremmalta kuin Deltan kauneus kredipselleenissä. Se tuntui… puhtaalta.

Kaikki tunsivat sen. Petokset muuttuivat merkityksettömiksi ja aseet turhiksi, kun he vain…

Käheä kirkaisu korvasi musiikin. Huntu repesi ja pakka sekoitettiin uudelleen. Deika vilkaisi taakseen – Deika ei enää hohtanut tai leijunut, vaan seisoi kauhistuneena hänen takanaan.

Värit, joita ei olisi pitänyt olla edes olemassa.
Kuolevien kirkumista ja hullujen huutoa.
Silta romahti, matkalainen mukanaan.

Deika aisti rautaisen kuoleman lähestymisen ja hauras rauha särkyi.

“”Toteamus: Mestari ZMA pahoittelee häiriötä.”
Ääni osui suoraan valon toan selkärankaan.

Ja silloin yläilmoista syöksyi nelikäsi sinivisiiri taivaan tähtiä heijastaen. Sen harppuunakädet ampuivat sähköiset otteensa kiinni Umbraan, se syöksyi heräilevän joukon keskelle, pyöritteli auki energiaverkkoaan.

Umbra tunsi sähkön virtaavan voimakkaana hänen lävitsensä. Salamat menivät läpi luiden ja lihasten, läpi koneosien. Se sattui, mutta soturi oli kohdannut pahempaakin. He olivat kohdanneet pahempaakin.

“Feterra. Miksei Mestarisi opettele pyytämään asioita?” valon toan suusta pääsi rauhallisesti. Kraa ei pitänyt tästä äänensävystä. Se halusi upottaa nokkansa ja terävät koukkukyntensä kädelliseen suolasirottimeen ja nokkia ja raastaa se täyteen reikiä. Pahuuden kone ei saisi saada haluamaansa.

“”Vastaus: Mestari ZMA:n ei tarvitse.”
Korppikoneen kourat olivat sekuntien päässä kiertymisestä valon ritarin kimppuun.
“”Vastaus: Mestari ZMA tarvitsee vain valon toan.”

“Lopeta tämä pelleily”, raakkui Kraa Umbran sisällä. “Anna meidän vapauttaa voimat, joita naamiosi pitää sisällään.”

Unen loppumisen olivat muutkin tajunneet. Deleva hinasi itseään vaivalloisesti ylös, kilpeensä tarraten. Kromidit, aseitaan kahmien, olisivat hetkessä ylhäällä. Deika makasi maassa lamaantuneena, ja Matoro keskitti kaiken tahtonsa kaaoksen estämiseen.

“Liian vaarallista”, Umbra vastasi kuin vastauksena Feterran toteamukseen. Mutta se oli tarkoitettu hänen korpilleen, vapautensa linnulle. Kraa harmistui ja toivoi olevansa taas vapaa kuin silloin ennen. “Et anna minulle vaihtoehtoa. Jotkin asiat on tehtävä pakolla tai pakotettuna”, musta lintu raakkui mieliavaruuden syövereissä.

Umbran kanohi alkoi hohtaa. Se ei ollut tehnyt sitä kuukausiin. Majakan lyhty syttyi hohtamaan.

“Et tiedä mitä olet vapauttamassa”, Umbra sanoi epäröiden. Hän veisi vielä kaikki aluksella olijat hautaansa. Mordus, Kopioinnin naamio oli epävakaa. Se varastoi voimia ja lopulta vapauttaisi kaikki sisällään pitämänsä voimat, olivat ne sitten naamio- tai elementtivoimia.

“Umbra”, Deleva ehti huutaa, mutta oli Kraata hitaampi. Sähköinen verkko rätisi, orkesteri kutsui valoa.
Mutta vain hetken.
Sillä varjolla oli valta tilanteesta.

Kraa astui parrasvaloihin. Hän työnsi Umbran sivuun mielensä perukoille. Heidän mielensä. Av oli vain tiellä moraalikäsityksineen. “Minä olen Kraa, Varjo”, majakka sanoi viimein. “Ja Mestarillanne ei ole sijaa tässä asiassa, roskapönttö. Tunnen tämän naamion voiman. Voima, joka virtaa ympäri minua, meitä. Ja tämä voima tuhoaa Avrahk Feterrat, Valon äpärät. Se on varastoinut voimia koko matkanne ajan.”

Sateenkaarimainen ryöppy erilaisia energioita alkoi kerääntyä Kraan kämmeniin. Kaikki vain sulautui toisiinsa, heikennyskanokat, elementaalivoimat, nopeuden naamiot. Toan kämmenet säteilivät kuin diskopallot. Erilaiset voimat kietoutuivat toisiinsa kuin käärmeet, jotka söivät ahnaasti toisiaan. Jää söi tulta, varjo valoa ja niin edespäin. Deikalta saatu telekinesia piti pallot jotenkin aisoissa, muttei pitkään.

“Kumartakaa Kraan herraa, rautaäpärät”, Kraa lausui ja katkoi heikennyskanokan voimalla tämän ruumiiseen kiinnitetyt sähköjohdot. Hän latasi diskopallomaisen sekavia elementaalienergioita sisältävän energiapanoksen kohti hyönteiskonetta.

Avhrak Feterra heitti energiaverkon päin toaa, mutta diskopalloenergia räjäytti verkon ilmassa. Konehirviön verkon rippeitä lenteli ympäriinsä, osuen myös tämän haarniskakuoreen.

Kraa olisi halunnut kokeilla tämän ruumiin eri toimintoja jossain muissa tilanteissa, mutta nyt piti vain keskittyä vihollisen tuhoamiseen. Syvällä majakan syövereissä kyhjötti Av eli Umbra. Hän oli aivan hiljaa ja kauhuissaan siitä mitä Kraa voisi saada aikaan. Kenellekään ei olisi pitänyt antaa tällaista epävakaata kanohia. Ei kellekään. Tai tummaa sivupersoonaa.

Erilaiset voimat sekä kuormittivat että ravitsivat varjomajakkaa. Rankaisevaa korppia. “Tämä voima. Mikset ole antanut meidän hallita tällä? Olisimme voineet tuhota Bio-Klaanin viholliset helposti. Niin helposti, omatuntoni.”

Energialataus osui Avrahk Feterraan. Ja kaikkeen muuhunkin. Kraa ampui latauksia kuin sarjaa eli hallitsemattomasti. Korppi halusi kuitenkin kokeilla jotain muuta. Hän halusi Delevan naamiosta kopioimansa supernopeuden. Uudelleensyntynyt soturi latasi tykkikäteensä säihkyvää energiaa, missä yhdistyivät plasma, telekinesia, heikennys, tuli ja jää sekä muut oudot voimat. Latautunut soturi lähti kiitämään kohti Feterraa nyrkki ojossa kuin mikäkin supersankari.

Ja hän rikkoi padon, jonka Umbra oli kanohiinsa Avra Nuin jälkeen tehnyt sen tuhovoimaa hallitakseen.
Kun pato katosi, kaikki vapautui. Kuin sateenkaarijoki olisi päässyt valloilleen. Valon erilaiset spektrit vapautuivat tuhoavana voimana, kokoelmana eri elementtejä.

Deleva olisi huutanut, elleivät kromidit olisi olleet jälleen toien kimpussa.

Kraan mekaaninen nyrkki meni läpi Feterran kuoresta kuin veitsi voista. Polttava jäänyrkki iskeytyi voimalla läpi mekaanisesta olennosta, luoden valtaisan räjähdyksen, mikä näytti kuin ydinpommiin olisi laitettu ilotulitteita. Hallitsemattomia voimasalamoita ja energiapurkauksia lensi ympäriinsä. Feterran kappaleita lensi ympäriinsä ja ne olivat tulessa, sitten jäässä ja sulivat sitten plasmaan. Lämpötilavaihtelu oli suurempaa kuin missään. Jäätä ja plasmaa lensi ympäriinsä eri väreissä. Ja vielä nopeutetuilla nopeuksilla. Punainen ja sininen vuorottelivat kuin tanssissa. Tuli ja jää lauloivat. Jää kirkui kun se suli, plasma höyrysi kun se jäätyi.

Ympäri alusta syttyi tulipaloja, osa aluksesta alkoi sulaa, katto oli osittain syväjäässä. Absoluuttinen nollapiste muuttui yhtäkkiä tuhansiksi asteiksi. Ja toisinpäin. Oli kuin fysiikan lait eivät toimineet ollenkaan.
Ja Mordus vain hehkui. Se repi Kraan sulkia. Aiheutti suunnatonta päänsärkyä. Kraa tunsi olevansa tulessa ja jäässä samaan aikaan. Valo ja varjo kuristivat sitä köysillään.

Mordusin voimat repivät ja rikkoivat kantta kaikkialla. Kromideita, tovereita, reaktoreita.

“Kraa kraa, kraa”, Kraa huusi hädissään. Se kylvi tuhoa ympäriinsä ja oli tuskissaan. Kuin neulat olisivat työntyneet läpi sen kallosta. Mordus alkoi hohtaa yhä kuumempana ja polttavana. Kuin kaksoisauringot Avaku ja Akuavo. Soturi oli menettänyt täysin naamionsa hallinnan. Se halusi kaiken loppuvan.

“Se polttaa. Se jäädyttää. Tunnen kaikki energiat sisälläni. Tunnen piikit lihassani, kallossani!”

Kraa halusi vapaaksi, mutta oli nyt kahlittuna tähän kärsivään ruumiiseen. Kahlittuna energioilla, joita kukaan ei voinut hallita. Hallitsemattomat energiat aiheuttivat vain tuhoa. Diskopalloenergiat jatkoivat tanssiaan ympäriinsä. Se olisi ollut kaunista, jos se ei olisi tuhonnut kaikkea ympärillään.

Plasma ja jää olivat tuhonneet Umbran tykissä olevan mekaanisen käden täysin. Musta käsi ei kestänyt miinus 273 asteen lämpötilan ja 8000 asteen lämpötilan vaihtelua. Hallitsemattomasti tykki ampui käden rippeet yhteen kromideista. Jääplasma osui kohteeseensa. Kromidi huusi tuskissaan, mutta sen huuto hukkui kaikkeuden kaaokseen.

Hohtava soturi menetti tajuntansa Mordusin yhä hehkuessa kultaista, sokaisevaa valoaan. Kuormitus oli sille liikaa. “En halua osaksi Orkesteria”, se nyyhki hiljaa, kyynelten höyrystyessä sen kasvoilta tajunnan kadotessa.

Vaikka Kraa oli kylvänyt kuolemaa, kone ei ollut sitä niittänyt.
Siinä se seisoi kartionsa päällä, epävarmasti leijuen. Feterran visiiri rätisi sinisenä. Toinen sen olkapäiden plasmalaukaisimista oli räjähtänyt ja vienyt mukanaan ylimmän käden. Sen rinnasta irvisti repeämä, ja koko ennen niin ketterä kuori oli hoiperteleva raunio.
Mutta ei, ei se hävinnyt ollut.
Arsteinin instrumentit olivat liian täydellisiä siihen.

Ja silloin sen kourat tarttuivat kaikkensa yrittäneeseen toaan.

Matoro tunsi hajoavansa ristiriitaan. Hänen piti pelastaa ystävänsä, kääntää sirujensa suunta kohti vihollisia, rikkoa korpinmusta kone ja karmiininpunaiset soturit.

Mutta jos hän tekisi sen, hän ei todennäköisesti enää saisi kiinni aluksesta… ja se oli jo valmiiksi niin vaikeaa. Hän teki kaikkensa kääntääkseen teräsjärkäleen, ja se kääntyi hitaasti, niin hitaasti… mutta se osuisi vielä torneihin.

Oliko hänen ystäviensä henget arvokkaammat kuin kaikkien niiden alhaalla olevien?

Mutta se osuisi torneihin, ja sadat kuolisivat. Matoro tiesi sen.

Miksi siis yrittää estää sitä? Miksei hän vain veisi kaikkia pahoja mukanaan, pelastaisi ystäviään ja antaisi vääjäämättömän tapahtua?

♬ Ei se ole vääjämätöntä~ ♩
♩ Et vain uskalla uskoa~ ♩

“Auta minua, Delta”, Matoro kuiskasi, ja yritti vääntää vääjäämättömän sijoiltaan.

Jos Matoro olisi tiennyt, kuka on pelon tehnyt, hän olisi kiittänyt tätä. Sitä parempaa motivaattoria ei ollutkaan.

Nuori mies, joka olisi Jään Sotilas enää hetkiä, puristi Deltan ja Epsilonin nyrkkiinsä. Ne hohtivat sineä hänen kätensä läpi.

Ja kristallikuningatar tuli. Tuli, kuten lupasikin. Kauniimpana ja kovempana kuin koskaan. Valkean metallin särmät saivat toan kämmenen verille, mutta sillä ei ollut väliä.

♪ Säännöt eivät enää päde täällä, Mustalumi. Irrota otteesi ja syöksy~ ♪
♪ Syöksy uskon varaan~ ♪
♪ Muuten he kaikki k u o l e v a t ♪

Suljen sinisilmäni maailmalta, niin kuin olen aina tehnyt. Kun en näe maailmaa, se on vain sitä, miksi sen kuvittelen.
Sokeana astun alas jyrkänteeltä, vain kahden sinisen tähden varaan. Ja tunnen itseni voitokkaammaksi kuin koskaan ennen.

♪ Syöksy~ ♪
♪ Päästä irti~ ♪
♪ Anna minulle kaikkesi, niin teen sinusta täydellisen~ ♪

Valkeat tornit kohosivat korkeuteen. Niiden kristallipinta loisti takaisin punaista valoa, jonka aluksen hätää kärsivät moottorit saivat aikaan. Nukkuva maailma alapuolella ei enää nukkunut, vaan huusi kaaoksessa.

Coliseumin tornit olivat kuin Suuren Hengen luo kohoavat tornit. Tuhannet tehtaat puskivat usvaa taivaisiin, kuin savumerkkeinä jumalille. Onnen takaavat koneet olivat syösty epävarmaan sekaannukseen, ja monen teräsrungot makasivat romun seassa.

Aloitan taistelun todellisuudentajuni kanssa. Tiedän, että minun pitäisi tuhota se, jotta voisin tulla täydelliseksi. Totuus oli kivi Nimdan rattaissa. Minun pitäisi hylätä se. Unohtaa se. Tehdä se itse.

Tiedän, että vain siten voin pelastaa kaiken. Vain siten voi olla vielä huominen.

Mutta minä tiedän myös, etten halua enää menettää itseäni siruille.

Käteni, joka on kasvanut koko maailmaani kontrolloivaksi, tarttuu teräkseen. Alkaa vastustamaan liikettä. Pudotusta. Teräshirviön juoksu hidastuu, hidastuu, hidastuu. Sinisyys ympäröi koko maailman. Näen varjot, jotka kamppailevat ympärilläni.

Ja minä pysäytän aluksen. Juuri ennen osumaa.


Silloin tunnen veitsen pureutuvan rintaani. Kromidirauta, se uppoaa syvälle. Parkaisen, huudan kun sen sahalaita raastaa lihaani. Siruni putoavat. Vereni tahrii aluksen pinnan.

Näen, miten kansi on täynnä punaista massaa ja kromidien haarniskankappaleita räjähdyksestä. Kuulen huudot alhaalla. Törmäykseen on enää hetkiä. Jylinä kaikuu taivaanrannasta.

Tuntuuko mikään pahemmalta, kuin kuolla kesken painajaisen, jonka on itse aiheuttanut? Hiipua pois unesta ennen kuin on ehtinyt tehdä sovinnon, ehtinyt korjata virheensä?

Näen, miten vanhin ystäväni, katkerin petturini ja rakkain toverini katoaa öiseen taivaaseen korpinmustan koneen kourissa.

Tätäkö minä hain? Taistelua, taistelua jolla lopettaisin pahan? Vain sekunteja, ja minun epäonnistumiseni paino iskeytyy torneihin, sirpaloiden sadat elämät. Vain sekunteja, ja kaikki hukkuu tuleen.

Näen, miten vanha plasman toa on maassa, läpeensä hävinneenä ja hajalla. Voimien pyörre oli sortanut hänet maahan, ja yhä uudet iskut upposivat häneen.

Minä muistan, että minun pitäisi hylätä totuus. Voisin vain valita, ettei tämä ole minun totuuteni. Valita, että tekisin uuden totuuden. Painautua valkoisen valheen syliin uneksimaan parempi maailma.

Näen, miten galvanoitu todellisuuteni iskeytyy torneihin – miten kristallinkappaleet lentävät, lävistävät, raastavat. Ne riekaloivat Deikan kehon, uppoavat hänen haarniskaansa. En kuule, mitkä ovat hänen viimeiset sanansa.

Tunnen terän lävistävän niskani haarniskalevyjen välistä. Yritän tavoitella siruja, jotka ovat pudonneet eteeni, sinisen veren lammikkoon. Kolmas isku syöksee minut mustuuteen, ja romahdan kasvoilleni.

Tahdoin elää, kuin tuolla jossakin hämärän takana olisi tarkoitus, tehtävä ja tekijä. Tahdon myös kuolla niin.


Tornien kristallipinta särkyy aluksen iskeytyessä niihin. Reaktorit sulavat. Kylmyys tulee.




“TIK TOK…”
“Muista, rakkaani!”
♬ kaikki loppuu ~♬

“TIK…”
“M U I S T A r a k k a a n i…”
♬ k a i k k i loppuu ~♬

2 thoughts on “Valkoinen Käsi II”

Vastaa