Baterra-asema

Astuessaan jälleen yhdestä ovesta loputtomalta tuntuvan rautakompleksin sisällä, Saraji ei aivan odottanut löytävänsä sen takaa kanttiinaa.

Se oli vieläpä hyvin mukava kanttiina. Olisi ollut vielä enemmänkin, jos se ei olisi ollut miltei täysin pimeä. Lukuisia pyöreitä pöytiä koristivat vihreät, pirteät pöytäliinat ja valaistut automaatit tilan takaseinällä komeilivat mitä erilaisimpia herkkuja ja lämpimiä juomia. Vahki ei edes kokenut olevansa nälkäinen, mutta näky oli silti hänestä epäilyttävän miellyttävä.

Sen lisäksi, että sotilaita ulos puskeva loputon kompleksi oli viimeinen paikka, josta Saraji odotti löytävänsä moisen paikan, se oli myös jotain, mistä hän ei olisi uskonut löytävänsä etsimäänsä toaa. Mutta siellä, kahvikuppi kädessään ja rinkeli lautasellaan Kapteeni istui, selin ovesta sisään astuneeseen vahkiin.

Toa säikähti kuullessaan Sarajin askeleet. Valkoisen Volitakin kasvot huokaisivat helpotuksesta huomatessaan, ettei saapuja ollutkaan hänen väkivaltainen mestarinsa. Saraji istuuntui toaa vastapäätä hiljaisesti. Aseman ylempiä kerroksia hoitavat vahkiyksiköt olivat kursineet ionisotilaan kasvot suurin piirtein takaisin kokoon. Saraji näki taas normaalisti, joskin hänen metallisista kasvoistaan erotti yhä selkeästi kolme syvää uraa. Vahkin sisältä kuultava vihreä hohto valaisi pöytää vain hieman.

Toa jatkoi hidasta kahvinsa ryystämistä. Puhdistajan kaksi luotetuinta (joskin samalla myös kaltoin kohdelluinta) omasivat sanattoman yhteisymmärryksen. Kumpikin kaksikosta oli lähinnä väsynyt, mutta molemmat tiesivät, ettei heillä tulisi olemaan hetkeen aikaa lepoon.

Sarja metallisia askeleita kajahteli käytävältä, kanttiinan läheisyydestä. Molemmat kääntyivät katsomaan sen oven pienestä ikkunasta, kuinka pieni osasto mustaharmaiksi maalattuja vahkeja asteli rytmikkäästi halki kerroksen. Saraji tuijotti niitä pitkään. Ne eivät olleet kuin Mustan Käden vahkit, vaan aivan tavallisia, leuallisia ja hieman kyyryselkäisiä valvojia. Metru-Nuin lukuisia silmiä. Niiden rintapanssareihin oltiin maalattu punainen nyrkki. Saraji tunnisti sen vuosien takaa, omasta erikoisosastostaan.

“Mitä tapahtuu seuraavaksi?”, kysyi mietteliäs vahki, rikkoen hiljaisuuden.

Kapteeni ymmärsi, että Saraji viittasi kahden hänen tuomansa kuulan kohtaloon. Toa maiskutteli rinkelinpalasensa rauhassa loppuun. Hän pyyhki murusia naamioltaan.

“Mestari Purifier valmistautuu yhtymään Arkkien kanssa”, toa pohti, “Ja sitten me käynnistämme suunnitelman viimeisen vaiheen.”

Niinkin paljon, kuin Saraji olisi halunnut jo käsitellä aihetta “suunnitelman viimeinen vaihe”, oli hänen pakko ensin saada selvyys kysymykseen, johon hänen hiljalleen palautuvat muistonsa eivät olleet vielä antaneet vastausta.

“Arkki?”

“Siksi mestari niitä kutsuu”, Toa vastasi, putsaten viimeisiäkin leivoksenpalasia sormenpäistään, “Arkkikranoiksi, siis. Älä kysy, mistä hän tietää sen. En osaisi vastata.”

Toa oli tarttumassa taas tylsään harmaaseen kahvikuppiinsa, mutta veti kuitenkin kätensä viime hetkellä pois. “Enkä ole kyllä enää varma, osaako hänkään.”

Saraji tuijotti masentuneena Kapteenin kuppia. Kahvi sen sisällä ei höyrynnyt enää. “Mestari Ficus ei olekaan ihan sellainen, kuin nauhoite antoi ymmärtää.”

Toa hymähti hieman keinotekoisesti. “Sinä et ole edes tavannut Ficusta vielä, vahki. Olet tavannut vain Puhdistetun, Purifierin. Ne ovat hyvin eri asia, kuin vanha mestarisi.”

Vahki asetti kätensä puuskaan ja otti paremman asennon metallisella tuolillaan. Toa ymmärsi tästä, että hänen tulisi puhua, kunnes Sarajin tiedonjano olisi tyydytetty. Kapteeni ei laittanut vastaan. Hän ei edes muistanut aikaa, jolloin olisi viimeksi saanut keskustella kunnolla jonkun kanssa.

“Ficus, hän rakensi tämän kanttiinan. Minulle. Sanoin kerran, että ikävöin Ko-Metrun telakan vastaavaa. Sai valmiiksikin ennen kuin napsahti taas. Tämä huone oli yksi mukava ele vuosien väkivallan välissä.”

Sillä hetkellä Saraji tajusi, miksi toa istui pimeässä. Hän ei erottanut Kapteenin ruhjeita. Mutta vahki muisti ne etäisesti hetkeltä, jolloin hän oli saapunut asemalle. Lohkeilevan naamion reunasta puuttui paloja. Puuttuvan rintapanssarin paikalla oleva liha oli kuin kynsien raatelema. Oikea käsi roikkui, kuin se olisi pois paikoiltaan. Vaikka Saraji ei halunnut yhtälöä tehdä, oli hänen mestarinsa hirviömäinen ulkomuoto aivan liian yhteensopiva toan vammoihin.

“Mutta ei hän kiduta minua tahallaan”, Kapteeni tuumi, “Ei hän sille mitään mahda. Kenenkään ei kuuluisi kestää sitä, mitä hän joutuu käymään läpi.”

Sarajin ilme oli yhä tiedonjanoinen. Toa ymmärsi ilman sanankaan vaihtamista kysymyksen “Käymään läpi mitä?”

“Ajattele nyt. Se määrä sieluja, jotka mestarisi on fuusioinut itseensä”, toa vaahtosi, “Yhdeksän mieltä, yhdeksät ajatukset ja yhdeksät muistot. Kaikki sykkivät hänen rinnassaan samanaikaisesti. Välillä joku niistä nousee pintaan. Joskus se on hän itse, mutta useimmiten joku niistä, joiden rinnasta hän on itse sielut repinyt. Ja ne huutavat tuskasta. Ne haluavat vapaaksi. Tuonpuoleisen sijasta he ovat joutuneet elämään lasisessa vankilassaan, yhteiselossa Kaikkinäkevän kauhujen verkossa. Kuvittele koko maailmamme historia, näyt kuolemasta, kokemukset kivusta ja huutavat sielut, tauotta. Sen keskellä mestarisi elää.”

Saraji ei saanut sanaakaan ulos, mutta toa jatkoi saarnaansa. Hän halusi, että Saraji ymmärsi, mihin hän oli astunut. Että vahki todella tajuaisi, millaisten voimien sirkukseen hän oli saapunut.

“Mestari sanoo, että hän ei kuule muuta kuin huudon. Viimeisen kaiun joskus elävien olentojen olemassaolosta. Entä sinä? Minä huomasin katseesi sinistä Arkkia luovuttaessasi.”

Saraji nyökkäsi varovaisesti. Niz. Hän oli keskustellut hänen kanssaan vielä Klaanissakin. Mutta nyt kun hän ajatteli sitä, se tuntui täysin typerältä. Kuinka hän oli sen tehnyt? Eihän kuulasta koskaan ollut kuulunut muuta kuin kaukaista inahtelua. Mutta silti Saraji vannoi kuulleensa sanoja. Mutta mistä? Kapteenilla oli siihen teoria.

“Se siis tarkoittaa, että sinäkin olet Kaikkinäkevän verkossa. Sinunkaltaisesi voivat kuulla ja ymmärtää sen sanomaa, mutta eivät vaikuttaa siihen. Näin mestarisi minulle kertoi.”

“Sinunkaltaisesi”, mietti Saraji. Sodassa hänenkaltaisiaan vahkisotureja kutsuttiin vain kommandoiksi. Mutta hän muisti vanhemmankin nimen. Ja muisti myös, kuinka hänen miltei sisarensa Xen oli aina pitänyt siitä paljon enemmän, kuin sotilaiden antamasta termistä. Firingu – Se, jolla on tunteet.

“Tämä… Kaikkinäkevä. Me näimme hänet eilen kammiossaan? Nainen kellon keskellä?”

Kapteeni nyökkäsi. Hän antoi Sarajin nyt hieman hengähtää ja koota palapeliä omilla kysymyksillään.

“…mikä hän on?”

Kapteeni hykerteli. Hän oli odottanut kysymyksistä kaikkein ilmeisintä.

“Sen kun tietäisinkin. Mestari kutsuu häntä lähinnä kuningattarekseen. Mutta hänen oikea nimensä. Bianca. Tiedätkö sinä, mitä se tarkoittaa?”

Saraji pudisteli päätään.

“Arvelinkin. Se on vanhaa kieltä. Tarkoittaa valkoista. Nainen kellossa on valkoinen. Hän on siis jo puhdas. Häntä ei tarvitse puhdistaa.”

Saraji ei ymmärtänyt täysin toan implikaatioita. Toisaalta, ei ymmärtänyt toakaan. Kapteenin mieli oli lähinnä irrallisia vuosikymmenien tarjoamia tiedonjyväsiä, joiden laittaminen yhteen oli osoittautunut käytännössä mahdottomaksi.

“Mutta… en usko, että se, miksi mestari kutsuu häntä on tärkeää arvoituksen ratkaisemiseksi. Vaan se, miksi vahkit häntä kutsuvat.”

“Kaikkinäkevä”, Saraji ymmärsi, “Mutta mistä ne tietävät? Ne ovat vain koneita?”

Toa kohautteli olkiaan ja otti sen jälkeen taas hörpyn kylmenneestä kahvistaan. “Ehkä ne ymmärtävät paremmin kuin me. Ehkä “Valkoinen” todella näkee kaiken ajan kammiostaan. Ehkä meidän ja mestarimme tehtävämme todella on jotain suurempaa. Kuka tietää. Meidän maailmannäkemyksemme on hyvin kapea. Ehkä yksinkertainen sieluton kone ymmärtääkin paremmin.”

Saraji punnitsi toan sanoja, joskin raskaasti harkiten. Mestarinsa alaisuuteen vangittu toa saattoi vain olla vainoharhainen tai vain dramatisoida asioita turhaan. Mielikuva kellokoneiston keskellä irvistävästä hirviöstä kuitenkin sai Sarajin ottamaan vastaan kaikki näkökannat, mitä hän vain sai irti.

“Ja minä luulin, että mestarini halusi pysäyttää Killjoyn. Saattaa Käden petturin veriset jäljet päätökseensä.”

“No se on toki osa suunnitelmaa”, Kapteeni mietti haikeasti, “Sinä toit meille sinisen ja oranssin Arkin. Nyt mestarilla on yksitoista. Vanha kenraalisi on viimeinen pala. Mutta meidän tulee odottaa. Arkki hänen rinnassaan on heikko ja Valkoinen tarvitsee sen täysissä voimissaan.”

“On siis hänen tahtonsa koota… Arkit?”, Saraji tuumi, “Mestari Ficus on vain Valkoisen tehtävällä?”

Tässä vaiheessa toa oli jo tarpeeksi kyllästynyt kylmään juomaansa ja työnsi sen suosiolla pöydän reunalle syrjään. Kapteeni nyökkäsi.

“Mikä tehtävän tavoite on? Mikä Valkoinen on ja mistä hän tulee? Kysymyksiä, joihin mestari ei ole koskaan suostunut vastaamaan. Osaan vain arvailla, enkä sitäkään ääneen. Hän ei pidä siitä, kun kyselen.”

“Mitä sinä oikeastaan edes teet täällä?”, juolahti Sarajin mieleen, “Me kaksi olemme ainoat asemalla majaa pitävät jäsenet tässä operaatiossa, mutta en ole nähnyt sinua tekemässä konkreettisesti mitään.”

Vahkin sanat muistuttivat Kapteenia pitkästä aikaa, miltä tuntui tulla loukatuksi. Se tuntui hänestä hyvältä. Toa vastasi ilomielin.

“Minä… olen diplomaatti. Mestari nimitti minut neuvottelemaan Varjotun kanssa.”

Saraji näytti ällistyneeltä. Toa levitteli käsiään.

“Katso nyt minua. Taivaalta ryöstetty toa. Voimaton, kaikkensa menettänyt. Mestari ajatteli, että Varjotusta olisi huvittavaa nähdä yksi vihollisistaan käymässä toivotonta kauppaa hänen kanssaan.”

Nyt Saraji ei enää näyttänyt ällistyneeltä. Häntä lähinnä kuvotti. Purifier oli käyttänyt Kapteenia hovinarrinaan.

“Mutta mitä mestari ei odottanut… olen oikeastaan aika hyvä työssäni”, toa virnuili, “Kaikki tämä. Salassa rakennettu, mutta metsästäjien rahoilla. Minä… sain heidät jatkamaan sopimusta. Muutamia naruja sinne tänne. Oikeiden uhkailua ja sopivien nuoleskelua. Ja katso… me rakennamme armadaa.”

Saraji hymähti. Kaltoinkohdellun toan puheesta paistoi kaukainen ylpeys.

“Mutta se ei ollut vaikeinta, ei. Vaikeinta oli Varjottu itse. Hänen mukanaolonsa nykyhetkeen asti on vaatinut kaikkein tarkinta suostuttelua. Onneksemme, varjojen kummisedäksi hän on yllättävän… taikauskoinen.”

“Shadowed? Oikeastiko?”

Kapteeni ymmärsi Sarajin hämmennyksen. Ei hänkään sitä ollut itselleen vielä kunnolla järkeillyt.

“Me lupasimme hänelle Arkin voiman, kun saisimme sen kasaan. Valehtelimme, tietenkin, mutta annoimme hänelle mestarimme vanhan kollegan luomuksia: Kirkkaita. Todistimme hänelle niiden voiman. Hän lumoutui niihin. Selittämätöntä sieluvoimaa hänen kämmentensä ulottuvilla. Mestarimme ja vanhan kenraalisi viimeisin tempaus eteläisellä merialueella on hänelle isku luottamukseen, mutta luotan, että Varjotun ikuinen vallanjahti on tarpeeksi pitääkseen rahahanat auki.”

“Siksi hän varmaan jahtaa niitä sirujakin”, Saraji mietti, siniset muistot yhä mielessään.

“Nimda?”, kyseenalaisti Kapteeni, “Ne ovat ihan kokonaan oma lukunsa. Tai… eivät oikeastaan, ne ovat myös osa suunnitelmaa. Erona on vain se, että niiden takana lienee jotain ihan oikeaa taikaa. Mestari on pysynyt tarkoituksella kaukana niistä. Hän taitaa ihan oikeasti pelätä niitä hohtavia pirulaisia.”

Kapteenin täytyi hengähtää hetki. Vuosien aikana hän ei ollut kenties koskaan puhunut näin paljon yhteen hengenvetoon. Saraji antoi toalle tilaa. Pienen hetken ajan kaksikon välillä vallitsi tyytyväinen hiljaisuus.

“Kaiken tuon jälkeen… kuulostaa siltä, kuin nauttisit olostasi täällä… mutta kuntosi. Se, minkä läpi mestari on sinut syöttänyt… Uskotko sinä hänen salaiseen tarkoitukseensa niin paljon, että olet valmis jäämään? Sinulla on ollut vuosia. Etkö sinä olisi vain voinut karata? Etsiä paikan, jossa jokainen virhe ei altista sinua sen mielihäiriön keskelle?”

Tätä kysymystä Kapteeni ei ollut odottanut. Ei ainakaan vahkilta, joka oli käyttänyt viimeisimmät viikkonsa etsien kuolleiden sieluja ja tappanut niiden eteen. Toa huokaisi.

“Tiedätkös, mitä tulee Valkoisen suunnitelmaan… on hankala uskoa johonkin, jota ei ymmärrä. Mestari uskoo siihen sokeasti. Hän on täysin sen vallassa ja olkoon niin. Minä teen, mitä minun käsketään, mutta se ei muuta uskoani. Tämä operaatio ei ole menossa mihinkään.”

Ne olivat sanat, jotka Saraji oli pelännytkin kuulevansa. Kapteeni ei kuitenkaan vielä lopettanut.

“Mitä tulee pakenemiseen, kyllä. Joka kerta, kun isku murentaa panssariani tai kynnet viiltävät kasvojani. Minulla on ollut monta tilaisuutta. Osa niistä hyvin hiljattain. Mutta silti, yksi asia on pitänyt minut täällä. Yksi vain.”

Saraji odotti kärsivällisesti. Toan piti miettiä hetken sanojaan. Hän lausui ne raskain mielin.

“Mestari… mestari ei ole paha. Ei hän tapa tai kiduta, koska se on hänestä hauskaa. Hän tekee niin, koska mielet hänen päässään eivät anna hänelle rauhaa. Hän kärsii Valkoisen nimeen. Ja minä toivon… että jos Nainen Kellossa onnistuu… jos hänen suunnitelmansa toteutuu, niin ehkä… vain ehkä… vanha mestari vapautuisi taas. Se älykäs ja välittävä mestari, joka rakensi sinut. Se mestari, joka rakensi tämän kanttiinan lyhyenä järjen hetkenään. Sillä se musta keho ja ne hampaat, joita joudut tuijottamaan, kun etsit silmiä, joihin katsoa. Ne ovat Purifier. Puhdistaja. Puhdistettu. Ne ovat jotain muuta. Se mestari, jonka me tunnemme on jossain siellä sisällä… ja minä olen päättänyt saada hänet vielä ulos.”

Kapteeni sulki suunsa. Saraji katsoi toaa silmiin, hymyillen. Vahki kumartui pöydän ylitse, asettaen kätensä riutuneen Kapteenin olkapäille. Oikeudentuntoinen vahki oli kuullut päivän ensimmäiset miellyttävät sanat.

“Kumpikaan meistä ei halua muistaa mestariamme näin”, vahki totesi lempeästi, “Olen kanssasi, kun minua tarvitset.”

Kapteenin ensireaktio olisi ollut rimpuilla irti Sarajin tuttavallisesta otteesta. Hän kuitenkin onnistui hillitsemään itsensä. Hän veti syvään henkeä ja hyväksyi kädet. Se oli ensimmäinen kerta laivansa tuhoutumisen jälkeen, kun kosketus häntä vasten ei tullut aiheuttaakseen kipua. Taas syvä hengenveto. Mielensä perukoilla Kapteeni oli palannut taas Ko-Metruun telakalle. Takaisin parempiin aikoihin. Yllättäen toa ei enää halunnutkaan vahkin laskevan otettaan.

Mutta se oli jo tapahtunut. Saraji oli noussut seisomaan. Kapteeni tuijotti järkyttyneen näköistä vahkia hämmentyneenä. Missä vaiheessa Saraji oli ehtinyt liikkua?

Mutta vahki ei voinut sille mitään. Se oli ilmestynyt hänen päähänsä kuin tyhjästä. Jotain oli tapahtumassa. Vahki muisti Kapteenin sanat.

“Se siis tarkoittaa, että sinäkin olet Kaikkinäkevän verkossa. Sinunkaltaisesi voivat kuulla ja ymmärtää sen sanomaa, mutta eivät vaikuttaa siihen. Näin mestarisi minulle kertoi.”

Se oli kello.

Sen tikitys peitti kaiken muun Sarajin sisällä. Se repi hänen mieltään hajalle. Se ei lakannut. Ja vaikka kello ei puhunut, Saraji ymmärsi sitä. Ja sitten se alkoi taas kirkumaan. Kädet päälleen nostanut Saraji heittäytyi lattialle tuskissaan. Sillä ne olivat saapuneet. Yhdeksän oli jo.

Ylempänä

Se oli ollut helpompaa, kuin Purifier oli odottanut. Koko kehoa polttava kipu oli kadonnut nopeasti. Oranssi kuula ja sen entinen omistaja sykkivät nyt yhdeksän muun seurana keskellä ikuisesti kirkuvaa hulluttaa. Oli kymmenen.

Muuten miltei pilkkopimeässä huoneessa oli seinällä yksi valaistu peili. Tyhjä katse katsoi sitä. Hänen ulkonäkönsä ei enää edes muuttunut. Hän oli jo niin lähellä.

Lattialta huoneen keskellä olevan pöydän ääreen takaisin nouseva hirviö katsoi tason viimeistä hohdetta. Sinistä hohdetta. Se huusi kaikista kovimmin. Kovemmin kuin kukaan ennen.

Se oli ensimmäinen joka tiesi, mitä tapahtuisi. Tämä oli se, jota Puhdistaja oli säästänyt pisimpään. Hän tiesi, että tämä yksi tulisi olemaan vaikein.

Musta nyrkki puristui kuulan ympärille. Minkä matkan se oli käynytkään. Miten suurta osaa se olikaan näytellyt. Kirkuva hohde katosi nyrkin sisälle. Puhdistaja oli valmis. Hiljaa, hän pyysi voimaa Valkoiselta.

Ja Valkoinen kuuli. Ja kello käynnistyi jälleen.

Sen kuuli jopa lattialla huutavaa Sarajia auttava Kapteeni. Vaikka hän sille tavallisesti niin kuuro olikin.

Sen kuuli mies taivaalla. Merta ylittävä punamusta kuolema.

Sen kuuli pieni mieli, joka nosti katseensa kirjasta.

Sen kuuli kadonnut mieli, joka eksyneenä vaelteli portaikossa.

Sen kuuli sotilas, kaukana kaupungin kaduilla.

Ja sen kuuli tytär, Xen, joka heräsi unestaan maanpäälliseen painajaiseen.

Kello. Se löi taas kerran enemmän.

Oli alkanut yhdestoista tunti.

Viimeinen tunti ennen keskiyötä.