Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun kellosepän lahoavat askeleet häpäisivät kaksoiskunigattarien valtakuntaa. Lihakasvojen hallitsijat aistivat, että tällä kertaa jokin oli toisin. Hopeisia tasankoja pitkin liikkuva musta hahmo eteni määrätietoisesti kohti parvien pesää. Kohti myrkynvihreän taivaan alla sykkivää pyhää kotia.

Tasangoilla vaeltavat Va:t väistyivät sepän tieltä vasten kuningatarten käskyjä. Vaistot olivat parven tahtoa voimakkaampia. Ne haistoivat sepän rinnassa vellovan säihkeen. Samat voimat, jotka olivat muovanneet maailman heidän ympärillään, sykkivät nyt tunkeutujan sisällä. Vääjäämättömän tuomion tunne matkusti pitki parven tietoisuutta aina todellisuuden kaukaisimpia kolkkia myöten.

Ei ollut hallitsijoiden halu päästää seppää etenemään, mutta ajan alkuvoiman edessä kavahtaneet lapset eivät käyneet sotaan tätä vastaan. Tunkeilijan väännettyä syrjään pesän verhonneet valheet, astuivat viimein esiin kaartilaiset. Sepän ja vallitsijoiden välissä seisoi kuusi hopeista soturia kilvet tanassa. Lihakasvojen koloissa silmät kiiluivat, kun ne mittailivat tunkeilijaa. Valmiina karkottamaan tämän takaisin materiaaliseen todellisuuteen, josta tämän vääristynyt ruumis oli siinnyt.

Liha kaartilaisten sisällä sykki kuningatarten raivon tahtiin. Korkeuksista tunkeilijaa tuijottavat kolossit haistoivat saman kuin näiden tasangoilla vaeltavat lapsetkin. Sepän rinnassa sykki jo kahdeksan arkkilihan lähteistä. Pyhäinhäväistys, joka ei jäisi rankaisematta. Siskojen valtakuntaa, ja näiden silvotun äidin perintöä, ei seppä anastaisi.

Korviahuumaavasta karjahduksesta kaartilaiset aloittivat rynnäkkönsä. Hopeiset soturit poistaisivat ensin sepän turmelluille kasvoille nousseen virneen, ja sitten sepän itsensä.

Tuomionpäivä
Teknisesti Ottaen Kaikkialla

Valkosävyisen kaartilaisen hyökkäys pysähtyi sepän kouraan. Väkevä käsi puristi kasaan kilven, josta purkautuva infernaalinen kakofonia tukahtui tunkeilijan torjuntaan. Maahan rusennettu kaartilainen sivummalla onnistui viimeisillä voimillaan läpäistä sepän laukauksella kuumaa energiaa estäen tätä repimästä kourissaan sätkivän kaartilaisen kasvoja tämän sisuksista.

Kaartilaisista musta, pinnaltaan yhtä synkkä kuin seppäkin, oli kuitenkin vartonut hetkeään. Yhdellä kilpien heilautuksella ampumahaavaa puristava tunkeilija menetti tasapainonsa ja lähti putoamaan kohti vihreää taivasta kuin painovoima itsessään olisi hänet pettänyt.

Sepän sinkoutuessa kohti taivasta iskivät kuningattaret valtaistuimeltaan. Udusta tunkeilijan ympäriltä kuului ensin kaksi karjahdusta. Sitten laskeutui hiljaisuus. Sepän suuntavaisto oli kuitenkin täysin kadoksissa painovoimaa taivuttavan hyökkäyksen vuoksi, eikä tämä kyennyt paikantamaan äänen suuntaa ajoissa.

Sumusta iskevä punainen kita vei mukanaan sepän vasemman käden. Ennen kuin tämä ehti tuskastaan edes parahtaa, iski samalla voimalla sininen kita, jonka mukana repeytyi irti kaikki vyötäröstä alaspäin. Hyökkäyksen jälkeen musta kaartilainen käänsi taas kilpiään ja matka pinnalle alkoi. Painovoima noudatti jälleen lakejaan. Kellosepän runneltu ruho nesteytyi iskun voimasta.

Sen olisi kuulunut merkitä voittoa, mutta lihan kanssa liittoutunut tunkeilija ei ollut enää oman olemassaolonsa ohjaksissa. Kirkuva luuranko kasasi itsensä siinä, mihin sepän elämä oli hetki sitten päättynyt. Musta liha kietoi itsensä rangan ympärille ja terävät hampaat purskahtivat jälleen ulos repien auki silmättömät kasvot.

Kaksi viimeistä kaartilaista, ne jotka olivat säästyneet sepän raivolta, eivät epäröineet tehdä vastaiskua. Energia rätisi sotureiden välillä, kun nämä valmistautuivat polttamaan sepän uuden ruumiin karrelle. Mutta arkkilihan kärsivällisyys oli tullut päätökseensä. Seppä oli pelannut aikaa riittävästi. Kuningattaret katsoivat avuttomina, kuinka näiden viimeiset suojelijat lävistettiin, kun hopeisen maan sisältä purkautui kaksi pilaria kiiltävää messinkiä ja tunkeilijan tahto puristi otteeseensa valtakunnan sisällä sykkivän voiman.

Kunnes seuraava hyökkäys kahlitsi heidätkin. Sepän kädet kohosivat hitaasti kohti taivaita ja niiden mukana nousi teknisesti olemassaolevan maailman ytimessä raksuttava koneisto. Valtavat tikittävät rattaat ja messinkiset kiinnikkeet kuristivat kuningattaret otteeseensa. Kaulojen ympärille puristuvat kellokoneiston palaset alkoivat vetämään hallitsijoita kohti maata. Pyristelystään huolimatta sisarusten voima ei riittänyt murtamaan kahleita. Raivon vallassa kihisevät, henkeä haukkovat sisarukset kirosivat sepän siihen samaan maan rakoon, johon he olivat itse parhaillaan vajoamassa. Ja seppä nauroi vanhan parven vanhoille hallitsijoille. Hänen uusi, puhdas maailma ottaisi paikkansa muinaisen monarkian synnyinpaikassa. Aika itsessään taipuisi hänen tahtoonsa.

Ja viimeisenä pilkan eleenään hän näytti sisaruksille Totuuden. Mustat kädet puristuivat nyrkkiin ja arkkilihan voima vavisutti todellisuutta sen syvää, mekaanista ydintä myöten.

Vanha Parvi kuningattarineen katsoi kauhuissaan, kuinka taivas heidän yläpuolellaan pirstoutui. Tyhjyys, joka oli sen rikkonut, velloi kaiken peittävänä massana todellisuuden keskellä. Kuin musta aurinko, se paistoi, ja paisteellaan söi kaiken, mikä ei ollut puhdasta. Kellosepän virne saattoi vanhat kuningattaret hautaansa, kun kellokoneisto veti nämä hopeisine suojelijoineen kohti tuntemattomia syvyyksiä. Maailman ytimeen, jossa vain aika hallitsi.

Ja silloin taivaankannen hiljainen kuolema söi väritkin.

Aikaakin vanhemmat tasangot valkaistuivat hetkessä. Kellokoneiston kaunis messinki haalistui. Sepän musta pinta kului, kunnes oli vain valkoista. Taivas söi, kunnes syötävää ei enää ollut. Totuus syrjäytti vanhan koneiston ja jätti tilalle puhtauden.

Hän asteli koneistoon sen uutena kuningattarena ja jätti kelloon käen, joka alkoi laskemaan kohti seuraavaa keskiyötä.

Kaksitoista

Se alkoi heti keskiyön lyötyä.

Lastaushallin ovet räjähtivät saranoiltaan sellaisella voimalla, että niitä lähimpänä torkkunut yövuorolainen lensi maahan lepopaikkana toimineelta penkiltään. Maassa verta vuotavia korviaan puristava le-matoran uikutti ääneen, kun tummiin pukeutuneet tunkeilijat rynnivät halliin sisään aseet kattoa kohti rätisten.

Alueen ainoa vartija oli juossut halliin kiekonheitintä hätäisesti ladaten. Hälytykset olivat soineet aivan liian myöhään eikä puoliksi univormuunsa päässyt vahti ehtinyt saada kiekkoa edes paikalleen, kun energia-aseen laukaus repi hänen rintakehäänsä niin valtavan reiän, että hänen henkensä loppui siihen paikkaan. Eloton ruumis tömähti maahan ja kolmet valtavat askeleet rynnivät surutta tämän ylitse.

Joukkoa johtava korsto, tavanomaistakin raskaammin pukeutunut steltinpeikko ärjyi komentoja kahdelle rikoskumppanilleen. Skakdit laskivat vihreähohtoiset lasit silmilleen ja alkoivat skannailla varastohallia katseillaan. He löysivät etsimänsä nopeasti.

Toinen näistä riensi välittömästi iskua johtavan peikon luokse ja viittoili hallin toiselle laidalle, jossa heidän huomionsa oli kiinnittänyt kaksi erityisen suurikokoista metallista konttia. Steltiläinen nyökkäsi ja käänsi kenelle tahansa muulle epäkäytännöllisen suuren aseensa kohti nurkkaan ahdistettuja varaston työntekijöitä.

“Kuka teistä osaa käyttää tuota nosturia?”

Kysymystään painottaakseen peikko painoi kevyesti aseensa liipaisinta ja antoi pienen määrän sinistä energiaa purkautua sen piipusta. Viisi kauhuissaan konttaavaa työntekijää vilkaisivat yksissä tuumin ensin toisiaan ja sitten neljän heistä katseet kääntyivät porukan oranssihenkseliseen päällikköön. Peikko virnisti ja kaappasi matoranin puristuksiinsa.

“Alus”, hän huusi seuraavaksi ja kontteja lähempää tutkinut skakdi nyökkäsi ja lähti juoksemaan ulos. Sillä aikaa peikko survoi varaston työnjohtajan kovakouraisesti keskellä hallia sijaitsevan kattonosturin ohjaimiin. Aseen piippu liittyi matoranin seuraksi ohjaamoon.

“Nuo kaksi”, peikko ärjähti ja osoitti kohti kätyriensä valitsemia kontteja. “Perälle.”

“M- minkä perälle?” työnjohtaja ehti kysyä, ennen kuin paikan valmiiksi pirstaloitu oviaukko räjähti. Koko hallin seinä romahti kasaan, kun kanokakäyttöinen leijurekka peruutti siitä läpi takaluukku ammollaan.

Peikon murhaava katse ja pienieleinen vilkaisu kohti alusta oli tarpeeksi viestimään matoranille, mitä häneltä odotettiin. Hän työnsi avaimen koloon ja katossa kahden akselin mukaisesti siirtyvä nosturi hyrähti käyntiin. Halliin peikon kanssa jäänyt skakdi oli sillä aikaa ottanut vastuun muista työntekijöistä ja piti nämä ruodussa lepuuttamalla kiväärinsä piippua korvista edelleen vuotavan le-matoranin ohimolla.

Aseen piipulla motivoitu johtaja työskenteli tehokkaammin kuin koskaan eläessään. Kontit siirtyivät vauhdilla hädin tuskin paikallaan pysyvän leijurekan perälle. Tasapainoiseksi lastausta ei voinut kutsua, ajoneuvo hädin tuskin pysyi enää suorassa epäsymmetrisen lastauksen jäljiltä, mutta kiireen puristamalle peikolle työ oli tyydyttävästi suoritettu. Tästä kiitokseksi työnjohtaja sai iskun kiväärin perästä ja tämä menetti tajuntansa nosturin ohjaimia vasten.

“Pomo, entäs nämä?” karjahti työntekijöitä vahtiva skakdi, kun peikkopäällikkö viittoili tätä liukenemaan kanssaan kohti lastattua ajokkia.

“Siivoa pois. Turha jättää todistajia.”

Mustaan, peittävään kankaaseen pukeutunut harjakas irvisti kädet päänsä päälle nostaneille työläisille, jotka vapisivat holtittomasti peikon käskyn kuultuaan. Skakdi nosti kiväärinsä panttivangeista tätä lähimpänä uikuttavaa miestä päin.

“Bisnes on bisnestä”, korsto tuumasi ääneen. Todellisuus oli viimein uponnut myös muiden varaston työntekijöiden kalloon. Yksi alkoi viimein huutamaan apua. Toinen oli jo purskahtanut kyyneliin. Skakdin sormi puristui liipaisimelle, eikä sivummalla korviaan yhä pitelevä matorankaan voinut kuin katsoa voimattomana.

Kivääri laukesi. Skakdi ei ollut ehtinyt huomaamaan pientä metallista esinettä, joka oli sekuntia aikaisemmin liukunut hänen jalkojensa juureen.

Punainen ionikilpi purkautui esineestä viime hetkellä matoranien ja näiden teloittajan väliin. Zamor, joka skakdin piipusta oli lauennut, kimposi luotisuoraan takaisin sinne, mistä se oli lähtenytkin. Ammus pirstoutui skakdin kasvot kohdatessaan. Lentävät metallinsirpaleet lävistivät tämän kallon lukemattomista kohdista. Maahan tömähtänyt kirkuva, verta vuotava tunkeilija sai rekan perälle kapuavan peikon kääntymään. Häneltä kesti yksi hetki liian kauan ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Kreivin aikaan välintulon tehnyt vahki oli sillä aikaa ehtinyt jo niin lähelle alusta, ettei tämän hyökkäystä pystynyt enää estämään.

Salamannopeudella liikkuva Xen taklasi peikon aluksen perukoille sellaisella voimalla, että sinne lastatut kontit työntyivät aivan tavaratilan perälle. Kokoisekseen aivan liian väkevän vahkin kuristusotteestakin peikko onnistui huutamaan ohjaimissa istuvalle skakdille iskemään nastan lautaan.

Rekka-aluksen perällä kamppaileva kaksikko irtosi toisistaan viimein, kun ajoneuvo kiihdytti tuhatta ja sataa ulos varastohallista Le-Metrun öisille kaduille. Ioniteränsä sytyttänyt Xen yritti sivaltaa kohti puolelta toiselle heittelehtivää peikkoa, mutta saikin tiukan käännökseen mukanaan heittämän korston yhteiselle törmäyskurssille. Molemmat rämähtivät lattialle, Xen peikon valtavasta massasta ja peikko Xenin lujasta metallisesta rangasta.

Pystyyn yrittäminen oli turhaa. Xen tajusi sen kamppailijoista ensimmäisenä. Peikon ylös kampeaminen vesittyi kivuliaaseen potkuun takakontin lattialla edelleen makaavasta vahkista. Peikon polvi irtosi sijoiltaan iskun voimasta ja voivotellen tämäkin jäi nyt makaamaan. Xenille tarjoutui pieni hengähdystauko, jonka aikana tämä ehti pohtimaan, kuinka pysäyttää liikkuva, heittelehtivä vempele.

Hän mietti vain hetken liian pitkään. Raivon valtaama peikko ehti tarttua vahkia tämän kallosta. Ote puristi kovempaa ja kovempaa, mutta Xenin pään lujatekoinen metalli ei antanut myöten. Ymmärrettyään, että vahki oli liian vankkaa tehoa hänen otteelleen, päätti peikko hankkiutua kiusasta eroon vain heittämällä tämä avonaisesta aluksen takaovesta ulos. Viimeisellä hetkellä Xen yritti tarttua rekan takapuskuriin, mutta hän liikkui liian nopeasti. Hän iskeytyi naama edellä asfalttiin ja hetken kipua kirottuaan nousi katsomaan, kuinka rekka kaahasi kohti satamaa peikko takakontista käsin ilkkuen.

Ryöstäjien suunnitelmassa oli vain yksi ongelma. Näiden määränpääksi valikoituneen sataman läheisyys tarkoitti myös sitä, että lähistöllä oli vettä. Ja se, että lähellä oli vettä, tarkoitti, että sen mestarille riitti, mistä ammentaa.

Peikon ja tämän kuskin matka päättyi valtavaan vedestä koostuvaan seinään, joka oli varoittamatta kohonnut keskelle Le-Metrun öisiä katuja. Läheisiä varastorakennuksiakin korkeampi seinämä loiski äänekkäästi, kun rekka-alus ajoi täyttä vauhtia sen sisään. Siellä sen matka pysähtyi kuitenkin nopeasti. Alus jäi kellumaan keskelle vetistä vallia ja sen sisältä purkautui kaksi hahmoa, joista isompi ei selvästi ollut uinut eläessään.

Xen loikki lommoutunutta leukaansa sivellen kadun halki nähdäkseen yllättävän luonnonvoiman tarkemmin. Vihreätiilisen tehdasrakennuksen kulman takaa häntä käveli vastaan tutun naisen siluetti. Kadun valaistuksen osuttua tätä kasvoihin, tunnisti Xen niiden kuuluvan kaupungin ainoalle henkilölle, jolla oli voima tehdä moinen temppu niin pienellä vaivalla. Naho virnuili vasen käsi kohti taivasta kohotettuna. Pienoiskokoinen vetinen laatta leijui hänen kätensä yläpuolella matkien täydellisesti suuremman seinän vellovia aaltoja… tai kenties juuri toisinpäin.

“Tulin niin nopeasti kuin pääsin. Mitä luulet, joko nuo pitäisi päästää alas?”

Nahon kysymys sai Xenin vilkaisemaan takaisin vesiseinän sisälle, jossa rekkansa kanssa uiskentelevat varkaat yrittivät tuloksetta polskia kohti vallin reunoja. Joka kerta, kun toinen näistä näytti onnistuvan, valtava aalto läimäisi nämä takaisin kohti seinän keskustaa. Edestakaisin pulikoivalla skakdilla tuntui kuitenkin menevän paljon paremmin kuin tämän pomolla, jonka naama oli jo muuttunut punaiseksi hengityksensä pidättämisestä. Paniikki tuhosi vauhdilla viimeisiäkin hapenrippeitä tämän verenkierrosta. Hukkuminen oli ainoastaan yhden ison henkäyksen päässä.

Xen kohautti olkiaan ja se riitti Naholle, joka sulki kohotetun kätensä ja laski sen alas. Vesiseinä valahti maahan ja kasteli koko kadunkulman. Putoava rekka ohitti skakdin ainoastaan vaivoin. Isku asfalttiin rysäytti tältä kuitenkin tajun välittömästi kankaalle. Henkeään haukkova peikko rysähti maahan melkein yhtä kovalla äänellä kuin ajoneuvonsakin. Lähellä käyneestä kylmästä kuolemastaan huolimatta tämä kuitenkin tokeni nopeasti. Nähdessään Metru Nuin suuren suojelijan ja häntä jo aiemmin pahoinpidelleen vahkin lähestyvän häntä, lähti varas kuitenkin vielä kerran yrittämään pakoa. Tällä kertaa jalkaisin.

Matka loppui kuitenkin taas lyhyeen. Xenin aikaisemmin perille saama potku oli tehnyt tehtävänsä. Liukkaalla maalla peikon jalka petti lopullisesti, kun tämä yritti nostaa koko elopainonsa sen varaan. Kuului inhottava raksahdus ja uikuttava korsto rysähti maahan eikä enää noussut.

“Sinun tekosia?” Naho ihmetteli ja tutkaili peikon jalkaa, josta törrötti luu sellaisesta paikasta, mistä sen ehdottomasti ei olisi kuulunut. Vesi toan jalkojen juuressa oli alkanut värjäytymään verestä.

“Sain yhden aika hyvän potkun sisään”, Xen myönsi. Naho hymähti tyytyväisenä ja talsi sitten vatsallaan makaavan skakdin vierelle potkaisten tätä kulkiessaan. Vaimeasta ynähdyksestä päätellen tämäkään ei ollut kuollut pudotukseen.

Kyljelleen kaatuneen aluksen takaosa toimi erinomaisena väliaikaissellinä kahdelle tajuttomuuden rajamailla seilaavalle rikolliselle. Kultakanohiset Metru Nuin kaartilaiset saapuivat muutamaa minuuttia Nahon perästä ja alkoivat hinaamaan rekkaa sisältöineen kohti lähintä asemaa. Normaalisti vahkien työ, mutta vapaaehtoisvoimilla vahvistetut Lhikanin uskolliset saivat lastinsa liikkeelle yhden ajoneuvon ja neljän keihäin varustautuneen vartijan voimin.

Kaksi Ga-Metrusta saapunutta kaartilaista jäi Nahon ja Xenin kanssa katsomaan, kuinka joukkio katosi käännyttyään seuraavasta kadunkulmasta oikealle. Vahkilla oli kuitenkin kiire kääntyä jo takaisin. Kun Naho tiedusteli, minne hän oli menossa, vastasi Xen ainoastaan: “Siellä oli kolmas.”

Näkymä varastohallissa oli lohduton. Kun Xen palasi sinne Naho ja kaartilaiset vanavedessään, kyhjöttivät matoranit yhä ionikilven takana piilossa. Korviaan pitelevä toveri oltiin vedetty kilven taakse muiden joukkoon. Niin oli myös nosturista kiskottu työnjohtaja, joka ei ollut vieläkään palannut tajuihinsa. Murheellisen näyn kruunasivat kuollut yövartija ja kuiviin kilven eteen vuotanut skakdi, joka ei ollut liikkunut enää toviin.

“Mata Nui… auttakaa heidät pois täältä… ja soittakaa lääkintäyksikkö”, Naho parahti kaartilaisille, joista toinen puhui jo korvaradioonsa apuvoimia kutsuakseen. Xenin ja edelleen tolpillaan olevien varastotyöntekijöiden voimalla haavoittuneet kannettiin ulos odottamaan lääkintähenkilökunnan saapumista. Kun Xen viimein palasi sisälle, oli Naho kumartuneena ensi-iskun vastaanottaneen kuolleen yövartijan yläpuolella.

“En ehtinyt ajoissa…” Xen pahoitteli, mutta Naho ei suostunut ottamaan vastaan vahkin vaatimattomuutta.

“Ja olit silti paikalla minua nopeammin. Piru vie, meillä olisi pelkkiä ruumiita täällä, jos et olisi sattunut olemaan lähistöllä.”

Nahon sanat eivät lohduttaneet Xeniä hirvittävän paljoa, vaikka hän tiesi kyllä itsekin, että hän oli liikkunut niin nopeasti kuin mahdollista. Ohikulkumatkallaan Xen oli kuullut, kuinka varkaiden rekka oli täräyttänyt varaston ovesta läpi. Protokollan mukaisesti hän oli soittanut heti lähimpänä partioivalle toalle. Hänen mielessään ei ollut kuitenkaan edes käynyt ajatus apuvoimien odottamisesta. Sisään rientänyt vahki oli siihen päätökseen tyytyväinen. Ionikilpi oli ehtinyt skakdin ja matoranien väliin viimeisellä mahdollisella sekunnilla.

“Tämä on julmaa… jopa xialaisten standardeilla”, Naho mutisi ja siveli sormellaan pitkin yövartijan auki ammottavaa rintakehää. Näky muistutti toaa aivan liikaa vanhoista päivistä.

“Mistä tiedät, että juuri xialaiset?” Xen ihmetteli. “Eikä esimerkiksi metsästäjät.”

“Nämä ovat palkkasotureita”, Naho viittasi sivummalla omassa veressään makaavaan skakdiin. “Metsästäjillä ei ole paljoa syytä palkata ketään tekemään omaa työtään. Ja minä tunnistin sen peikon. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun joku on maksanut hänet terrorisoimaan satamiamme.”

“Ne olivat valmiita teloittamaan koko poppoon. Mitä hittoa ne tahtoivat näin kovasti?” Xen pohti ääneen. Kontit, jotka varkaat olivat yrittäneet viedä mukanaan, olivat jo matkalla kohti asemaa, eikä Xen ollut ehtinyt edes ajatella niiden sisään vilkuilemista. Hänen onnekseen siellä, mistä kontit oli nostettu, oli pieni metallinen pöytä. Pöydän päällä taas lepäsi muutama kansio ja pino työnjohtajan muistiinpanoja. Ennen kuin Naho ehti edes älähtää väliin, vahki oli rynnännyt niiden luokse ja löysi päällimmäisen kansion ensimmäiseltä sivulta täsmälleen sen, mitä etsikin.

“Animus-paristoja…”

“Kuulostat siltä, että tiedät niistä jotain”, Xenin taakse astellut Naho tuhahti vähän liiankin äkkipikaisesti.

“Minä vietin puolet nuorista päivistäni sotalaivoilla, Naho”, Xen muistutti. “Tai… nuoremmista päivistäni? Osaisin vaihtaa tällaisen unissani. Ja vaihdoinkin. Xcution söi tällaisen yhdellä lennolla.”

Xen vilkaisi taakseen toaa, jonka kasvoilta oli kadonnut kaikki väri. Sitten hän vilkaisi takaisin kansioon. Sitten taas Nahoon, joka yritti parhaansa suoristaa ryhtiään.

“Miiiksi te muuten edes valmistatte näitä enää? Ei kai Metru Nuilla ole edes mitään näiden kanssa yhteensopivaa.”

“Yllättyisit, jos tietäisit, kuinka paljon Ta-Metrusta pyörii edelleen sota-ajan vempeleillä”, Naho korjasi jälleen kuin olisi harjoitellut argumenttinsa etukäteen.

“No olipa miten hyvänsä, näitä ei ehkä kannattaisi säilyttää enää vartioimatta. Jos xialaiset ovat valmiita tappamaan näiden vuoksi. Mitähän hittoa ne edes…”

“Sitä paremmalla syyllä me tarvitsemme vahkit takaisin kaduille”, Naho keskeytti. “Oli ihme, että satuimme molemmat olemaan kulmilla. Kuinka monta tragediaa Metru Nuilla tapahtuu tänä yönä ilman, että saamme edes tietää?”

“Ei, et kai sinäkin puolla sitä kamalaa aloitetta…” Xen ähkäisi. Normaalisti Nahon pelkkä läsnäolo olisi saanut hänen mielensä perukat kutisemaan jännityksestä, mutta yhdellä vaivaisella mielipiteellä kuva, jonka hän oli sota-ajan sankarista mieleensä rakentanut, menetti tukipilarin, jos kaksikin.

“Minä tiedän, että olette huolissaan… Valkoisesta Kuningattaresta, mutta tämä kaupunki leviää käsiin ilman poliisivoimia. Hitto, minä en ole nukkunut melkein viikkoon. Eikä Lhikan. Ja jos väität itse pärjänneesi paremmin niin en usko. Musta Käsi voi jatkaa vahkitekoälyn tutkimista aivan vapaasti senkin jälkeen, kun ne on saatu takaisin virkaan.”

Xenin päähän sattui. Ei siksi, että hänkään ei ollut unta paljoa viime aikoina harrastanut, eikä edes siksi, että hänen motivaationsa vääntää aiheesta oli pohjamudissa. Naho ei sitä tiennyt, mutta vahkin päässä käytiin parhaillaan täysin ääliömäistä keskustelua aiheen tiimoilta, eikä Xenillä itsellään ollut siihen sananvaltaa. Äänien kakofonian keskeltäkin hän kuitenkin onnistui viittomaan käsillään merkin, että hän ei halunnut jatkaa aiheen käsittelyä. Hän oli saanut tehdä sitä tarpeeksi jo paikallisen lehdistön kanssa.

Xenin herpaannutti ulkoa kuuluvat hälytysajoneuvojen äänet. Apu oli saapunut traumatisoituneiden varastotyöläisten tueksi. Kun vahki ja toa saapuivat ulos, olivat fyysisesti loukkaantuneet jo henkilökunnan hoivissa kanokoilla leijuvan ambulanssin takana. Naho ohjeisti kaartilaisia ja hoitohenkilökuntaa myös hakemaan sisällä makaavat ruumiit. Rikostutkinta saapuisi seuraavana aamuna paikalle ja siivoaisi hallin.

Puoliksi räjähtäneeseen ulkoseinään nojaileva Xen katsoi, kuinka tilanne viimein purkautui. Ambulanssin poistumisen myötä satama-alue hiljeni jälleen ja kauemmaksi kadunvarteen kerääntyneet yökyöpelit sivustaseuraajatkin lähtivät kohti kotejaan. Naho asteli Xenin vierelle nojaamaan samaiseen seinään. Hetken aikaa kumpikaan ei sanonut mitään, mutta lopulta Naho avasi suunsa ja sanoi ääneen sen, mikä illan kohtaamisessa oli ollut ilmiselvimmin pielessä.

“Jotakin on tapahtunut. Sinä et koskaan ole näin hiljainen.”

Xenillä ei ollut pienintäkään hajua siitä, kuinka vastata. Onu-Metrun syvyyksissä edellisenä päivänä tapahtunut kohtaaminen oli luonteeltaan niin toismaailmallinen, ettei hän olisi osannut kuvailla sitä ilman, että hän kuulosti seinähullulta. Hänen ajatuksensa viilettivät edestakaisin jossain silvotun äidin ja kranakuningattarien myrkynvihreän maailman välillä. Mikään siitä ei muotoutunut niin selkeäksi ajatukseksi, että sen olisi voinut jakaa. Toisaalta Xen ei ollut edes varma, oliko Naho sellainen, jolle hän olisi edes tahtonut.

Mangai jäi lopulta ilman vastausta. Hän huokaisi syvään ja taputti Xeniä toverillisesti olkapäälle. Niin tehdessään hän huomasi viimein myös vahkin leukaan ilmestyneen jurmun, jonka aikaisempi taistelu oli aiheuttanut.

“Kuule, Xen. Äitisi ei koskaan ollut mikään runoniekka, luoja paratkoon ei ollut, mutta hänellä oli yksi ihan hyvä sanonta, joka jäi elämään Ga-Metrun prikaatissa sodan aikaan.”

Xen ei ollut odottanut Niz-korttia tällaisessa tilanteessa. Kyllähän hän tiesi, että Ga-Metrun toat olivat historiallisesti aina pitäneet yhtä. Tämä ei silti tuntunut hänestä sopivalta hetkeltä nostaa asiaa esille.

“‘Yö on pitkä, jos aamua pelkää.’ Lyhyt, ytimekäs ja täyttä totta. Se oli hänen tapansa KÄSKEÄ KOKO JENGI NUKKUMAAN JA VÄHÄNKÖ ÄKÄISEEN!”

Xen ei voinut olla tirskahtamatta. Nahon kovaääninen imitaatio kuulosti paljon enemmän hänen äidiltään kuin sanonta itsessään. Hän pystyi helposti kuvittelemaan valkotakkisen veden toan ärjymässä sotilaille siitä, kuinka tärkeää uni oli aivojen toiminnalle.

“Niin, ehkä minun pitäisi”, hän sai lopulta kakistettua ulos. Naho ei näyttänyt millään tapaa tyytyväiseltä vastaukseen, mutta hän ei myöskään kokenut tehtäväkseen puristaa vahkista ulos mitään vasten tämän tahtoa.

“Kuule, en ole oikeasti kovin hyvä pitämään kannustuspuheita. Ne oli aina enemmän Mexxin heiniä.”

“Ei… tarvitsekaan”, Xen keskeytti. Enemmän kuin yhdellä tavalla, hän toivoi, että se olisi ollut juuri Mexxi, joka häntä yritti tsempata. “Kuule… öh, ei ole oikeastaan edes minun partiovuoroni. Joten jos minä nyt sitten kuuntelen neuvoa ja lähtisin kotiin nukkumaan.”

He tuijottivat hetken toisiaan. Sitten Naho kohautti olkiaan hyväksyvästi.
“Minunkin pitäisi palata takaisin toimistolle. Mexxin on parempi tehdä oma vuoronsa. Hän on jättänyt liian monta välistä ilmoittamatta…”

Veden toa toivotti Xenille hyvää yötä ja lähti talsimaan katua pitkin kohti etelää. Hän huikkasi vielä viemään terveiset Nurukanille ja kiihdytti sitten täyteen juoksuun. Xen jäi katsomaan toan perään, mutta hänen keskittymisensä katkesi ällöttävään kommenttiin ajatustoimintansa keskellä.

♫Se on treenannu. Jumalauta, mitkä pakarat.~♫

Xen huokaisi syvään ja hautasi kasvot syvälle käsiinsä. Hän olisi tahtonut jättää kommentin kokonaan omaan arvoonsa, vaikka muutaman vuosikymmenen takainen Xen olisi unelmoinut pidempäänkin sitä faktaa, että Naho oli selvästi elämänsä kunnossa ja sai Lhikaninkin näyttämään kukkakepiltä rinnallaan. Tämän päivän Xen olisi kuitenkin toivonut, että siruneito olisi ollut edes hetken hiljaa.

Kuten myös ne kaksi uutta ääntä, jotka sen kanssa kinastelivat.

---

Nahon uidessa täyttä vauhtia kohti etelää, suuntasi Xen pohjoiseen. Liittymä Onu-Metruun oli jo kaukana takana, kun vihreä moottoripyörä kiihdytti kohti Ga-Metrua pitkin tyhjiä katuja, joilla raitis ilma piiskasi virkistävästi Xenin kasvoille. Vauhdin hurma ja syysilman kirpeä puraisu antoivat hänelle tarvittavan piristysruiskeen jatkaa vielä hetki. Vaikka uuvuttava väsymys painoi hänen harteillaan, hän ei ollut vielä valmis palaamaan takaisin kolkkoon Käteen ja sen maanalaiseen loukkoon. Ei ennen kunnollista maisemakierrosta.

Muusta liikenteestä ei tähän kellonaikaan tarvinnut murehtia, joten vahki nosti nopeutensa surutta lävitse raja-alueen rajoituksista. Hänen kiireisessä mielessään pyöri nyt liian paljon ajatuksia. Hän tarvitsi pienen hetken vain itselleen.

Paikka löytyi lopulta Ga-Metrun rajan jälkeen. Pyörälle löytyi turvallinen pysäköintipaikka ja tikkaat kerrostalon katolle olivat helposti saavutettavissa. Pieni metallinen rasia kainalossaan Xen kapusi talon huipulle, astui huimaamatta sen reunalle ja roikotti jalkojaan kevyessä syystuulessa. Näkymä oli juuri sitä, mitä hän oli etsinyt. Ga-Metru sen kaikessa kauneudessaan avautui hänen edessään. Hän ei ollut saanut siitä vieläkään tarpeekseen. Se oli aina ollut hänen suosikkimetrunsa. Rakennuksien välissä soliseva vesi ja niitä pitkin kiipeilevät köynnökset muistuttivat häntä retkistä äitinsä kanssa.

Ennen vuosikymmenien vankeuttaan kaupungin horisontti oli aina täynnä savua, sumua ja murhetta. Jokainen vilkaisu suuntaan, jos toiseenkin koostui ikävästä ja kaipuusta. Xen oli varma, että hän ei koskaan kyllästyisi siihen, mitä hän näki nyt. Metropoli oli eheämpi kuin koskaan. Se oli kaunis kaikilla niillä tavoilla, millä Nizin ja Killjoyn tarinat sitä hänen nuoruudessaan kuvailivat. Xenillä oli edelleen vaikeuksia käsittää, että sinä aikana, kun hän oli virunut Onu-Metrun pohjalla, kaikki hänen tuntemansa oli korjattu ja rakennettu uudelleen. Tämä ei ollut ensimmäinen, eikä varmasti viimeinen kerta, kun hän kapuaisi jonnekin korkealle sitä ihastelemaan.

Näkyä hetken aikaa ihailtuaan Xen avasi rasian, jonka hän oli kantanut katolle mukanaan. Eväsleipiä mutustellessaan hän unohti hetkeksi varaston lattialla kuolleena maanneen matoranin. Ja sen, kuinka oudosti Naho oli käyttäytynyt, kun hän oli saanut tietää, mitä sieltä oli yritetty varastaa.

Sitä mielen selkeyttä kesti kuitenkin vain voileivän syönnin ajan, mikä ei ollut kovin pitkään, koska ruokaa suuhunsa saatuaan Xen tajusi, kuinka nälkä hänellä olikaan. Rasia tyhjeni nopeasti. Kävipä hänellä mielessään ajatus siitäkin, että kenties toisissa todellisuuksissa mielellään matkaaminen kuluttaisi energiaa jotenkin tavanomaista enemmän.

“Ei”, ääni hänen päässään tuumasi.
“Ei niin”, vahvisti toinen.
♫Pfff, bälälälälälä~♫, pärisytteli kolmas, omaan ääneensä rakastunut.
“Miksi se niin toimisi?” Ihmetteli neljäs, Mekaanikolle kuuluva, muita arkisempi ääni.
“…” mutisi Lähetti hädin tuskin ääneen.

Xen pyöritteli silmiään, sulki tyhjäksi rouskutetun eväslaatikkonsa ja asetti kätensä taakseen niin, että hän pystyi nojaamaan niihin.

“Se teidän tarinanne taisi muuten jäädä kesken”, Xen sitten mutisi huomioiden päässään tapahtuvan keskustelun ensimmäistä kertaa sitten Nahoon törmäämisen. Hänen sanansa oli tarkoitettu erityisesti pääkoppansa kahdelle uusimmalle vierailijalle, jotka olivat seuranneet häntä sen jälkeen, kun hän oli kavunnut ylös Nuparun kaivauksilta.

“Päätökseen pääsimme.”
“Tarinan loppuun.”

“Seppä riisti.”
“Seppä anasti.”

“Kello jäi.”
“Kello tikittää.”

“Pesä, häpäisty.”
“Koti, riistetty.”

Oli vaikea olla tuntematta hieman sympatiaa lihasiskoksia kohtaan. Tai ainakin niin kauan, kun Xen ei muistellut, miltä nämä todellisuudessa näyttivät. Hän oli luvannut jo itselleen, että “lihaa” ei pidä miettiä liikaa.

“Hei, mikä se kellojuttu oikein nyt on? Minä kuulin ne silloin, kun Ko-Metrussa ryskyi. Kuulosti siltä kuin ne olisivat tikittäneet…”

“Kaikkialla.”
“Teknisesti ottaen.”

“Mutta ei paikassa.”
“Vaan ajassa.”

“Kellot ovat.”
“Aina ovat.”

“Aina olleet.”
“Ja aina tulevat olemaan.”

“Ei ole sinistä.”
“Ilman punaista.”

“Ei punaista.”
“Ilman keltaista.”

♫Aika kuluu!~♫, keskeytti Siru. Kaikki muut äänet odottivat kärsivällisesti, että hihitys lakkaisi.

“Koneisto on aina ollut täällä”, viimeisien naurunpurskahduksien päälle puhuva Mekaanikko täsmensi. “Seppä nimestään huolimatta ei sitä takonut. Vain… ööh, manasi sen esiin. Taivutti tahtoonsa.”

“Mutta sehän on vain iso kello!” Xen huomautti ehkä hieman liiankin kovaan ääneen. Jossain alempana itsekseen puhelevaan vahkiin herännyt Ga-Matoralainen kurkkasi ulos tuuletusikkunastaan, ennen kuin palasi takaisin nukkumaan.

“Tai siis”, Xen jatkoi nyt paljon hillitymmällä volyymillä. “Mihin hän sitä tarvitsee? Onko hänellä niin huono näkö, että tarvitsee tosi… tosi ison kellon?”

“Ei kello.”
“Vaan aika.”

“Totuuden ystävä.”
“Avain tuomioon.”

“Kun näkee ajan.”
“Näkee kaiken.”

“Näkee menneen.”
“Näkee tulevan.”
♫Näkee perseen!~♫

Xen teki tietoisen valinnan jättää huomiotta äänistä viimeisen.
“Mitä… äh, mitä se edes tarkoittaa, että näkee aikaa? Sitäkö se lätinä kaikkinäkevyydestä tarkoittikin?”

♫”Se tarkoittaa, että persettä on sekä edessä että takana.”~♫

“Pystyykö tuon naisen äänenvoimakkuutta säätämään?” mekaanikko parahti.
“Ärsyttää pahasti.”
“Harmittaa semisti.”

“Voisitko sinä Siru kiltti antaa meille hetkeksi rauhan, jooko?” Xen yritti maanitella lempeimmällä mahdollisella äänellään. “Minun pääni sopassa on jo aika monta kokkia, ja olisi kiva rauhoittua edes vähän.”

♫Hullu akka! Ääniä pää täynnä. Ei edes aikaa ajatella kauniita, hyllyviä, mmmmuhkeita pak-.~♫

“Joo, nyt saa riittää”, Xen keskeytti siruneidon lauseen, ennen kuin se pääsi kiusaannuttamaan ketään. Yhdellä rivakalla repäisyllä vahki irrotti Nimdan ketjustaan ja laski sen vierelleen harmaalle katolle. Hän ei yleensä riisunut sirua, ei edes nukkuessaan, mutta päänsärkyä valmiiksi potiessaan hän oli valmis ottamaan sen riskin, että Ga-Metrulainen vesilintu kävisi sen hänen vierestään kaappaamassa.

“Parempi?”

“Parempi.”
“Parempi.”
“Parempi.”
“…”

Viisikko nautti pienen hetken siitä, että oli hiljaista. Erityisen paljon siitä nautti pääkopan omistaja, joka kuitenkin todellisuudessa janosi ymmärtää lisää. Kuningatarten elävääkin elävämpi tarina Sepän saapumisesta oli katkennut varaston ryöstöön juuri, kun Xen koki osaavansa kysyä oikeita kysymyksiä.

“Mitä tulee kaikkinäkevyyteen”, Mekaanikko jatkoi keskeytynyttä mietettään, “se ei ole täydellinen. Kellonkin kanssa hän näkee vain sen, mikä on ennalta määrätty.”

“Tuo saa sen silti kuulostamaan siltä, että hän näkee sillä tulevaisuuteen…” Xen sanoi.

“Parempi sana lienee ‘ennustaa’, koska eiväthän nekään aina toteen käy. Ongelma taitaa kuitenkin olla siinä, että kaikkia ei ole sidottu kelloon. Valkoinen kuningatar ei näe sellaista, mikä ei jo valmiiksi tikitä.”

“En ymmärrä…”

“Äpärät välttää.”
“Äpärät karttaa.”

“Kaikkinäkevä näkee vain kanisterista tulleet.”
“Uusi elämä silmiä kääntää.”

“…” Lähetti argumentoi.

“Niin minäkin luulen”, Mekaanikko myönsi. “Ei voi olla sattumaa, että Seppä polkaisi suunnitelmansa käyntiin juuri silloin, kun nazorakit alkoivat saamaan jalansijaa välisaarilla.”

“Joten… kuningatar ei näe heitä… ajassa?”

“Niin minä luulen. Hän ei voi nähdä maailmassa, jota marssittaisi toisenlainen kone.”

Xen huokaisi. Matoro oli kertonut hänelle paljon tämän saarta piirittävästä voimasta, mutta toistaiseksi hän ei edes tiennyt, miltä “nazorak” näytti tai kuulosti. Klaanilaisten puheiden ja Mekaanikon teorian myötä hän oli kuitenkin vakuuttunut, että uhkan täytyi olla todellinen, jos se sai myös Valkoisen Kuningattaren ja tämän Sepän kaltaiset kiirehtimään.

Hänen katseensa nauliintui taivaalle. Tarkemmin ottaen siihen pieneen mustaan pisteeseen, joka velloi tähtien loisteen lomassa. Mutta muutama strateginen pilvi peitti suurimmaksi osaksi hänen näkyvyytensä. Pelkkä tieto sen olemassaolosta kuitenkin vietti hänen ajatuksensa siihen, mitä kuningattaret olivat hänelle kuvailleet. Musta aurinko, joka oli repeytynyt heidän kotinsa taivaalle, oli syönyt…

“… väritkin?”

“Yksi, nolla, neljä.”
“Kaksi, viisi, kaksi, kuusi.”

“Taivaan pirstoja.”
“Hiljainen kuolema.”

“Meidän maailmamme ei ensimmäisenä kaatunut.”
“Toisaalla on jo maailma taipunut.”

“Ennen meitä on aurinko syönyt.”
“Ja syö vielä meidän jälkeenkin.”

“Ellet seppää estä.”
“Ellet taivasta varjele.”

“Arvostan luottamusta, mutta… te pyydätte ihan kohtuuttomia. Hän repi reiän maailmanne kattoon ja kiskoi teidät maan ytimeen kellotaululla! Mitä hiivattia minun kuuluisi tehdä? En yhtä matorania edes ennättänyt pelastamaan…”

“Ah, mutta äpärän tie kulkee Sepältä piilossa!” Mekaanikko yritti parhaansa mukaan lohduttaa. “Valkoinen Kuningatar kuulee vain sen, minkä annat hänen kuulla. Älä aliarvioi yllätyksen voimaa sellaista vastaan, joka luottaa näkevänsä kaiken.”

“Ei kyllä tunnu siltä, että olen piilossa, kun päässäkin vilisee tuhat ääntä yötä päivää.”

“Itsepähän pidät linjaa auki”, Mekaanikko huomautti.
“…” Lähetti myöntyi.

“Helpompaa pitää se suljettuna silloin, kun on saanut edes vähän nukkua”, Xen marisi vastaan.

“Meidän pitää muuten ehkä tehdä asialle jotain. Parempi opetella sulkemaan mielesi kunnolla, että ei käy niin kuin Sarajille.”

“Sarajille…” Xen toisti. “Hetkonen… mitä Sarajille on tapahtunut?”

Kiusaantunut hiljaisuus. Kuningattaret eivät halunneet osaa eikä arpaa tähän keskusteluun. Mekaanikkokin tajusi lipsauttaneensa jotain sellaista, joka olisi ehkä pitänyt esitellä hienovaraisemmin.

“Hän… ööh…”

“Isä?” Xen tivasi.

“No se oli vähän monimutkaisempi juttu.”

“Mutta se oli isä, eikö ollutkin?”

“Niin…” Mekaanikko myönsi. Xen antoi käsiensä valua, kunnes hän rojahti taaksepäin selälleen. Kylmä katto otti hänen takaraivonsa vastaan vähän liian lujaa. Se ei ainakaan parantaisi hänen päänsärkyään.

“Voi helvetti…”

Xenin edelliset muistot Sarajista eivät olleet edes millään tapaa miellyttäviä. Kohtaamisesta Onu-Metrun pohjallakin tuntui olevan jo vuosia, vaikka siitä oli todellisuudessa kulunut vain kourallinen viikkoja. Siltikin häntä kouraisi nyt kuulan alta tavalla, joka salpasi hänen hengityksensä. Ennen sitä hirvittävää yötä, joka Xenin kellariin vangitsi, hän muisti Sarajin sinä siistinä isoveljenä, joka sai astua taistelukentälle Nurukanin ja Ficuksen rinnalle. Mutta myös isoveljenä, joka oli aina valmis hiipimään hänen kanssaan ulos katsomaan kaupunkien vilkkuvia valoja silloin, kun olisi pitänyt olla nukkumassa. Ajatus siitä, että se isoveli oli nyt poissa, teki kipeämpää kuin Xen olisi koskaan uskaltanut arvata.

“Hänellä on hauta Bio-Klaanin saarella”, Mekaanikko rikkoi taas hiljaisuuden. “Ehkä pääset joskus käymään siellä.”

Mekaanikko ei edes tajunnut sitä ironiaa, että hänelläkin oli hauta sillä samaisella saarella. Hauta, jota yhä huolsi musta androidi, jonka elintehtävä oli pitää huolta, että sille istutetut kanervat voivat hyvin.

“Päähän sattuu”, Xen ulvahti vastaukseksi. Hän ei enää tiennyt, oliko hänen vasemmalle silmälleen kirvonnut kyynel peräisin jomottavasta kivusta, Sarajin poismenosta vaiko kaikista niistä samaan aikaan. Tällaisina hetkinä häntä turhautti kuitenkin suunnattomasti, kuinka vähän hän tuntui pystyvän tekemään. Sepän ja kuningattarien taistelukin tuntuivat kuin tarujen suurelta sodalta. Vaivattomuus, jolla Naho pysäytti rikollisten pakoretken, oli kuin suoraan sarjakuvien sivuilta. Ja tässä hän nyt makasi, katolla itkemässä veljeä, joka edellisellä tapaamisella oli yrittänyt tappaa hänet.

“Sano jotain tyhmää”, hän sitten aneli ja tarttui vieressään makaavaan siruun kuin vanhaan rakastajattareeseen. Hylätyksi tulemisesta mustasukkaistunut neito kuitenkin vain tuhautti tympääntyneesti ♫no en♫ ja jatkoi sitten mykkäkouluaan. Hiljaisuus oli äkkiä muuttunut meteliä tuskastuttavammaksi.

“Kuule, jos haluat ajatukseksi hetkeksi jonnekin toisaalle…”

“Kiitos, mutta enempi ajatteleminenkin kuulostaa kivuliaalta.”

“… niin minä kyllä näyttäisi sinulle mielelläni jotain”, Mekaanikko runnoi ehdotuksensa väkisillä loppuun. “Muistatko silloin, kun näytimme Matorolle, miltä sinusta tuntui? Mitä kaikkea olit nähnyt. Silloin, kun he päästivät sinut vapaaksi.”

Muistihan hän. Oli vaatinut vain yhden harppauksen kohti Xenin mielen perukoilla tikittäviä kelloja, ja muistojen padot olivat auenneet avoimella sydämellä saapuneelle toalle. Hän olisi antanut puolet raajoistaan, jos olisi vain saanut palata siihen hetkeen.

“Minulla ei ole ehkä näyttää sinulle mitään niin… korkealentoista, mutta se, mitä Naho aiemmin sinulle sanoi, herätti minussa yhden muiston. Tahtoisitko katsoa sen kanssani?”

Xen nousi hitaasti takaisin istuma-asentoon ja huokaisi väsyneesti. Hänen leukansa lommokin oli alkanut jomottamaan. Vahkin pääkopassa oli jo meneillään aivan tarpeeksi, vaikka hänen täytyi myöntää, että Mekaanikon tarinatuokio tuskin ainakaan pahentaisi tilaa enempää.

“Hyvä on, mutta ei mitään romaania. Minä meinasin ihan oikeasti yrittää nukkua vielä tänään.”

“Sulje silmäsi ja hengitä syvään.”

Mutta Xen tiesi jo, miten tontun temput toimivat. Hän luovutti osan mielestään kranaverkon toiselle päälle ja elävät kuvat alkoivat välittömästi täyttää hänen verkkokalvojaan. Unessa hän ei ollut, mutta sisällä tarinassa kylläkin, samaan tapaan kuin kuningattarien kertoessa kamppailustaan Seppää vastaan.

Ilma tuoksui edelleen vesistölle, maa hänen allaan oli yhä tornitalon katto, mutta hänen näköaistinsa oli vienyt hänet puiseen mökkiin jonnekin aivan toisaalle, aivan toiseen aikaan.

Pieni punainen tonttu seisoi hänen edessään. Varpaillaan tälle aivan liian korkealle pöydälle kurotteleva Mekaanikko oli syventynyt keskustelemaan punamustahaarniskaisen teknojätin kanssa, jolle pöytä taas oli suhteessa humoristisen pieni. Xen ei ollut uskoa näkemäänsä. Mekaanikko oli tuonut hänet muistoonsa Killjoyn kanssa.

Ennen kuin Xen ehti valittaa Mekaanikon surkeasta tilannetajusta ja siitä, kuinka hänen isänsä oli juuri nyt viimeinen henkilö, jonka hän halusi nähdä, keskeytti Mekaanikon, sen nykyhetkessä olevan, ääni hänet ennen kuin hän sai sanaakaan suustaan.

“Hän kirjoitti kirjaa.”

“Täh?”

“Katso pöydälle.”

Xen otti askeleen eteenpäin puisella lattialla ja kuikki isänsä olan ylitse, mitä tämä puuhasi. Jätin oikeaan käteen oli puristunut tuiki tavallinen lyijykynä ja sen alla lepäsi vino pino suttuisia papereita, jotka oli raapustettu täyteen pienen pientä tekstiä. Päällimmäisen paperin yläreunassa komeili kuitenkin otsikko, johon oli nähty selvästi muuta tekstiä enemmän vaivaa.

Hunter’s Joyrney.

“Elä helvetissä.”

“Mm-h.”

“Se ääliö laittoi otsikkoon punin omasta nimestään.”

“Jep.”

“Ei saakeli.”

Muistomekaanikko, tai Creedy oikeastaan, ei tuntunut välittävän kirjan vakavuuden rajoja koettelevasta otsikosta, vaan jatkoi ideointia ison ukkelin kanssa. Xen hädin tuskin sai selvää näiden keskustelusta, mutta siitä ei silti jäänyt epäselväksi, että kyseessä oli jonkinlainen omaelämänkerta.

“Kelataanpas hieman”, äänitasolla olemassa oleva Mekaanikko tuumasi. Ja aika, se pirullinen aika, alkoi juosta nopeammin. Xen otti vaistomaisesti ison harppauksen taaksepäin, kun hahmot huoneessa alkoivat vilistä edestakaisin. Ikkunasta kajastavasta valosta saattoi päätellä, että päivät kuluivat kuin sekunnit. Vaan paperipino pöydällä liikkui ja kasvoi. Puutasolla lojuvat tavarat sinkoilivat puolelta toiselle kuukausien ja vuosien vieriessä. Kaikki liikkui, paitsi kolmea hahmoa esittävä valokuva pöydän kulmassa, joka pysyi täydellisen paikallaan koko kelauksen ajan.

“Kirja oli minun ideani, oikeastaan”, Mekaanikko kehuskeli. “Ja vaati hieman suostuttelua. Killjoy ei koskaan ollut kovin hyvä kynän kanssa, mutta vuodet opettivat. Tekstikin parani loppua kohden. Ja… kas tässä!”

Aika alkoi jälleen tikittää rauhallisempaan tahtiin. Se hidastui, hidastui ja hidastui, kunnes hahmot Xenin edessä liikkuivat jo paljon hitaammin kuin niiden olisi normaalistikaan kuulunut. Lopulta liike pysähtyi kokonaan. Sivu jäi keskeneräiseksi Killjoyn sormien alle ja Xen uteliaana marssi vakoilemaan, mitä siihen oli kirjoitettu. Kappale, jonka keskeneräistä tekstiä hän luki, oli selvästi jatkoa edelliseltä sivulta. Se oli keskustelu Killjoyn ja Mustan Käden muinaisen turvallisuuspäällikön välillä. Tärkeää, ja se, mihin Xen kiinnitti kuitenkin huomionsa, oli lainaus aivan kappaleen lopussa.

“Yö on pitkä, jos aamua pelkää. Aika taipuu kyllä mielen edessä. Toivota sarastus tervetulleeksi ja katso, kuinka viisarit saavat vauhtia alleen.”

Xen huokaisi syvään. Naho oli ollut oikeassa siinä, että Nizin runosuoni ei olisi moiseen taipunut.

“Se oli siis isän sanonta.”

“Ja äitisi muisti siitä hädin tuskin ensimmäiset sanat. Ihan hyvästä neuvosta jäi elämään vain irtonainen lause. Vähän surullista sinänsä, mutta sen jälkeen, mitä isällesi tapahtui Klaanissa, häntä ei olisi vähempää voinut kiinnostaa korjata sitä väärin lainaavia.”

“Kunnes hän alkoi kirjoittaa?”

“Kunnes hän alkoi kirjoittaa.”

Xen ei voinut olla huomaamatta, kuinka pahasti Killjoyn haarniska oli kulunut vuosien varrella. Missä tämä mökki sijaitsikaan, ei se selvästi tarjonnut tälle paljoakaan rauhaa. Samalla tavalla kulunut oli mökkikin. Puinen lattia oli ainakin sentin matalampi kuin muiston alussa. Eittämättä kulunut Killjoyn raskaiden askelien alla. Tavaraa oli kertynyt jokaiseen nurkkaan. Sanomalehtien pino etuovella kasvanut miehen itsensä kokoiseksi. Tämä ei ollut se ympäristö, mihin Xen oli isänsä eläkepäivät kuvitellut.

Mutta ennen kuin hän ehti sitä enempää märehtimään, alkoi muisto jo hälvenemään. Ensin katosi mökki, sitten sen omistaja. Viimeiseksi hävisi sen muistelija, pieni mekaanikko, joka myhäili tyytyväisenä Nui-Kralhin edistykselle. Sitten oli taas vain katto, kaupungin valot ja syystuuli, joka puuskallaan puhalsi Xenin hupun miltei tämän päästä.

“En olisi uskonut isästä kirjailijaksi. En ainakaan kovin hyväksi sellaiseksi.”

“Voi, älä ymmärrä väärin. Se teksti oli suureksi osaksi aivan kammottavaa. Luin sen keskeneräisenä ainakin kolmesti ja erityisesti ne varhaisten vuosien luvut olivat aika kivuliasta pureskeltavaa. Mutta eipä se sen pointti ollutkaan. Se oli enemmän terapiaa. Paljon kaivattua sellaista.”

Xen naurahti. Mielikuva Mekaanikosta lukemassa vanhan miehen jaaritteluja oli kieltämättä humoristinen.

“Saiko hän sitä valmiiksi?”

“Tuo viimeinen hetki oli noin vuosi takaperin. Hän arvioi silloin, että hän oli puolivälissä prosessia.”

“Ja kauanko hän kirjoitti sitä?”

“Kaksitoista vuotta.”

Xenin leuka loksahti auki. Hän tavaili Mekaanikon sanat uudestaan, mutta ääntäkään päästämättä.

“Hän tiesi jo tovi sitten, että hänen aikansa on käymässä vähiin, ja että hän tuskin saisi sitä koskaan valmiiksi. Hän ei kuitenkaan tuntunut olevan siitä pahoillaan. Matka oli tässä tapauksessa määränpäätä tärkeämpi.”

“Niin varmaan…”

Kärsivälliseksi Xen ei Killjoyta koskaan olisi tuominnut. Ei ainakaan omien muistojensa perusteella. Mutta jokainen hetki, jonka hän sitä mietti, häntä pelotti entistä enemmän, että hän ei ehkä koskaan tuntenut tätä kovin hyvin.

“Ja öh, se mökki räjähti hiljattain, joten alusta se pitäisi kumminkin aloittaa”, Mekaanikko täydensi.

“No niinpä tietenkin.”

Xenin ajatukset harhailivat edelleen Killjoyn pöydällä olleessa valokuvassa. Hän muisti, kun se otettiin. Muisti, kuinka innoissaan hän oli. Killjoyn oli täytynyt kantaa sitä mukanaan kaiken tämän… aikaa.

Hän sai viimein kammettua itsensä takaisin seisomaan. Metru Nuin horisontti jatkoi vain olemistaan. Vaikka aika olikin rakentanut sen aivan uudenlaiseksi, Xen tunnisti sen silti kodiksi. Siitäkin huolimatta, että se muistutti aika vähän sitä, millaisena hän sen muisti. Hän oli alkanut ymmärtää sitä voimaa, minkä muistot ja aika yhdessä loivat.

“Kiitos kannustuspuheesta”, hän sai lopulta sanotuksi. Mekaanikko hymähti tyytyväisesti ja Xenin katse kääntyi jo takaisin horisonttiin. Aamu tosiaan saapui nopeammin, kun ei pelännyt yötä. Kaksoisauringot nousivat jo. Muistelujen aikana Ga-Metru oli alkanut kylpemään taas päivänvalossa sitä siunaavien aurinkojen alla. Eikä kumpikaan niistä ollut musta ja värejä syövä. Ei vielä. Elämä jatkui, vaikka se tekikin välillä niin kovin kipeää.

Lyhyet torkut nukuttuaan Xen oli viimein valmis takaisin pyöränsä ohjaksiin. Hän kumartui nostamaan lounaslaatikkonsa ja valmistautui kapuamaan alas taukopaikkanaan toimineelta katolta. Hänen olonsa ei ollut varsinaisesti parantunut, mutta pieni lepotauko oli pitänyt huolta, ettei hänen mielenmaisema ollut ainakaan mustunut enempää.

“Kaikki kyydissä?” hän vielä varmisti leikkimielisesti tietäen hyvin, että hänen päässään pälisevät äänet olivat aina hänen mukanaan.

“Menoksi vain”, vastasi Mekaanikko.
“…” sanoi Lähetti.
“Aina lähellä.”
“Aina täällä.”
♫Älä kaiva nenää samalla sormella, jolla kaivat perrr-~♫

“NYT HEI!”
“…”
“Ei ole hauskaa.”
“Hauska on kuollut.”
“Moi, minun nimeni on Peelo. Missä minä olen?”

“…”
“…”
“…”
“…”
“…”
♫…♫

“Väärä numero?”