Tuntematon, kauan sitten

Rankka sade. Vettä tippui ja virtasi pientä vuorta pitkin, jonka lukuisissa onkaloissa yksi Toa lepäsi sen kosteassa lämmössä. Vuoren ympärillä oleva metsä näytti kuin riemuitsisi sateesta.
Toa kuunteli luolan sisältä pisaroiden tipahtelua eikä ajatellut muuta kuin odottaisi sateen loppumista.
Ulkona pilvet peittivät auringon valot ja sai päivän tuntumaan paljon synkemmältä kuin se on.

Toa tunsi kostean ilman vaikuttavan hänen kaulahuiviinsa ja yritti löysätä sitä hieman jottei tuntisi oloaan tukalammaksi. Huivinsa käsiteltyä, hän huomasi edessään käärmeen, joka lähestyi häntä päin.

”Älä liiku, Loiste”

Toa olisi juuri nyt säikähtäneesti perääntynyt pois käärmeeltä, mutta pysyi liikkumatta.

”Älä tee äkinnäisiä liikkeitä. Se hyökkää vain jos kokee sinua uhkana. Älä pelkää sitä.”

Toa makasi lohkareiden päällä jäykistyneenä. Luolan kostea ilma vain pahensi tilannetta entisestään.
Hän ei voinut muuta kuin katsoa käärmettä silmiin.

Käärme tuijotti Toaa takaisin. Sen silmät olivat hyvin uhkaavia ja kylmiä, mutta Toa ei voinut muutakaan.

Käärme liikkui sivummalle, mutta Toa piti katsekontaktinsa kiinni käärmeeseen ja toivoi ettei olento hyökkäisi yhtäkkiä.

Mutta käärme ei tehnyt muuta kuin tuijotti. Vähitellen sen katse kääntyi poispäin ja liukui tiehensä luolan sisään.

Toa huokaisi helpottuneena.

”Hyvä ettei se ollut myrkkykäärme. Suurempi riski”

Juuri nyt Toa halusi sanoa jotain, mutta päätti jättää sanomatta. Hän käänsi päänsä luolan suuaukkoa päin, josta ääni oli tullut ja näki korkean henkilön ruskeanharmaassa, pitkässä takissa. Toa ei nähnyt henkilön kasvoja tarkasti, koska henkilön lierihattunsa varjo peitti hänen kasvonsa.
”Sade on lakannut, meidän pitäisi jatkaa matkaa”.

Toan huomaamatta, auringot paistoivat taas ja pilvet hälvenivät taivaalta. Toan seistessään henkilö kääntyi ja alkoi kävellä poispäin. Hänen punainen kaulaliina liehui tuulen mukana.