Hautasaari

Oli kulunut tunteja hetkestä, jona Ämkoo törmäsi vanhoihin Toa-kumppaneihinsa entisen johtajansa haudalla. Joukkion epätasaväkinen taistelu oli jatkunut jatkumistaan, ja jollain ihmeen keinolla Ämkoo oli onnistunut pysyttelemään yhtenä kappaleena. Kuten arvata kuitenkin saattaa, oli käsipuolen Toan voimilla rajansa, ja nyt Ämkoo makasikin liikkumatta vuoren juurella. Aamuaurinko värjäsi kärsineen Toan naamion hetken ajaksi kullanhohtoiseksi, mutta pian aurinko säteineen pakeni takaisin pilviverhon taakse.

Ämkoo huohotti ja pakottautui istumaan. Toa pyyhkäisi verta suupielestään ja katsoi lähestyvää kolmikkoa kohti. Tharkon, epäkuollut Herka ja Atyan henkiin herätetty ruumis astelivat varmoin askelin yksikätistä Toaa kohti.

Ämkoo kirosi. Hetki sitten hän oli onnistunut riisumaan Atyan aseista, ja miltei saanut miekan itselleen. Jos vain Tharkon ei olisi ehtinyt väliin, olisi Ämkoolla nyt edes pieni mahdollisuus selvitä tilanteesta hengissä…

Tharkon nauroi, kohotti kättään ja syöksi tuulenpuuskan Ämkoota kohti. Ämkoo ei ehtinyt väistää, vaan lensi pitkin kivikkoista maastoa. Toa sai peräänsä vielä pienen liekkimyrskyn, ja pian Ämkoo makasi kasvot maata vasten savuavan heinikon keskellä.

”Olen niin odottanut tätä päivää”, Tharkon myhäili ja vilkaisi Herkan suuntaan. Tulen Toa ei vastannut, mutta tämän epäkuolleilla kasvoilla saattoi erottaa julman hymyn.

– – –

Valtava haukka syöksyi kohti Klaanin satamaa. Se kierteli hetken uinuvan maiseman yläpuolella, samalla kun sen pienikokoinen matkustaja tiiraili kiivaasti alas. Matoran kiskaisi ohjaksista ja haukka pudottautui alas.

”H-hei, mitä sinä..?” yllättynyt jään Toa älähti kun suurikokoinen lintu laskeutui tämän eteen. Toa huomasi linnun selässä istuvan vihreän matoranin ja vakavoitui.

Matoran Enki tuijotti hetken Toan vyötäisillä roikkuvaa pitkää miekkaa ja kysyi:
”Sinä. Osaatko käyttää tuota?”
”Öh, joo?”
”Hyppää kyytiin. Heti.”