Erään saaren ranta

Aivan hetki sitten laskeutuneen Ämkoon edessä avautui synkkä ja tuima näköpiiri. Harmaa ruohikko, ikiaikaiset kalliot ja terävä kivikko saivat öisen saaren näyttämään hyvin lohduttomalta.

”Aika karu paikka”, Enki rohkeni sanomaan ilmestyen Ämkoon takaa herransa vierelle. Toa nyökkäsi.
”Onko tällä saarella nimeä?” Enki kysyi.
”En ole varma”, kuului vastaus. ”Itse kutsun tätä Hautasaareksi.”
”Yllättävää”, Enki ajatteli, muttei uskaltanut sanoa ajatustaan ääneen.

Kaksikko matkasi pitkän tovin syvemmälle ja syvemmälle saaren lohduttomaan maisemaan. Enki ei pitänyt kävelemisestä, mutta lentäminen ei ollut vaihtoehto. Ämkoo oli meren yli tapahtuneen lentomatkan aikana tehnyt ehdottoman selväksi, että saarta tuli kunnioittaa. Ilman Toan logiikalla maiseman yli lentäminen loukkaisi jotakin. Enki ei ollut kysellyt enempää.

Tuntien kuluessa Enki huomasi, että he lähestyivät vuoristoa. Vuoret eivät näyttäneet järin korkeilta, mutta ne erotti selvästi saaren hämärän maiseman keskeltä. Le-matoran pyyhkäisi tomua silmistään ja vilkuili lähestyviä vuoria tarkemmin.

”Olemme matkalla tuonne?”
”Kyllä.”

Ämkoo vilkaisi kädessään roikkuvaa ikivanhaa avainta. Sitten Toa suuntasi katseensa takaisin voristoa kohti. Enki huomasi, että Ämkoon askeleet tihenivät.

Samaan aikaan saaren rannalle ilmestyi vene.