Outo tila

Dox jatkoi kulkuaan lauman perässä. Puolisääreen ulottuva vesi alkoi jo häiritä askelia kuin harvinaisen löysä tahma. Mistä kummasta vesi oikein oli peräisin? Entä oliko se edes vettä?
Se oli kirkasta, nestemäistä ja läpinäkyvää. Hän uskalsi maistaa sitä; se ei maistunut miltään. Ehkä hieman suolaisemmalta kuin klaanilainen kraanavesi.

Laumaa vesi ei näyttänyt haittaavan. Se eteni tasaista vauhtiaan kohti vieläkin tuntematonta määränpäätään. Doxille alkoi olla jo vaikeaa pysyä sen perässä ja vauhdissa.

Jonkin ajan kuluttua vesi ylsi jo ahdistavasti polviin saakka. Hän vaihtoi juoksuvaihteelle ja saavutti joukon. Vain hopeinen humanoidi reagoi tähän; hän vilkaisi Doxin suuntaan, vain ohimennen.
Pian maastossa näkyi ensimmäinen muutos sitten veden ilmestymisen. Hän näki sen jo pitkästä matkasta, koska oli kiivennyt erään suuren ja nelijalkaisen selkään. Tämä ei näyttänyt olevan moksiskaan.

Se oli musta viiva, joka halkoi valkeuden vasemmalta oikealle. Se oli noin puolen metrin levyinen, sileä ja siisti jälki maassa. Sillä ei näyttänyt olevan mitään merkitystä ennen kuin he ylittivät sen.

Dox tunsi paineaallon valahtavan itsensä läpi.

”Nimda.”

Kuiskaus kaikui hänen päässään.

Jonkin ajan kuluttua ilmestyi toinen viiva, veden yltäessä jo sitä kohtaan välinpitämättömän humanoidin kaulaan. Musta suora näkyi lainehtivan veden läpi kuin uimahallin lattia. Tämä viiva oli hieman kapeampi kuin edellinen.

Matka jatkui.

Vesi jatkoi myös. Nousuaan, tosin.

Aivan muualla

Manu yskäisi.