Outo tila, josta lienee jo käyneen selväksi, ettei se ole Verstas

Dox seurasi hopeista olentoa ja muita olentoja halki laukeuksien. Aikaa tuntui kuluneen ikuisuus. Häntä alkoi pikkuhiljaa väsyttää. Olennot kuitenkin jatkoivat matkaansa väsymättä, edes tahtiaan hidastamatta.

Jotain alkoi kuitenkin pikkuhiljaa tapahtua. Tai oikeastaan mitään ei tapahtunut. Ympäristö vain muuttui. Ensin Dox vain huomasi jalkapohjiensa kylmenevän. Sitten hän alkoi kuulla joka askeleella lätinää. Jonkin ajan kuluttua hän tajusi seisovansa vedessä kantapäätään myöten.

Vettä oli ilmestynyt jostain. Hän päätteli, että joko sen pinta nousi koko ajan, pikkuhiljaa, tai sitten maanpinta oli huomaamattoman pienen asteluvun verran vinossa ja he kulkivat jonkinlaista järveä tai merta kohti.

Hän ei tiennyt lainkaan mitä ajatella.

”  ”

Hän huomasi jäävänsä hieman jälkeen ja kiihdytti askeliaan. Lätinän tempo nousi.

”Nimda.”