Meri

Vene oli muutaman metrin pituinen vanha puuvene. Se oli värjätty kuluneella tummanvihreällä maalilla joka oli rakoillut monesti. Laitteen puolivälissä oli pieni pressu joka vastasi aluksen ”sisätiloja”.
Kevyt polttomoottori hurisi veneen takaosassa kiidättäen venettä hitaasti mutta varmasti. Sen kylkeen oli kirjailtu laitteen nimi, Seilaava Manaatti.

Kaukaa aavikkosaarelta hehkui punaista valoa. Tukikohta paloi.
Irvan katseli ajatuksiinsa uppoutuneena saarta sen kadotessa hitaasti savuun ja yöhön. Fe-Matoran Seran käänteli peräsintä istuen sivuttain takaosan penkillä. Matoro loikoili veneen kärjessä ja Äksä istui keskipenkeillä.

Tunnelma oli kaikin puolin raukea.

Taivaanrannassa jyrähti. Linnoitus oli ilmeisesti sortunut kokonaan kasaan.
Irvan, vanha veteraani, tunsi menettäneensä jotakin tärkeää. Jotakin minkä vuoksi hän oli elänyt ja melkein kuollut.
Vanhaan elämään ei nyt ollut paluuta.

Seran ohjaili venettä hiljaa. Hänkin oli täynnä ajatuksia. Jo toinen suuri elämän muutos jonka hän kokisi. Hänet nimittäin oli karkoitettu Nynrahin Haamujen joukosta sillä hän ei pitänyt metallitöistä. Hän halusi gukkopilotiksi. Sittemmin hän oli harhailtuaan joutunut tänne saarelle, jossa Irvan oli auttanut eksynyttä.

Äks mietti kuinka pitkä matka Klaaniin oli. He olivat aika täydellisesti eksyneet Destralin matkallaan. Ei sillä, että hän haluaisi takaisin Destralille.
Häntä häiritsi hieman että he olivat suoraan paenneet saareta, vaikka he eivät olisikaan voineet auttaa matoraneja kunnolla.

Seran kumartui ja tutkaili kanohi Haunsa läpi pressun alla olevaa laatikkoa. Hän nosti sieltä kompassin ja kartan.
Sitten Fe-Matoran alkoi selvittää heidän sijaintiaan ja seuraavaa saarta.
Saari paljastui toiseksi, miltei tuntemattomaksi aavikkosaareksi pohjoisessa. Sieltä tunnettiin vain pieni matorankylä rannikolta. Matkaa sinne olisi muutamia tunteja.