Nazorakien tukikohta, kokoushuone

”Hänellä oli kyllä pointti, miksi emme hyökänneet muiden mukana?” ilmavoimia komentava nykyinen 003 kysyi viitaten Kenraaliluutnantin sanoihin.
”Tuo hyökkäys ei tuhoa Klaania. Vaikka se kuinka heikentäisikin sitä, ei se tuhoa Klaania millään, olen tietoinen siitä, että heillä on hätävarajärjestelmiä. Klaanin järjestöä ei yhdessä yössä noin pienillä joukoilla täysin lyödä” Kenraali 001 valaisi. ”Meidän kannalta on aina vain parempi, mitä myöhemmin joudumme tekemään suuria hyökkäyksiä. Liittolaisemme heikentäkööt vihollistamme, puutumme peliin myöhemmin. Sitä paitsi, suunnitelmakaan ei ole vielä valmis.”

Tämän jälkeen molemmat torakat olivat hiljaa, ja katsoivat näytöltä Klaanin linnakkeen kaoottisia tapahtumia.

Lentokone

Ämkoo ohjasti vuorollaan lentokonetta. Snowmanin päätä särki ja häntä huimasi, joten he olivat yhteistuumin pitäneet viisaampana, jos Ämkoo hoitaisi pilotin hommat toistaiseksi.

Lumiukko nojasi sivuikkunaan mietteliäänä, ja tuijotti taivaan pimeyteen, he lensivät nyt tumman pilviverhon sisällä, eikä missään suunnassa näkynyt oikeastaan mitään. Snowman ei tiennyt, mikä hänen päätään vaivasi. Hän tiesi vain, että sitä koski, ja välillä hän oli lähellä pyörtyäkin. Ämkoollakaan ei ollut vastauksia päänsärkyyn, tai ainakaan hän ei kertonut epäilyksistään Snowmanille.

Lumiukko itse ei kuitenkaan ollut niinkään huolissaan itse päänsärystä. Jokin muu hänen päänsä sisällä vaivasi enemmän: hän oli oikeasti miettinyt Klaanin pettämistä. Mietti edelleen. Mutta se olisi kaikkien parhaaksi. Paitsi että jos olisi, niin miksi en saisi kertoa siitä muille? Ehkä muut eivät näkisi asiaa selkeästi. Mutta miksi minäkään näkisin?

Snowman pudisti päätään. Hänen ajatuksensa kulkivat samoja ratoja ties kuinka monennen kerran. Vaikka sitä ei moni hänen hilpeästä olemuksesta ehkä uskonutkaan, eivät synkät ajatukset olleet lumiukolle lainkaan vieraita. Mutta näissä kyseisissä mietteissä tuntui olevan jotain tavallisesta poikkeavaa. Aivan kuin… Osa ajatuksista ei olisi omiani.