Pimeys Klaanin tai sitä ympäröivien merien alla

Manun tiimi oli kävellyt oudolta haisevassa tunnelissa jo tunteja. Viimeisestä välikohtauksesta oli kulunut Keetongun arvioiden mukaan ainakin neljätoista tuntia. Heidän yllään oli yhä Manun luoma turvaa tuova pimeys, mutta se esti tarkan näkemisen useimmilta ryhmän jäseniltä Makutaa ja kiikarisilmäistä kyborgitoaa lukuunottamatta. He olivat lisänneet hieman valoa vain kahden lyhyen tauon ajaksi.

”Tämä on kuin videopelistä. Etenemme käytävässä kohti vihollisen tukikohtaa ja tapamme eteen tulevat kätyrit”, Keetongu sanoi.

”Paitsi jos kuolemme, emme palaa takaisin tallennuspaikkaan”, sanoi MahriKingin ääni hänen edestään.

”Ei vanhoissa peleissä ollut tallennuspaikkoja.”

”…”

He jatkoivat kulkemista hiljaisuudessa, jonka rikkoi vain askelten ääni. Vaikka kaukana ylpuolella olisikin ollut meri, he eivät kuulisi sitä. Keetongun ja Manun raskaampi käynti erottui Toien askelista. Mitään torakkaan viittaavaa ei ollut näkynyt tai kuulunut aikoihin.

”Ne eivät käytä tätä tunnelia. Muuten olisimme kohdannut vastarintaa”, Summerganon sanoi.

”Eikö se ole vain hyvä?” Makuta Nui vastasi edestä.

”Mutta se ei ole luontevaa”, Summerganon vastasi. Hänen äänessään oli hermoistuneisuutta. Keetongu vaistosi saman.

”Ehkä se on ansa.”