Bio-Klaanin linnoitus, Makuta Nuin huone

Makuta Nui odotti. Odotti ruumista. Ruumista, jossa hän voisi olla. Olla, kunnes saisi uuden, paremman. Paremman siinä suhteessa, että se olisi viimein Makutahaarniska. Makutahaarniska pitäisi teettää Nynrah-haamuilla. Nynrah-haamuilla, joita ei Klaanissa ollut.

Huone oli sisustettu Makuta Nuin maun mukaan. Jokainen voi kuvitella mukavia pieniä yksityiskohtia, joita huoneesta voisi löytää. Väriskaala pyöri verenpunaisessa ja mustassa. Katosta roikkui ketjujen varassa mitä kummallisimpia esineitä ja asioita. Pöydätkin roikkuivat katosta ketjuilla sen sijaan, että olisivat seisseet lattialla jalkojen varassa. Pöydillä oli erinäisiä kemikaaleja. Huoneen perällä oli suuri, koristeellinen antiikkitakka. Sen ympärillä oli koristeellisia (verenpunaisia) sohvia ja nojatuoleja. Yhdellä näistä oli purkki, jossa Makuta Nuin olemus oli.

Sitten sisään ovesta, joka sattui sillä hetkellä olemaan lukitsematon, astui – Ämkoo.
”Terve, Manfred”, hän sanoi iloisesti.
Mitä hittoa… Makuta Nui ajatteli.
”Sinulle tuodaan ruumis tässä pian”, Ämkoo jatkoi.
Hyvä on. Ja miksi vaivaudut itse kertomaan tästä?
”No, minä ajattelin, että ehkä teen sen mieluummin itse, kuin annan tuon sekopään Matoranin tehdä sen.”
Sisään pomppi pinkinruskea Matoran, joka alkoi hyppiä Ämkoon ympärillä.
”Aloillasi, Helmeka. Hus. Mene pois.”
Makuta Nui katsoi Matorania kummissaan.
”Hän on seurannut minua koko ajan ollessani Klaanissa ja halunnut toteuttaa jokaisen pikku asian, josta mainitsen.”
Ämkoo lähti huoneesta Matoran kannoillaan. Pako oli selvästi tavoittelemisen arvoinen.