Matoron huone
Bio-Klaani

Jään Toa istui hieman kumarassa hänen pyörivällä, tummanvihreällä työtuolillaan. Puinen työpöytä hänen edessään oli, kuten tavallisestikin, täynnä papereita, kyniä ynnä muuta tavaraa.
Pöydän ääressä istujasta katsoen ovi oli sivulla. Suoraan takana oli suhteellisen suurikokoinen ikkuna, josta avautui näkymä Klaanin kaupunkiin ja tasangoille.
Suoraan ikkunan vieressä oli kaappi ja vanha arkku. Yhdessä nurkassa oli pitkä ja selvästi jonkun mukavuudenhaluisen omistama sänky. Tämän lisäksi huoneesta löytyi kirjahylly täynnä erilaisia teoksia.

Matoro nojasi ainoaan ehjään käteensä päällään. Kirkas aurinko paistoi hänen selkäänsä.
Toa oli näennäisesti rauhallinen, mutta hänen päänsä sisällä oli vilinä. Miten Kapura oli tiennyt Nukke-runosta? Miksi hän halusi runon?

Monet viime aikojen asioista olivat stressanneet Matoroa. Huhut petturista. Torakka-hyökkäys. Yleinen kireä ilmapiiri.
Nuket ja epäonnistunut Nimda-retki. Käsi. Enää Klaani ei tuntunut turvalliselta paratiisilta.

Jään Toalla oli omasta mielestään hyvä paineensietokyky, mutta se koski vain tilanteita, joissa piti toimia. Se hänen rakastamansa adrealiininpurske sai hänet kestämään mitä vain. Tavallisista, arkielämän asioista hän tuntui stressaavan enemmän kuin oli tarpeen.

Yksi asia tulvi aina Matoron mieleen. Vaikkei hän halunnut ajatella sitä, se tuli hänen mieleensä. Nuket.
Nyt Kapura vaati häntä palauttamaan mieleensä ne asiat. Totta kai hän toteuttaisi Kapuran oudon pyynnön. Olihan tämä Tulen Toa auttanut niin valtavasti kaikkia.
Matoro yritti palauttaa mieleensä Runon alkua. Hän muisti elävästi seinän, pimeän kammion… Verellä kirjoitetut sanat.

Et huutaa saa, et paetakaan
Kun Nuket tulevat hakemaan

Matoro kirjoitti hitain vedoin sanoja paperille.

Järkesi ovea kolkuttaa
Pian kaikki lukot aukeaa

Sanat tulivat kuin itsestään Matoron mieleen. Se oli pelottavaa, outoa.

Nihilisti hiljainen
Soutaa halki merien
Jalka Miehen Punaisen
Astuu läpi Ikuisen

Matoro tunsi haluavansa lopettaa muistelun, muttei voinut. Runo rullasi itsestään eteen päin hänen mielessään.

Polttouhri näkee sinut
Näkee kaikki, näkee minut
Valpas hahmo varjojen
Tuntee poltteen liekkien

Jokainen sana sai Matoron tärisemään entistä voimakkaammin. Hän ei ollut pelännyt pitkään aikaan ennen nukkeja.

Vie äänesi, huutosi, itkusi
Vatsastapuhujan nauru soi
Tunteesi, mielesi, sielusi
Ilman suuta et huutaa voi

Hän ei tiennyt, mitä runossa oli. Mitä nukeissa oli. Se oli jotain, jota kuolevainen ei voinut käsittää.

Rautaneito varjoton
Katse tuskan, turmion
Ja näkökentän takana
Hän aina odottaa

Nuket eivät olleet tästä maailmasta. Ne eivät voineet. Miten mikään tästä maailmasta oleva voisi olla näin… karmeaa.

Ja itse Linnunpelätti
Tuo painajaisten lähetti
Se haistaa aina pelkosi
Ja tulee luoksesi

Sanat tuntuivat uppoutuvan suoraan mieleen, kaikkien mielensujausten ja naamioiden läpi. Niistä ei voinut siirtää pois ajatuksiaan.

Ja Sätkynukke valkoinen
Ei anna sinun kitua
Käsi Miehen Punaisen
Jo alkaa veri maistua

Kun viimeinen sana oli ilmestynyt paperille, Matoro tunsi olonsa äärimmäisen huojentuneeksi. Kuin valtaisa taakka ja paha olo olisi kaikonnut tuohon paperiin.

Jään Toa taitteli paperin niin, ettei tekstiä nähnyt ulkopuolelta. Hän pujotti sen kirjekuoreen, joka yhdellä kädellä tehtynä on yllättävän vaikeaa. Lopuksi hän kirjoitti siihen Kapuran nimen ja vei postikonttoriin.