Bio-Klaani

Troopperi kapusi ylös. Räjähdys oli vaurioittanut tykkiä, ja paineaalto oli paiskannut hänet maahan niin kovin, että vieläkin tuntui. Troopperin oikea käsi oli aivan tunnoton, vasen oli jäänyt tämän melko kookkaan Toan kyljen alle.

Auts. Siinä oli ytyä.

Hän otti tukea vasemmalla kädellään eräästä ammuslaatikosta. Maassa oli sirpaleita ja kivenkappaleita. Troopperin silmään pilkisti jokin hieman erilainen kappale, jonka hän tunnisti pomminsirpaleeksi. Hän kyykistyi vaivalloisesti, ja vilkaisi torakoiden logolla varustettua harmaata palasta. Hän nousi, ja kohteliaasti tallasi jalallaan juuri torakkamerkin päälle.

Kiivettyään tornista alas, sinne oli ilmaantunut joukko taas niin urhealla tuulella olevia lääkintämatoraneja. Yksi tyrkytti hänelle jotain mönjää, joka oli olevinaan kipulääkettä. Toiset halusivat viedä hänet sairasosastolle.

“Minulla on nyt muutakin puuhaa, ettekö te tajua?”

“Mutta velvollisuutemme on auttaa haavoittuneita.”

“Minulla on omiakin velvollisuuksia, ja voin todeta, että saadaan parempaa jälkeä aikaan, kun molemmat auttavat muita, eivätkä häiritse toisiaan turhanpäiväisillä askareilla. Minä voin muutenkin aivan tarpeeksi hyvin, ainakin toistaisesti.”

Troopperi lähti harppomaan kohti erästä sortunutta rakennusta, jonka raunioista pilkotti Matoranin käsi, ja jätti Matoranit vänkäämään keskenään ja huutelemaan hänen peräänsä. Troopperi nykäisi kättä varovasti. Se oli irrallinen.

Minä niin inhoan sitä kun ne jättävät tavaransa levälleen.