Ämkoon veljeskunnan saaren ranta

Kevyt merituuli koetteli ilmassa leijailevia torakkain ankkuroimia ilmalaivoja, mutta siitä huolimatta ne eivät liikahtaneetkaan. Ilmalaivoista maahan valuneet torakat ja erilaiset rakennusmateriaalit sen sijaan liikkuivat. Rannalle oli jo hetki sitten noussut suunnaton määrä erilaisia telttarakennuksia, huoltopisteitä ja siinä samalla muutama tähystystorni.

Kaksi värityksensä puolesta täydellisesti viidakon väreihin sulautuvaa matorania tarkkaili rannan tilannetta erään rantametsän korkeimman puun lehvästöstä käsin. Päähänsä nämä matoranit olivat sitoneet huppumaiset vaatteet, jotka peittivät heidän naamionsa lähes täydellisesti silmiä lukuunottamatta. Molemmilla matoraneista oli mukanaan kookkaat kiikarit, joilla nämä tutkailivat nazorakien puuhia tarkkaavaisesti.

Hetken tarkkailtuaan matoranit pudottautuivat alas puusta miltei äänettömästi. Sitten he lähtivät kohti veljeskunnan tukikohtaa niin nopeasti kuin pienillä kintuillaan suinkin pääsivät.

– – –

“Viimeistään tässä vaiheessa voinemme varmuudella sanoa, että ne ovat tulleet jäädäkseen”, Ämkoo murahti ja irvisti ilkeän näköisesti.
“Jos vakoojiimme on uskomista, pääsisimme tarvittaessa hyvinkin lähelle torakoiden valloituskeskusta lännestä käsin”, aloitti Ämkoon vieressä seisova Johtaja “mutta oletko varma, että se on hyvä idea?”

Ämkoo kääntyi Johtajaa kohti ja katsoi tätä pitkään, kuin arvioiden. Sitten admin avasi suunsa, ja sanoi jotain jota ei ollut sanonut pitkään aikaan.

“Tiedäthän, Leiter…”

Miesmuistiin ei ollut kukaan lausunut ääneen Johtajan synnyinnimeä. Sen kuullessaan matoran painoi katseensa oitis maahan, ja hiljeni.

“Meidän on tehtävä ensimmäinen siirto”, puhui Ämkoo. “Klaanista hälyttämäni apujoukot saattavat saapua teoriassa milloin tahansa, ja silloin torakoiden mielenkiinnon on oltava jossain muualla.”
“Ymmärrän”, Leiter vastasi ja kohotti katseensa takaisin Ämkoon silmien tasolle.

Miekkamies nousi seisomaan ja pudisti hieman pölyä viitastaan. Sitten tämä vilkaisi Leiteriä ilkikurisen näköisesti, ja sanoi:
“Jospa aloittaisimme Vihaisilla Linnuilla?“
Leiterin Miru-naamiolle levisi hillitty hymy.
“Tahtonne on lakini.”

– – –

003 tarkkaili kartallaan tapahtuvia liikkeitä tyytyväisenä Tulikärpäsen komentosillalla. Punainen kaulaliina hulmahti ilmavoimien komentajan kääntyessä nopeasti ympäri ja kävellessä sitten ikkunan tykö. Nazorak hymyili katsellessaan maiseman nopeaa muodonmuutosta hiekkarannasta torakkatukikohdaksi. 003 oli onnellinen.

– – –

Samaan aikaan rannan länsipuolella tapahtui jotain. Jokunen viidakon puu heilahti villisti ja taivaalla kävi kova vilinä. Paikalla vartiota pitävät nazorakit katselivat kummissaan rantametsän tapahtumia, mutta eivät epäonnekseen ymmärtäneet ottaa tilannetta vakavasti. Se, mitä torakat näkivät, ei näyttänyt vaaralliselta. Oikeastaan, näky oli jopa aika huvittava, suorastaan koominen.

“Kylläpä tuo punainen näyttää hölmöltä”, vartijanazorak sanoi toiselle osoitellen puun latvassa tähystävää pyöreähköä linturahia.
“Haha, joo. Ja katso tuota toista sen vieressä”, hihitteli toinen.
“Hahaha.”

Paikalle saapui pari muutakin torakkaa.

“jotain lintuja”
“heh”
“heh”

Ja sitten vielä yksi lisää.

“Täällä sitä vain tähystellään jotain tirppoja. Takaisin töihin siitä, pösil- mikä tuo on?”

Paikalle viimeisenä saapunut torakka ehti miltei väistää metsän kätköistä esiin nousseen matoranpartion ampuman tainnutusnuolen. Yksikään torakoista ei ehtinyt asiasta ääneen älähtää, vaan puolustuksensa täysin auki jättänyt vartiopartio kaatui yksi kerrallaan makaamaan rannan hietikolle.

“Nyt on kiire”, Enki murahti kumppaneilleen. “Noilla ei mene kauaa huomata, että jotain on tekeillä.”
“Tämä on hulluutta…” jupisi valtavaa ritsaa toisen matoranin kanssa kantava Otlek.
“Olet kuitenkin aina halunnut tehdä tämän, etkö vain”, Enki naurahti.
“En voi kieltää”, kuului Otlekin vastaus.

– – –

Hetken kuluttua ulkoa kuuluva jytinä sai torakka 003:n hämmästyneet kasvot painautumaan tiukasti kiinni komentosillan ikkunalasiin. Ilmavoimien komentaja ei ollut uskoa silmiään.