Tuntematon

Visokilla ei ollut taaskaan käsitystä siitä, missä hän oli. Hän seisoi synkällä saarella, jota ympäröi sysimusta meri. Taivas oli niin syvän tummansininen, että sitä oli hankala erottaa mustista pilvistä. Keli oli tyyni ja siksi kokonaisvaltainen pimeyskin oli hyvin aavemainen. Mieluummin Visokki olisi ollut kunnon myrskyssä kuin tyynessä pimeydessä. Taivaalla ei ollut edes minkäänlaista valonlähdettä; ei kuuta, ei tähtiä, ei mitään. Kaiken kruunasi syvä hiljaisuus. Rahi ei ollut ikinä kuullut aisteillaan niin syvää hiljaisuutta, jonka Avde yht’äkkiä rikkoi heleällä kuusisyvyisellä demoniäänellään:

”Voi ystäväni, etkö vieläkään anna periksi?” Visokin viereen ilmestynyt Avde katseli visorakia säälivästi. Admin ei tottumuksesta enää säikähtänyt Avden yht’äkkistä ilmestymistä eikä kääntänyt edes katsettaan tätä päin.

“En, ikinä. Tiedät, ettei tästä ole mitään hyötyä.”

”Voi, on. Totta kai on. Miten jokin noin viisas voi silti olla ymmärtämättä selvää tarkoitusperääni?”

“Vaikka yrittäisit saada minut minkälaiseen mielimaailman”loukkuun”, se ei estä päätöstäni, että en aiheuta ystävilleni harmia. Et saa minua myöskään puolellesi, tiedät sen varsin hyvin.”

”Vahvinkin mieli voi joskus pettää, Visokki hyvä.”

“Voi, jos sen antaa pettää. Minä en anna.”

”Parhainkaan telepaatti ei voi estää rahi-pedon luontoaan välillä rakoilemasta.”

Visokin mieleen tunkeutuivat epämiellyttävät muistot Yö Kauhusta, jossa Avde oli viimeksi samaisen asian maininnut. Asia puistatti rahia edelleen, mutta visorak osasi jo hylätä tähän liittyvät voimakkaat tunteensa. Hän tiesi, että Avde yritti vain saada häntä puolelleen, eikä siksi ottanut tätä enää niin tosissaankaan. Kahden viikon pakotettu oleminen Punaisen Miehen seurassa ei ollutkaan ainoastaan huono asia. Visorak tunsi Avden ja hänen tarkoitusperänsä jo paremmin. Admin toivoi syvästi, ettei asia olisi myös päinvastoin. Visokki ei tiennyt oliko se huono vai hyvä asia, mutta hän alkoi myös luottaa Avdeen jollain tasolla. Hänelle oli syntynyt luottamus siitä, ettei Punainen Mies aikonut tappaa häntä. Olisihan muuten jo jotain suurempaa tapahtunut tämän kahden viikon aikana. Kaikesta huolimatta kaikkea visorakin pelkoa se ei silti ollut vienyt. Ajatus Avdeen luottamisestakin oli jo liian pelottava, joten Visokki ei siksi halunnut ajatella asiaa sen enempää.

“Minun rahi-petoni on rakoillut jo elämäni aikana aivan tarpeeksi. Sen ei tarvitse rakoilla enää.”

Avde ei vastannut, katseli vain tummansinistä taivasta hiljaa samalla kuin hymy levisi hänen kasvoilleen. Visokille hyvin tutuksi käynyt kuusiääninen nauru kaikui kaikessa tyyneydessä.
Avden mieleltä suojautuminen ei vaatinut enää Visokin koko keskittymiskykyä, sillä demonikuoron mieli oli tuttu, jos se edes tuttu jatkuvasti muotoa muuttavana voi olla. Visokki oli vaipunut ajatuksiinsa ja siksikään ei ollut jaksanut antaa suurempaa ajatusta Avden samoille vanhoille taivutteluille.
Admin oli tuijotellut jo jonkin aikaa tummaa taivasta ja kuunnellut hiljaisuutta, joka lankesi taas Punaisen Miehen lopetettua naurunsa. Visokille tuli mieleen Tyhjyys, josta he olivat joskus Tawan kanssa keskustelleet. Olisiko se tällaista? Kaikkialla on synkkää ja tyyntä. Ei äänen ääntä. Ei elämää.

Ensimmäistä kertaa pitkän elämänsä aikana Visokkia vaivasi koti-ikävä. Omituisinta tässä oli se, että visorakilla ei ole ikinä ollut kotia. Hän ei myöskään ikinä ole ollut Klaanista pois näin pitkää aikaa, jotta voisi jotain tällaista tuntea. Kaikki se ilmapiiri. Kaikki ne tyypit. Ja Visokille jotain hyvin tärkeää: tausta. Kukaan ei katso kieroon, jos joku, kuten hän, on ollut vihollisen leivissä aikaisemmin ja syyllistynyt tarpeettoman moneen tappoon. Klaani on hänelle enemmän kuin koti. Se on koko elämä. Nyt, enemmän kuin koskaan, hän halusi takaisin Bio-Klaaniin. Puuttuvaa adminia varmasti tarvittaisiin.

Parasiitti oli myös osaltaan tuonut yksinäisyyden. Visokki ei ollut uskaltanut Avden läsnäollessa ottaa yhteyttä kehenkään klaanilaiseen, koska parasiitti leviäisi ilman muuta. Sitä hyväntahtoinen visorak ei ikinä haluaisi tehdä ystävilleen. Mieluummin hän kärsi itse. Tässä tapauksessa muut kuitenkin joutuivat myös kärsimään. Klaanilaisille oli vaikeaa kertoa omaa olinpaikkaansa, jos sitä ei itsekkään tiennyt. Visokki ei halunnut muistella niitä epätoivoisia ääniä, jotka anelivat tätä tietoa hänen harvoilla yhteydenotoillaan Klaaniin. Tawan aneleva ääni oli jäänyt erityisesti rahin mieleen. Hän ei halunnut ajatella sitä, mutta muistikuva tuli pakosta.

”Tawa, minullakin on ikävä sinua…” visorak sanoi mielessään.
Tawa kaikista tämänhetkisistä asioista Visokkia eniten huolestutti. Yö Kauhun hirveyksien jäljiltä Tawalle oli jäänyt jo ihan tarpeeksi hommia hoidettavaksi, puhumattakaan Toan henkisestä tilasta. Visorak toivoi, että muut adminit ovat olleet Tawan tukena sillä aikaa kun hän on ollut täällä kirotussa Avden loukussa. Visokki oli yleensä aina se, joka auttoi kun Tawan hermot pettivät. Admin tunsi suurta häpeää siitä, että on ollut näin kauan poissa. Visokki ei myöskään tiennyt kuinka kauan joutuisi olemaan vielä täällä.

Joutuisi? Joudunko minä? Miksen minä itse voisi päästä täältä pois omin avuin? Klaani tarvitsee minua! Pääsen täältä pois vaikka väkisin.

Visokki havaihtui ajatuksistaan ja kääntyi yllättäen Avdea päin. Tämän olemus oli edelleen musta hämähäkkimäinen, jolla Avde oli yrittänyt visorakia kiusata koko ajan. Admin ei kuitenkaan ollut hämääntynyt tästä.

Nyt Visokki keskitti kaikki voimansa ja lähti hyökkäämään kohti Avden mieltä. Musta olento hätkähti odottamattomasta hyökkäyksestä samalla kun alkoi suojata mieltään ja muutti muotoaan mustaksi epämääräisenmuotoiseksi klöntiksi leijaillen ilmassa. Visokki oli saanut jo etumatkaa ja sai iskettyä ensimmäistä kertaa melkein täysin suojaamattomaan Avden mieleen ainakin vähäksi aikaa. Ympäristön tyyni olemus muuttui hetkessä myrskyksi, aivan kuin tilauksesta. Avden satunnainen olemus näytti siltä, ettei tiennyt miten päin olisi, ihan kuin se normaalistikaan olisi tiennyt. Musta massa heilahteli ja leijaili ilmassa holtittomasti, kun Visokki pommitti tämän mieltä jatkuvana aaltona. Visorak alkoi tuntea myös jotain omassa mielessään ja nosti suojausta. Musta olento ei enää heilunut yhtä holtittomasti. Visokin etumatka oli siis käytetty.

”Minun visorakini aloitti vastarinnan, vai?” kysyi Avden musta olemus, joka alkoi nauraa kymmenillä suillansa demonisesti. Visokki pommitti Punaisen miehen mustan muodon mieltä entistä kovemmin pitäen oman suojauksensa tasapainossa.

“Minä en ole sinun visorakisi. En kuulu kenellekään. Itse asiassa olen ainut visorak, joka ei kuulu kenellekään!”

Avden hymyt hyytyivät hetkeksi ja hän näytti taas keskittyvät kovemmin. Visokki lähetti ladatun Rhotukan kohti mustaa mössöä. Rhotuka meni mössön läpi tehden siihen reiän.

”Mössön salaisuus on se, että se on mössöä. Nyt tiedän miksi Matoran-Avde ei näyttäydy taistellessa…” Visokki mietti aloittaen kunnollisen Rhotuka –pommituksen äskeisestä huolimatta.

Avde hallitsi ympäristöä ja myrsky vain koveni. Visokin Rhotukat lentelivät kovan myrskyn vaikutuksesta miten sattui ja tämä joutui myös itse väistelemään omia aseitaan. Visorak manasi, kun joutui keskittymään väistelemiseen ja laskemaan Avden mielen pommitustasoa. Rahi perui mielipiteensä myrskyn paremmuudesta tyyneyden rinnalla.

”Miten sinä, ystäväni, voit kuvitella voittavasi minut, jos tämä ympäristö on kokonaan minun hallittavissani?” Avde kysyi naurun taas raikaessa.

”Missä me edes olemme? Onko tämä vain mielikuvitustasi? Onko tämä totta ollenkaan?” Visokki vastasi.

”Voi, sitä sinä et saa ikinä tietää, ystäväni…” Avde nostatti myrskyä entisestään, jolloin Visokin oli vaikea pysyä jopa itse olemaan lentämättä myrskyn mukana.

Mustasta olennosta ilmestyneet kymmenet lonkerot alkoivat lähestyä visorakia.

Visokilla ei ollut yhden yhtä suunnitelmaa mielessään, joten hän päätti tyytyä samaan taktiikkaan kuin viimeksikin. Hän hyppäsi suoraan Avden kasvoille, tai oletetuille sellaisille, tuulen voiman avittamana, mikä sai mustan mössön jopa hieman heilahtamaan taaksepäin, jolloin Visokki sai hyökättyä Punaisen Miehen mieleen hetkeksi syvemmin. Sen johdosta myrsky hellitti riittävästi, sillä Avde ei pystynyt keskittymään sään ylläpitämiseen. Visokki iski pihtimillään Avden naamaan, mikä ei myöskään näyttänyt Punaista Miestä haittaavan. Avden mustat lonkerot kulkivat edelleen kohti Visokkia, joka ei tätä huomannut ennen kuin ne olivat jo hänessä kiinni. Visorak yritti kovasti huitoa mustia lonkeroita itsestään irti pistimillään, tuloksetta. Lonkeroiden lähde nauroi taas hervottomasti.

Samalla Visokki tunsi, kuinka yhtäaikaisesti hänen mieleensä yritettiin hyökätä entistä kovemmin. Rahi nosti keskittymistään suojaukseen, mikä vähensi lonkeroihin keskittymistä. Avden nauru jatkui ja koveni. Sekin yritti hajottaa Visokin mieltä, vaikka visorak oli sitäkin jo paljon kuullut. Siihen ei kuitenkaan näemmä voinut tottua. Naurua. Naurua. Naurua. Kovempaa naurua. Entistä kovempaa naurua. Lonkerot olivat aikaisempaa tiukemmassa otteessa. Kaikki alkoi pimetä.

Pimeys

Visokki ei tuntenut enää lonkeroiden tiukkaa otetta ympärillään, mutta rahin päähän alkoi koskea. Visorak oli nyt täydessä pimeydessä, edessään hymyilevä matoran -muodossaan oleva Avde. Päänsärky senkun yltyi.

”Missä …minä …olen?” Visorakin ajatus takelteli.

Yht’äkkiä Avden viereen käveli pimeydestä joku, jonka nähdessään Visokki ei voinut uskoa silmiään. Samalla päänsärky oli tiessään. Avden vieressä seisoi nyt mustakeltainen visorak, joka tuijotti tuimasti Visokkia. Tämä Oohnorak oli Visokille hyvin tuttu ja toi mieleen kipeitä muistoja, jotka admin oli jo yrittänyt unohtaa. Visokki tuijotti vanhaa taistelukumppaniaan, hyvää visorak –ystäväänsä. Kesti hetken, ennen kuin hän sai sanoja ulos.

”Si-si-sinä?” Visokki sai sanottua. Hänestä oli outoa puhua visorakia pitkästä aikaa. Itse asiassa siitä oli ihan järkyttävän pitkä aika.

Oohnorak pyöräytti silmiään:

”Minä minä. Muistatko sinä muka vielä minut?”

”Mi- miten minä voisin muka unohtaa?” Admin vastasi.

”Ajattelin, että petturi olisi jo unohtanut…” Oohnorak käänsi huomionsa pois Visokista ja katseli muualle.

”En minä- En minä ole petturi… Tai en halua olla.” Visokki vastasi anteeksipyytelevästi.

”Mutta silti jätit meidät kaikki? Olisimme suurimpia voimia koko universumissa, jos olisit jäänyt!” Oohnorak huusi suutuksissaan. Visorakiksi suuttuminen kuulosti kieltä tuntemattoman mielestä enemmänkin loputtomalta kirosanojen litanialta.

”Olit parhaassa mahdollisessa asemassa ja sitten jätit kaiken? En ymmärrä. En vain ymmärrä.” Oohnorak katsoi Visokin ohi pimeyteen.

”Minun oli pakko tehdä se, tiedät, että minun oli pakko. En ole katunut sitä päätöstä koskaan!” Visokki vastasi katsoen ystäväänsä hämmennyksen ja säälin vallassa. Samalla visorakin mielessä pyöri päivä, jolloin hän pakeni Makutan visorak -laumasta. Visokki jätti vain kaiken eikä kertonut kenellekään. Admin kääntyi Avden puoleen:

”Mitä sinä olet tehnyt ystävälleni?” Visokki oli kauhuissaan tästä kaikesta.

Avden nauru, tällä kertaa vain yhdellä suulla, kaikui ensin, jonka jälkeen hän vastasi:

”Ystävällesi? Ystäväsi sanoo sinua petturiksi. Sitä paitsi, hän itse tuli tänne. En minä ole tehnyt mitään ystävällesi.” Ja Avden nauru jatkui.

”En, minä en usko tuota” , Visokki yritti rauhoitella itseään.

”Mistä sinä voit tietää, miten ystäväsi on muuttunut vuosisadoissa?” Avde keskeytti naurunsa hetkeksi, ihan vain siksi, että Visokki saisi miettiä tätä kaikkea rauhassa.

Jos visorak olisi voinut itkeä, Visokki olisi tehnyt sen nyt. Mielenpäälle tuli kuitenkin muita asioita, sillä päänsärky iski taas kuin kirkkaalta taivaalta. Pimeydestä, Visokin ystävän vierestä, käveli uusi hahmo näkyviin. Päänsärky lakkasi, kun Visokki tajusi, kuka tulija oli ja samalla hän perääntyi neljällä jalallaan niin kauas kuin vain hahmosta pääsi. Avde nauroi mielessään, sillä näytti siltä, kun visorak olisi nähnyt aaveen.

Visokki yritti tasata hengitystään ja hän oli ladannut Rhotukansa varmuuden vuoksi, vaikka oli mielestään turvallisen välimatkan päässä hahmosta.

”Mata Nui, rukoilen, ettei tämä ole totta. Anna tämän olla vain unta.”

Hahmo jäi seisomaan Avden ja Oohnorakin viereen, eikä se tehnyt elettäkään taistellakseen tai puhuakseen. Visokki hiipi lähemmäs kolmen hahmon riviä ja yritti saada sanoja taas ulos:

”Re-Re-Relak?”

Pimeydestä tullut hahmo oli Makuta. Hahmo näytti Makutan, Rakshin ja Skakdin yhdistelmältä, sillä hänellä oli Skakdikynnet ja –jalat. Hän oli kauttaaltaan punamusta ja olemuksen kruunasi iso punainen Rakshi-pää ja musta viitta. Vartalo ei ollut kovin massiivinen. Makuta nauroi vastaukseksi Visokin kysymykseen.

”Kyllä, Visokki. Et usko, miten olen kaivannut sinua.” Makuta, Relak nimeltään, vastasi hymyillen. Visokki alkoi perääntyä hieman takaisinpäin saman tien. Relakin äänensävy karmi jo häntä aivan tarpeeksi. Admin ei ollut nähnyt tätä Makutaa sen jälkeen, kun oli jättänyt kaiken.

Visorak alkoi olla varma, että tämä oli jotain muuta kuin todellisuutta, sillä Relak olisi muuten jo hyökkäyksessä arvokkaimman visorakinsa takaisinsaamiseksi.

”Muistoja, ihan liikaa muistoja…” Visokki mietti. Avde nauroi Visorakin henkiselle kärsimykselle.

Visokki yritti taas koota itseään ja saada selvyyttä tähän kaikkeen:

”Ta-Tarkoittaako tämä, että te kaikki olette nyt Avden puolella?”

Avde myhäili entisestään:

”Toistan sen, mitä jo sanoin, ystäväni. He ovat valinneet puolensa. Siksi he ovat täällä.”

Visokki nielaisi. Joutuisiko hän nyt taistelemaan noita kolmea vastaan? Siinä tapauksessa visorak olisi tuhoon tuomittu. Pelko alkoi taas kasvaa Visokin mielessä. Lisäksi visorak yritti aina välttää ystäviään vastaan taistelemisen. Hän ei haluaisi taistella visorak -ystäväänsä vastaan.

Samalla hetkellä Visokin pahin pelko toteutui. Avden muoto muuttui mustaksi lonkeroiseksi massaksi ja alkoi liikkua Adminia kohti Makutan ja visorakin kanssa. Visokki latasi Rhotukansa ja yritti keskittyä mielenvoimiinsa, mutta yltynyt päänsärky tuli taas kuin tyhjästä ja esti keskittymisen. Kolme hahmoa lähestyivät nopeasti, eikä Visokki saanut päätään kasaan millään. Hän huusi, huusi niin kovaa kuin pystyi ja lähti perääntymään samalla yrittäen pommittaa Rhotukoita, mutta ei pystynyt keskittymään niihinkään. Avde, Relak ja ei-nimeä-omaava –Oohnorak olivat jo Visokin edessä ja kaikki kolme aloittivat hyökkäyksen tismalleen samaan aikaan. Adminin päähän koski jo niin paljon, että pää tuntui räjähtävän. Visokki ei jaksanut edes yrittää puolustaa. Hän ei pystynyt. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Päänsärky yltyi yltymistään ja Visokki huusi, vaikka ei itse enää kuullut mitään. Hän tunsi putoavansa, putoavansa ja putoavansa. Yht’äkkiä kolmea hahmoa ei ollutkaan enää hänen ympärillään, oli vain pimeys. Päänsärky oli taas tiessään. Visorakin jalat pettivät.

”Mitä-Mitä ihmettä tuo oli? Jos pään räjäyttäminen tuntuu tuolta, en kyllä ikinä tee sitä enää kenellekään…” Visokki katseli pimeyttä ja mietti mitä tapahtui ennen äskeistä muistojen helvettiä. Avde. Lonkerot. Pimeys.
”EIH! Suojaukseni petti!” Visokki tajusi. Avden nauru raikasi taas kaikkialla, mutta tätä ei näkynyt missään eikä visorak tuntenut tämän mieltä.

”Haluatko uudestaan muistojen ja painajaisten maailmaan, ystäväni?” Avde kysyi nauraen.

Visokki ei vastannut. Hän oli syvästi vihainen Avdelle ja vielä enemmän itselleen, että oli antanut suojauksensa pettää. Avde sai iskettyä sekunniksi siihen pieneen suojauksen aukkoon. Tosin, lonkeroiden kuristamana oli vaikea keskittyä. Visorak ei silti antaisi sitä itselleen ikinä anteeksi. Samalla hän kuitenkin oli hyvin huojentunut, ettei se ollut totta.

”Tehdäänkö taas vaihtokauppa?” Avden ääni jatkoi.

”…Kuten?” Visokki vastasi epäilevästi.

”Muisto Nimdasta minulle, vapaus sinulle.”