Syvällä jalassa

Auringon viimeiset säteet värjäsivät koko kaupungin oranssilla punaisuudellaan. Nimda-temppelien rakennusmateriaalina käytetystä hiekanvärisestä kivestä rakennetut talot seisoivat vieri vieressä pienen saarekkeen kokonaan täyttäen, ja saaren takaosa kohosi jyrkkänä kalliona korkeuksiin. Kallioisen kohoutuman rinteille ei ollut ollut mahdollista rakentaa taloja jyrkkyyden vuoksi, mutta aivan sileällä huipulla makasi suuri palatsinomainen rakennelma, jonka kupoliset katot koristivat jadenvihreydellään ja kultakoristeluillaan muuten niin kivisen kaupungin.

Kaupungin asukkaita ei näkynyt missään: kadut olivat tyhjiä, oli aivan hiljaista. Kaikki istuivat kotonaan odottamassa ja pelkäämässä tulevaa, sillä horisonttiin ilmestynyt ilma-alus oli ollut pappien ennustusten kohde jo hyvin kauan. Nyt Arkkienkeli lipui taivaan halki roottorit julmasti jyristen ja synkät, pyöreät mutta rosoiset muodot terävinä loistaen. Ilma-aluksessa ei ollut virtaviivaisia muotoja, se ei varsinaisesti näyttänyt ilma-alukselta – pikemminkin pieneltä planeetalta. Se oli valtavan kokoinen musta metallipallo, josta näytti ikään kuin kasvavan samasta mustasta metallista tehtyjä goottilaisen katedraalin torneja. Rakennustyyli oli selvän koukeroinen ja piikikäs, tornit olivat täynnä teräviä sahalaitaisia rakennelmia ja pyöreitä ikkuna-aukkoja, joissa ei tosin ollut mitään lasista. Lisäksi sieltä täältä mustaa palloa näytti tunkeutuvan esiin julmia metallipiikkejä, teräviä kuin kuoleman viimeinen nauru, jonka vainajaparka kuulee hänen iskiessään viikatteensa tämän rintakehään. Useita luonnottoman kokoisia ketjuja roikkui myös sieltä täältä, eikä vain roikkunut: irtonaiset täysin hiljaiset kettingit tuntuivat osittain uhmaavan painovoimaa siellä, missä niiden olisi pitänyt roikkua alaspäin. Ne sojottivat ja liikuskelivat mielensä mukaan poispäin pallosta. Katselijasta ehkä huolestuttavimmilta näyttävät ulokkeet olivat kuitenkin suuret tykit, jotka osoittivat suoraan pallon lentosuuntaan. Pallon oletetussa pohjassa oli myös pommien pudottamiseen tarkoitettuja säiliöitä, joista pystyi hieman päättelemään pallon asennon ajassa ja avaruudessa.

Palatsin pääovet avautuivat, ja pihalle astui mustaan kaapuun pukeutunut Matoran, jonka mustalla kanohi Akakulla oli muinaisia kaiverruksia. Pappi polvistui selkä kohti ovea ja tuskin kiinnitti huomiota takaansa tuleviin muihin hahmoihin, jotka tekivät samoin kuin hän ja polvistuivat hänen taakseen samaan asentoon. Pian hahmot alkoivat messuta kovaan ääneen kielellä, jota moni ei tuntenut, muinaisella kielellä, jota kukaan ei enää puhunut.

Arkkienkeli oli saavuttanut kaupungin ja oli ensimmäisten talojen kohdalla saaren reunalla. Pommeja alkoi putoilla kohti kaupunkia, ja valtaisat liekit roihahtivat niiden osuessa taloihin, jotka hävisivät lähes jäljettömiin jättäen jälkeensä liekehtiviä raunioita ja tuhkaa. Asukkaat menivät talojensa mukana. Liekit nuolivat viereisiä rakennuksia ja saavuttivat pian puoli kaupunkia. Lisää pommeja putoili, minne Arkkienkeli niitä kylvi matkallaan, ja pian tuhon vanaveden jättänyt alus oli puolessavälissä kaupunkia matkalla palatsille. Kaupunki oli haljennut kahtia, ja liekit etenivät melko symmetrisesti.

Yksinäinen kyynel vierähti hitaasti atheonistipapin kanohin silmäreiästä sanojen valuessa hänen suustaan yhä nopeammin. Muut papit olivat jo hiljentyneet. He tuijottivat alusta, joka oli ehkä kilometrin päässä. Tätä menoa – tällä nopeudella ja sen perusteella, mitä se oli jo tehnyt kaupungille – se törmäisi pian palatsiin ja aiheuttaisi hirvittävää jälkeä kärsimättä tuskin lainkaan itse, sen verran vankalta se näytti – ja piikikkäältä. Koko kaupunki ui liekkimeren keskellä.
Arkkienkeli pysäytti liikkeensä muutaman metrin päähän palatsin seinästä, ja epämääräinen pyöreä reikä ilmaantui satunnaiselta vaikuttavaan kohtaan aluksen rungossa. tikkaat laskeutuivat aukosta maahan kukkulan huipulle, aivan atheonistien eteen. He loivat katseensa ylös reiälle, josta tikkaat olivat tulleet, mutta maan tasalta kuului voimakas tömähdys, ja heidän silmänsä eivät pysyneet perässä, kun jokin oli jo heidän edessään. Etummainen pappi tuijotti suoraan mustanpuhuvan hahmon tummanpunaisiin silmiin.
Metalli välähti, ja papin pää lensi pitkässä paraabelimaisessa kaaressa oikealle ruumiin kaatuessa vasemmalle. Siitä kohtaa ruumista, missä pään oli tapana keikkua, oli nyt punainen suihkulähde, joka kasteli muut atheonistit. Nämä nousivat seisomaan, tarttuivat toisiaan käsistä kiinni muodostaen ketjun ja levittäytyivät varjelevasti oven eteen. Abzumo asteli rauhallisesti heitä kohti kolme vankia perässään: Summerganon, Mestari ja Sadje, joiden suut oli tukittu ja ruumiit sidottu; vain jalat oli jätetty vapaaksi, ja nämä kävelivät omilla jaloillaan Abzumon mustan insinöörin saattelemana.

Papit katselivat surkeana kauhistuttavaa näkyä, joka lähestyi heitä uhkaavan hitaasti. Makuta hymyili autuaasti ja veti verisen miekkansa huotraan.
”Toivon, etten joudu käyttämään sitä uudestaan, hyvät herrat.”
”Sinun ei olisi tarvinnut käyttää sitä ensinkään”, eräs mutisi vaimeasti.
”Tiedän sen. Ja tiedän, ettei minun ole pakko kieltäytyä käyttämästä sitä uudestaankaan.”
Pirullinen virne sai jumalanhylkäämän seurakunnan pappien taistelumoraalin murenemaan. Yksi heistä inahti ja yritti pakoon, mutta Abzumon syyttävä sormi singahti osoittamaan raukkaparkaa, ja musta säde ampaisi siitä muuttaen matoranin pään verisen nestemäisen hyytelön ja kiinteänhyllyvän aivomassan seokseksi ja kallonpalasiksi.
”Aivokudos tapetille räjähtää”, Abzumo lausui juhlallisesti mutta kuitenkin ääni vailla tunnetta, ja hänen musta viittansa sai hänet näyttämään demoniselta lepakolta. Hän olisi voinut näyttää todellisuudessakin lepakolta halutessaan, mikä olisi vaatinut vain yhden Matoranin absorbointia, minkä papit tiesivät vallan hyvin yrittäen välttää ajattelemasta asiaa.
”Nyt, kuka teistä haluaa olla seuraava?” makuta kysyi uhkaavasti. ”Vai annatteko vastarinnatta minun tulla sisään? Teillä on vaihtoehtoja. Ei monia, mutta niitä on.”
Papit – joku heistä itki – väistyivät makutan tieltä tämän kävellessä sisään ovesta. Astuttuaan käytävään hän mietti hetken ja sanoi sitten:
”Joku muu kävelee edeltä. Täällä voi olla ovela väijytys minua varten.”

Toinen insinööri kiipesi tikapuita alas Arkkienkelistä, minkä jälkeen tikkaat vedettiin takaisin ylös. Ilma-alus jäi kuitenkin paikalleen. Musta kasvoton olento käveli toisen kaltaisensa viereen ja tarttui kiinni lähimmän papin takaraivosta, raahasi tämän sisään ovesta ja pakotti kävelemään. Abzumo asteli tämän perään viitta heiluen, ja viimeisenä sisään keinui toinen insinööri tökkien vankeja eteenpäin. Loput papit odottivat kauan, kunnes syöksyivät äkkiä käytävään varoittaakseen tovereitaan.

”Suoraan Nimdan kammioon. En halua mitään viivytyksiä”, Abzumo sähisi atheonistipapille, jota hänen edessään kävelevä insinööri talutti.
”Mutta…”
”Elinaikasi lyhenee huomattavasti, jos sanot noin. Joten älä sano.”
Käytävät olivat niin pimeitä, ettei niiden yksityiskohtia erottanut. Täytyi vain kulkea eteenpäin. Abzumo aisti varjoissa matoranien hahmoja, jotka tuijottivat häntä pimeydestä ja uskoivat olevansa näkymättömiä valottomuudessa. Hän salli itselleen hymyn. Nämä kuolisivat pian. Kukaan ei jäisi eloon.

”Tuolla on Nimdan kammio”, pappi sanoi ja osoitti pitkän kävelyn jälkeen näkyvää käytävän päätä. Käytävän oviaukosta kajasti sinertävää valoa. Abzumo kiirehti varmistamaan, että oli tullut oikeaan paikkaan; hän juoksi ovelle mustat kätyrinsä kintereillään ja alkoi tuijottaa ovesta sisään. Hänen huomionsa kiinnittyi heti huoneen keskellä olevaan telineeseen.
”Kyllä, kyllä”, hän huokaisi. ”Huomaatko, ystäväiseni?” hän jatkoi papille. ”Sinun elinaikasi piteni huomattavasti.”
Tämän sanottuaan Abzumo napsautti sormiaan välinpitämättömästi jatkaen kävelyään kammioon, jolloin insinööri napsautti atheonistin niskan poikki.

Ruumis jäi lattialle makaamaan, ja heti joukkion mentyä ovesta sisään sen piiritti mustien hahmojen parvi. Abzumon korviin kantautui hiljaista itkua. Hän hymyili yhä leveämmin ja kiinnitti nyt huomiota huoneeseen, jossa seisoi.

Huone oli rakennettu muinaisista tummista kivenlohkareista, jotka eivät vastanneet lainkaan muun palatsin arkkitehtuuria. Laajan huoneen katon pitivät pystyssä korkeat pilarit, joita oli muutaman metrin välein ringissä kammion keskellä olevan telineen ympärillä. Telineen alla oleva lattia oli huomattavasti korkeammalla kuin ovensuun, sillä lattia kohosi portaittain huoneen keskustaa kohti. Huonetta valaisivat pylväisiin kiinnitetyt soihdut, jotka hohkasivat sinisiä liekkejä. Abzumoa ei mystiikka lumonnut – hän mietti, mahtoivatko atheonistit polttaa soihduissaan jotain alkoholia saadakseen aikaan sinertävät liekit mystisyyttä aiheuttaakseen.

Makuta asteli nyt kohti korokkeella seisovaa telinettä ja tuli yhä tietoisemmaksi siitä ikävästä tosiasiasta, että hän oli jälleen myöhässä. Telineellä ei ollut Nimdan sirua.
”Tämä. Tämä ei ole mahdollista”, hän henkäisi. ”Minä olen sataprosenttisen varma, että se on täällä.”
Hän kiersi korokkeen ympärillä ja tutki sitä. Ei sirua. Ei Epsilonia.
”Mitä tämä on.”

Syvältä huoneen perältä alkoi kuulua hyytävää naurua. Abzumo käännähti äänen suuntaan ja sähisi kuin pelästynyt muaka. Nauru voimistui ja loppui sitten yhtäkkiä.
”Abzumo, sinä olet hölmö.”
”Kuka siellä? Paljasta itsesi!”
”Jäikö sihinä sinussssta jälkeen, ystävä rakas?”
Varjoista astui esiin tumma varjo, varjo varjojen seasta. Varjo, jonka muodon Abzumo tunnisti aivan liian hyvin.
”Oliko sinulla ikävä?” sanoi Makuta Nui pilkallisesti – pidellen kädessään Nimdan sirua. Abzumon silmät laajenivat hänen nähtyään sirun, jota toinen makuta piteli kädessään, suorastaan osoitti häntä sillä. Hän perääntyi lähemmäs oviaukkoa ja heilautti kättään merkiksi palvelijoilleen.
Makuta Nui oli nyt korokkeen kohdalla ja potkaisi sen irti sellaisella voimalla, että se lentäessään osui yhteen pylvääseen murskaten siihen reiän, joka sai koko pylvään sortumaan. Toinen Abzumon mustista insinööreistä paiskasi Sadjen, Summerganonin ja Mestarin Manun vasemmalle puolelle ja lähestyi tätä hitaasti. Toinen insinööri lähestyi häntä oikealta – Abzumon vasemmalta – ja yhdessä nämä hyökkäsivät huoneen keskustassa seisovan makutan kimppuun.

Manu hymyili pahansuovasti ja asetti kätensä ikään kuin pysäyttääkseen insinöörit, toisen toista insinööriä vastaan ja toisen toista vastaan. Mustat olennot pysähtyivät kesken hyökkäyksensä kuin seinään ja putosivat maahan kiemurrelleen.
”Ei mieltä”, Manu lausui, ”ei voimaa.”
Abzumo kirosi äänen ja osoitti sormellaan Manua.
”Sinä et halua Nimdan sirua!” tämä kirkui. ”Et halunnut silloin, miksi haluaisit nyt?”
”Silloin”, Manu tuhahti, ”en tiennyt, miten sekaisin sinä olet. Ehkä tämä on ainoa keino pysäyttää sinun typerät suunnitelmasi.”
”Ssssinä et tiedä minun suunnitelmistani, hölmö!”
”Ehkä en, mutta ne eivät voi olla mitään kauhean älykästä. Sinä olet se hölmö, ja minä voitan. Minulla on Epsilon.”
Näin sanottuaan Manu katsoi Abzumoa suoraan silmiin ja virnisti mielipuolisesti. Abzumo ei voinut muuta kuin tuijottaa takaisin ja kauhistua. Hän vajosi polvilleen ja tarrasi päähänsä.
”Sinä kuolet tänään. Tänne pimeään. Yksin”, Manu sanoi monotonisella äänellä, joka ei tuntunut olevan hänen omansa. ”Myönnä pois. Sinä teit virheen.”
Abzumo alkoi karjua tuskasta ja hakkasi päätään lattiaan, joka alkoi murtua iskujen alla. Manu oli nyt aivan hiljaa ja katseli vihollisensa kärsimystä.
”Sinä itse aiheutit tämän”, hän sanoi lopulta. ”Aivan itse.”
Abzumo piteli yhä päätään nostaessaan kasvonsa maasta. Hänen naamionsa pinnalla valui verivana, mutta hän alkoi hihittää.
”Aivan itse”, hän toisti ja nauroi sairasta nauruaan.

Tässä vaiheessa Manu kiinnitti huomionsa panttivankeihin. Hän heilautti sormiaan heidän suuntaansa, jolloin suukapulat ja siteet irtosivat poksahtaen. Heti, kun Summerganonin suukapula oli irronnut, tämä parkaisi:
”Se on ansa!”
Manu ei ehtinyt reagoida, kun Sadje hyppäsi yliluonnollisella nopeudella ja voimalla häntä kohti. Pienen matoranin suu avautui valtaisaksi kidaksi ja puristui Makuta Nuin käden ympärille. Manu parkaisi, ja sitten räjähdys sokaisi Sugan silmät.

Makuta Nui oli lennähtänyt huoneen takaosaan. Hän nousi hitaasti maasta ja äkkäsi sitten oikean kätensä olevan verinen tynkä. Toisella puolella huonetta seisoi Makuta Abzumo pidellen kädessään Manun oikeaa kättä, joka puristi yhä Epsilonia.
”Aivan itse!” Abzumo kirkui ja repi Manun sormet irti yksi kerrallaan. Manu vilkaisi Sugaa. Tämä selvitti päätään siinä, mihin insinööri oli hänet alun perinkin jättänyt. Manun vieressä lillui jotain tervamaista mustaa ainesta – ainesta, joka oli hetki sitten näyttänyt matoralaiselta. Mestarin jäännökset makasivat Sugan vieressä samanlaisena kasana kuin Sadjenkin. Manu pystyi vain tuijottamaan turtana, kuinka Abzumo otti Nimdan sirun ja katseli sitä kuin maailman arvokkainta asiaa: ja kukaties se olikin hänelle juuri sitä.

”Makuta Nui”, Abzumo sanoi yhtäkkiä ja käänsi päänsä kohti Manua. ”Sinä olet se, joka kuolee tänään. Täällä. Myönnä. Teit. Virheen.”
Manu vain tuijotti. Hän ei osannut enää ajatella mitään muuta kuin häviötään. Abzumo asteli huoneen keskelle samalla tavalla kuin Manu hetki sitten ja nosti Nimdan korkealle päänsä ylle.
”Todellista voimaa, Manu, todellista voimaa!” hän nauroi ja nosti katseensa siruun. Epsilon alkoi hehkua sinertävästi kuin soihdut ikään, mutta äärimmäisen voimakkaasti.
”SINÄ ET TIEDÄ MITÄÄN TÄMÄN SIRUN VOIMASTA!” makuta karjaisi voimalla, joka oli rikkoa Sugan tärykalvot.
”MINÄ TIEDÄN. MINÄ OLEN.”
Abzumo nousi leijumaan ilmaan ja alkoi pyöriä ympäri kiihtyvällä nopeudella. Nimda hehkui yhä voimakkaammin ja voimakkaammin, se suorastaan säteili voimakkaita impulsseja, jotka pystyi tuntemaan ihollaan. Abzumon vauhti kiihtyi yhä nopeammaksi – vauhti oli suorastaan sairas.
”Tajuan sen nyt”, kuului kuiskaus Manun päässä. Summerganon tunsi saman äänen.
”Tajuan sen viimein”, Abzumon ääni jatkoi. ”Minä olen Ath. Minä olen tämän kaiken jumala. Ja minun kohtaloni on tuhota sinut, Makuta Nui. Sinä olet Atheon. Olet varas. Sinä olet paholainen, sinä olet helvetti. Sinä olet tämän maailman pahuus.”

Abzumon pyörimisliike pysähtyi kuin seinään. Hänen silmistään hohkasi samaa valoa kuin Nimdan sirusta hänen kädessään.
”Minä olen pelastus, armo ja anteeksianto!” hänen suunsa sanoi. ”Minä olen pimeyden karkottaja, valon tuoja!”
Manu katseli järkyttyneenä, mitä oli juuri tapahtumassa.
”Mutta varjo on valoa. Pimeys hyvyyttä. Pahuus kätkettyä rakkautta. Minä olen kaikkihyvä, kaikkivoipa, kaikkivaltias.”
”Sinä olet sairas sadistinen sekopää!” Manu karjui ja nousi pystyyn.
”Mmmmmakuta Nui!” Abzumo kirkui ja osoitti Manua vapaalla kädellään, joka ei pidellyt sirua. Manu lennähti suoraan seinään. Seinän sisään. Abzumo laskeutui takaisin maan pinnalle. Hän heilautti kättään ylimalkaisesti Manua kohti. Koko huone tärähti voimakkaasti, ja kaikki huoneen kattoa ylhäällä pitävät pilarit romahtivat. Summerganon nousi huojuen pystyyn ja huusi:
”Mitä sinä teet? Tapat meidät kaikki!”
Abzumo nuolaisi huuliaan ja siristi silmiään.
”Minä tapan teidät kaikki. Se siitä.”
Hän nosti kätensä ylös, ja katto romahti.

[spoil]G:tä täytyy kiittää siitä mielikuvasta, jonka hän antoi minulle Arkkienkelistä.[/spoil]