[spoil]Musiikin voi hyvin antaa soida vaikka koko osan.[/spoil]

Bio-Klaanin saari, heinää kasvava tasanko

Avaran maiseman keskellä päättäväisesti istuvalle kivelle, joka oli kuin pohjoisen horisontin peittävän Ämkoo-vuoren kateellinen pikkuserkku, oli levitetty saaren kartta. Se oli melko vanha ja lukuisten taittelukohtien halkoma, mutta siitä sai kuitenkin hyvin selvää. Kepe ja Snowie olivat kumartuneet kartan vierelle ja laskeneet laukkunsa ja reppunsa ympäröivään heinikkoon. Ottaen huomioon syksyisen ajankohdan, viime päivät olivat olleet melkoisen kuivia, eikä kaksikon tarvinnut murehtia varusteidensa, tai hyvänen aika sentään, eväidensä kastumista. Vaikka Kepellä olikin ”äärimmäisen modernilla ja ennen kaikkea rakkaudella suunnitellulla tiivistekelmukkaisella” vuorattu rinkka.

”…ja nyt suuntaamme länteen?” Snowie varmisti Kepen matkasuunnitelmaa.
”Juuri näin”, vastasi tiedemies.
”Ihanaa, kun olet näin hyvä matkanjärjestäjä. Paitsi että…”
”…mitä paitsi?”

Snowie naputteli valkealla sormellaan karttaa. Tuuman tai tovi aiemmin Kepe oli vetänyt iloisen sinisellä viivalla heidän reittinsä paperille. Se kulki ensin länsirannikon valtatietä pitkin Klaanin linnakkeelta pohjoiseen, siitä Nui-Koron rinteille jostain nykyisen torakkaiston hallitseman vyöhykkeen kohdilta, harhailua lumessa, ja siitä laskeutumisen suoraan etelään, kohti Nui-Koroa. Vanhalta pääkaupungilta matka oli johdattanut kaksikon askeleet hieman kierosti koukaten kartan vasemman laidan suuntaan. Vaikka reitti oli sinänsä ihan looginen ja noudatteli jonkinlaista tiestöä ja asutuskeskusten sijaintia, näytti se
”…hieman liian Turkas-huuruisen Niddin patikointiretkeltä eikä varsinaiselta tutkimusmatkalta.”
”…”
”…”

Kepe nappasi kartan käsiinsä ja alkoi sen huolellisen taittelun.
”Mutta tänne päästiin, vai mitä?” hän huomioitti asiaankuuluvasti. Snowie katsoi länteen.
”Niin… Tänne.”

Heidän matkansa seuraava etappi oli Lehu-metsä, saaren Ämkoo-vuoren eteläisen puoliskon koko länsiosuudet peittävä valtava ja laajalti tutkimaton metsä. Pääosin havupuustosta koostuva kasvillisuus sai omat mielenkiintoiset vivahteensa trooppisemmista kasveista, ja Kummitusten Suo oli flooraltaan aivan omaa luokkaansa.

Se oli saaren niitä osia, joita Allianssi ei ollut juuri havitellut. Siinä missä Zyglakit kyllä taisivat sissisodan vaikeassa maastossa, olihan Lehu-metsän rannikkoseutu ollut niiden koti jo kauan ennen alueen Matoralais-asutusta, oli metsän sydän suuri mysteeri ja pelonkin kohde. Se suojasi Klaanin linnaketta Allianssin hyökkäyksiltä tehokkaasti, mutta ei ollut harvinaista, että Matoralaisia tai väkevämpiäkin sotureita hävisi Lehun siimekseen.

Metsässä oli myös Matoralais-asutusta, mutta eteläosien omaperäisesti nimetun Hu-Koron lisäksi asutuskeskuksilla ei ollut yhteyttä Bio-Klaaniin tai muuhunkaan maailmaan. Kepen mielestä sikäläiset kylät olivat sen takia täydellisiä alkuperäiskulttuurien tutkimiselle ja Profeetan salaisuuksien selvittämiselle. Snowiesta se oli aika lailla karmivaa.

Lumiukko heitti repun selkäänsä ja laukun olalleen. Hän suoristi värikkääksi kirjaillun stolakangasasian, jota Kepe ei mieltänyt vaatteeksi, ja kiristi otsanauhaansa.
”Tuo paikka on aika ikävä öisin. Ehkä meidän kannattaisi sittenkin odottaa aamuun?” hän vielä ehdotti.
”Nyt on aamu”, Kepe löi henkisesti.
”…seuraavaan aamuun?”
”…”
”…”

Kepe ei kuitenkaan vielä nostanut reppua harteilleen.
”Hetken saat kuitenkin vielä kerätä kanttiasi. Nyt voisi nimittäin olla hyvä hetki lähettää Klaaniin tarkat koordinaattimme ja laittaa mukana tieto myös kulkusuunnastamme.”
Valkovihreä Toa kaivoi reppunsa suurimmasta sivutaskusta laatikon mallisen laatikon, joka olikin laatikon muotoinen radio. Hän asetti sen tukevasti kivelle, napautti harmaata kytkintä ja väänteli hassun näköistä ympyrähärpäkettä. Surrur, kone sanoi.
”Hurrur?” Kepe sanoi.

Hän ei saanut Klaanin puolelta vastausta.
”…haloo?”

Laatikkoradio räsähti.
”Ai se olitkin sinä. Luulin ääntä eräänlaiseksi masiinaksi tai ötökäksi. Mitä pelleni pellolla?”

Äärimmäisen heikkolaatuinen ääni kuului Paacolle. Tietty.

”No mitäpä me”, Kepe vastasi Snowien kuiskuttaen taustalla jotain terveisten lähettämisestä. Tiedemies huitoi kätösellään toverinsa loitommas ja jatkoi radiokeskusteluaan: ”Lähetän sijaintimme tarkat maantieteelliset arvot ja viritän tämän toosan kirjaamaan myös kulkusuuntamme niin, että Klaanin koneet osaavat laskea summittaisen reittimme.”
”Asia selvä, b-”
”Älä sano sitä”, Kepe epätoivoili.
”-eibe”, Paaco päätti lauseensa.

Verstaan nokkamies läimäytti kädellä otsaansa. Paaco radion toisessa päässä sen sijaan jatkoi:
”Teillä on varmasti kiireinen päivä edessänne ja vähän akkua käytössänne, joten toivotan omille pojillemme maailmalla onnea matkaan ja hyvää kuunneltavaa patikoinnin ratoksi.” Paacon ääni vaihtui basson epämääräiseen jytinään, ja Kepe löi kätensä uudelleen otsalleen. Snowie sen sijaan nappasi radion olalleen ja nyökytteli päätään siitä pauhaavan musiikin tahdissa. Kepekin poimi varusteensa ja kiinnitti repun paikalleen kaikilla huolestuttavan monilla soljilla. Samalla hän puheli:
”Tuo Paaco…”
”…on niin mukava”, Snowie katsoi asiakseen muuttaa sanojen sisällön mieleisekseen. ”Muistatko sen kerran kun-”
”…joo.”
”Tai kun-”
”Valitettavasti.”
”Entäs-”
”Ynh.”
”Et olisi aina niin negatiivinen, Spännutar.”
”…”
”…”

Ja niin alkoi kaksikon matka kohti Lehu-Metsän siimeksiä.

”…sitä paitsi jos akkua todella on vähän, miksi hän olettaa meidän käyttävän radioa musiikin kuunteluun?” Kepe vielä mumisi.

Bio-Klaani, Samen toimisto

Same kuoli sisäisesti paperipinon äärellä.

Bio-Klaanin saari, Lehu-Metsän pohjoisosat

Päivän tultua puoleen Kepe ja Snowie olivat edenneet syvämmellä metsään, mutta eivät olleet päässeet yksimielisyyteen kahdesta asiasta: Siitä, oliko ”tämä todellakin polku” vaiko ”no eipäs”, ja siitä, että ”no jos onkin niin sitten se on oksanaama-rahien juomapaikkapolku” vaiko kenties ”tuskinpa vain, höntti.”

Joka tapauksessa matka oli sujunut vaarattomissa merkeissä, ja pelottavampia asioita oli ollut kentiespolulle kaatunut kuusi. Kummatkin klaanilaiset olivat kuitenkin käyttäneet aikaansa korpimailla vaeltamiseen, eikä Lehu-metsäkään ollut heille uusi tuttavuus, joten uljaasti he kulkivat eteenpäin.

Sitten jossain rasahti ja kumpikin piti äännähdyksen, joka yhteisestä sopimuksesta ei jälkikäteen ollut kiljuntaa.

”No hei”, Snowie päätti olla urhea. ”Jos joku peikko hyökkääkin kimppuumme, voin tehdä sille Palavan Ja Myös Kipinöivän Kuutin Kämmenotteen.”
”…minkä”, Kepe kysyi, ja teki mahtipontisen kulmainkohotuksen.
”No kyllä sinä tiedät. Se yksi vaarallinen ja söpösti nimetty taisteluote.”
”…eikun joo. Se”, Kepe hyväksyi.

Noin kahdeksi sekunniksi.

”Miten Karziessa sinä sen muka osaat?”
Snowie yritti kovasti näyttää loukkaantuneelta.
”Opin sen aikoinani munkkiluostarissa.”
”…”
”Mitä, miten niin …”
”Et sinä-”
”Juupas.”
”Eipäs.
”Juupas.”
”…”
”…”