Klaanon

Bio-Klaanin yhteinen tarina

Makuta Nui

0 kommenttia

Klaanin käytävä

Visokki oli jättänyt Tawan hyvillä mielin osaavien klaanilaisten käsiin sairastuvalle ja kipitti nyt Klaanin käytäviä.
”En ihmettelisi, jos ei edes tuo saa häntä lomailemaan edes vähäksi aikaa…”
Visorakia suoraan sanoen säälitti hänen hyvä ystävänsä Tawa, sillä mokoma oli päästänyt itsensä tuollaiseen kuntoon, mutta olisihan se pitänyt arvata. Vaikka Tawa olikin paljon muuttunut luonteeltaan aikojen saatossa, tietystä jääräpäisyydestä hän ei ikinä tulisi pääsemään eroon. Eikä tarvitsekaan, koska Tawa nyt vain on sellainen. Joskus silti voisi ajatella itseään edes vähän…
Visokki olisi voinut jäädä seurailemaan Toan vointia sairastuvalle, mutta Klaani huusi apua kaikennäköisten hommien saralla. Tawaakaan visorak ei heti päästäisi näiden hommien pariin, joten jonkun ne oli tehtävä. Hommien määrä ei visorakia haitannut, sillä hän piti siitä ja kaikkein ihaninta, hän oli takaisin Klaanissa!

Visokin ajatukset ja Klaanin hetkellisen rauhallisuuden kuitenkin katkaisi jostain päin Klaania tuleva riita.

”… se ollut räjähdys, senkin ääliö. Minä tiedän kyllä, mitä teen.”
”Mutta siellä selvästi haisee palanut. Ja minä kuulin äänen!”
”Mene pois. Pidä huoli omista asioistasi, matoran.”
”Älä pomota minua, makuta. Ilman minua sinulla ei olisi kattoa!”
”Epäilen suuresti.”
”Päästä minut sisään!”
”Mikä yleistalonmies sinusta on tullut? Ei käy.”

”Manu riitelee Verstaassa jonkun kanssa? Pitänee käydä tarkistamassa, mitä tuolla oikein tapahtuu…”
Visokki astui nurkan takaa Verstaalle vievään käytävään juuri parahiksi näkemään, kuinka Manu heitti Bobin ulos ikkunasta. Matoranin parkaisu kuului etäisesti tämän lentäessä pihamaalle. Hänen onnekseen Verstas sijaitsi maan alla, joten sinne vievä käytävä oli luonnollisesti ensimmäisessä kerroksessa.

”MANU! Mitä sinä teit juuri katonkorjaajallemme?” Visokki huudahti.
”Visokki? Milloin sinä olet palannut? Minä, tuota…”
”Sanotaanko vaikka, että ihan äsken. Sinä MITÄ?”
”Eh, se nuuski asioitani”, Manu sanoi ja perääntyi Verstaan ovea vasten. ”Kai minullakin on oikeus yksityisyyteen?”
”Yksityisyyteen, mutta ei toisten ikkunasta heittämiseen…” Visokki sanoi moittien ja lähestyi makutaa uhkaavasti. Manu katsoi Visokkia silmiin.
”Ei, eipä kai. Mitä Tawa sanoi nähtyään sinut?”
”…”
Visokki oli hetken hiljaa.
”Hän on nyt sairasosastolla…”
”…”
Oli Manun vuoro olla hiljaa. Hetken kuluttua hän sanoi:
”Minulla oli hänelle asiaa. Onko hän kunnossa?”
”En tiedä, kävin heittämässä hänet vain sinne, mutta arvatenkin liikaa paineita kerralla. Kyllä hän tokenee, pyörtyi vain.”
Manu kohotti kulmiaan.
”Selvä on. En viitsi mennä häiritsemään häntä. No mutta”, makuta huudahti iskien kätensä yhteen yllättäen, ”sinä tiedät kaiken, minkä Tawakin, eikö totta, Visokki, kultaseni?”
”… vähintäänkin, kyllä”, Visokki vastasi hämmentyneenä Manun puheesta.
”Hienoa, hienoa. Minä haluaisin kysyä sinulta paria asiaa. Menisimmekö johonkin mukavampaan paikkaan? Tässä käytävällä on ikävä keskustella, ja Bob saattaa palata vielä, ellen tappanut sitä vahingossa.”
Visokki pyöräytti silmiään. ”Parempi olisi ettet tappanut, muuten meillä ei ole kohta kattoa ollenkaan…”

Kaksikko käveli läpi käytävien, jotka huokuivat tyhjää kylmyyttä toisin kuin yleensä. Harvoin ei ketään kohdannut kävellessään Bio-Klaanin käytävillä, mutta nyt oli poikkeuksellinen tilanne. Manu katsahti kahvion suuntaan ja käveli sen ovelle.

”Ah, kahvio on tänään tyhjä. Menkäämme tänne”, Manu sanoi vilkaistuaan kahvion ovesta sisään.
”Kuvittelenko vain minä, vai onko itse Klaanissa nykyään vähemmän porukkaa kuin ennen?” Visokki sanoi synkeänä. ”Tyhjä kahvio…”
”Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä. Monet ovat varmasti korjaamassa talojansa”, Manu virkkoi istahtaen satunnaisen pöydän ääreen. Tarjoilijoita ei näkynyt mailla eikä halmeilla.
”Niin, katonkorjaajille on siis tarvetta”, Visokki sanoi pisteliäästi.
”Kuinka paljon tiedät siitä, mitä täällä on tapahtunut poissa ollessasi?”
”Tiedänhän minä aika paljon. Silti tämä kaikki on niin… karua.”
Manu nyökkäsi vakavana ja sulki hetkeksi silmänsä.
”Tällaisen on loputtava”, Manu sanoi ja iski nyrkkinsä pöytään dramaattisesti. ”Ja minä aion olla osana lopettamassa sitä.”
Sitten hän virnisti ovelasti: ”Kerrohan. Mitä tiedät Epsilonista?”

Visokki katsoi Manua kummissaan.
”Mitä sinä aiot?”
”Minä olen”, Manu aloitti, ”tutkinut muutamia historiankirjoituksia. Ja Makuta Itrozin muistiinpanoja, jotka Matoro minulle toimitti. Minä olen tutkinut ne läpikotaisin. Ja minusta tuntuu, että Epsilon ei ole siellä, missä sen tulisi olla.”

Visokki vakavoitui. ”Epsilonista minä en tiedä juurikaan. En myöskään tiedä, tietääkö Tawa.”
Manu hymähti. ”Lievä takaisku.”
”Taka-iskuja Nimdan saralla riittää. Mikään ei selviä niin helposti kuin oletamme.”
”Olen tietoinen asiasta. Mutta oletin, että se olisi näkynyt täällä päin. Aikoja sitten, itse asiassa.”
”Saattaa ollakin, mutta minä en ole sitä nähnyt. Muistaakseni.”

Visokin katse jäätyi yhtäkkiä. Rahi ei liikahtanutkaan, tuijotti vain johonkin ilmekään värähtämättä. Manu yritti havainnoida, minne visorak oli katseensa kohdistanut, mutta vastaus oli vain seinä. Tai ei, Visokki ei näyttänyt katsovan mihinkään. Hänen katseessaan oli vain… tyhjyys.
”…Visokki?” Manu kysyi ihmeissään.
Telepaatin mieli torjui Manun kysymyksen salamana. Sitten Visokin silmät sulkeutuivat. Administa näki, että hän keskittyi tällä hetkellä johonkin erittäin kovasti. Itse asiassa, Manu ei ollut ikinä ennen nähnyt Visokkia yhtä keskittyneenä. Sitten rahin mielikanava vihdoinkin aukesi.
”Mi…mi…mitä?” Visokki sai ulos tuijottaen silmät auki tyhjyyteen.
”Tuonko minä näytin Avdelle… Tuonko?” Visokki tärisi.

”Sinä teit mitä…?” Manu kysyi ja kohotti kulmiaan.
Visokki kääntyi Manun puoleen ja nielaisi. ”Minä…Minä näytin Avdelle muiston, muiston Ni-Nimdasta, että pääsisin vapaaksi. Itse en nähnyt sitä muistoa, mutta nyt… nyt minä näin sitä muistoa…”
Manu katsoi Visokkia ilmeettömänä. Tämä tärisi yhä. Epävarmana makuta asetti kätensä Visokin selän päälle tavalla, jonka ajatteli ystävälliseksi, ja sanoi:
”Se mahtoi olla ikävä muisto.”
Visokki mietti hetken hiljaa tuijottaen taas tyhjyyteen ja sitten säpsähti ajatuksistaan. Rahi lopetti tärisemisen. ”Itse asiassa ei, mutta minä muistin jotain, mitä en ole muistanut pitkiin aikoihin ja miksi se nyt sitten? Ja Nimda, muisto Nimdasta, miksi se on edelleen minulle niin hämärä? Voiko Nimdasta muodostua edes selkeitä muistoja? Mitä tämä on? Näen vain iskevän sinisyyden ja-”
”Oletko varmasti kunnossa?” Manu kysyi vakavalla äänensävyllä. ”Jos haluat kertoa muistosi, minä kyllä kuuntelen mieluusti.”
”Olen, tämä vain hämmentää. Toistaiseksi tuossa muistossa ei ollut mitään, mistä Avde voisi saada vihiä Nimdasta, jos hän sen näkee. Se muisto on vain niin outo. Vaikea saada tolkkua. Ja ylipäätänsä se hämmentää, että minä en muista tästä sirusta yhtään mitään, vaikka olen ollut sen kanssa tekemisissä joskus. Nimda vaikuttaa… mieleen?” Visokki yritti löytää selitystä muistolleen.
Manu pakotti kasvoilleen pienen hymyntapaisen.
”Nimda”, hän sanoi hiljaa. ”Nimda liittyy kiinteästi mieleen.”
”Niin, mutta tämä on silti jotain ihan uutta, että se sekoittaa minun muistoni siitä. …Tiedätkö sinä jotain?” Visokki katsoi Manua epäilevästi.
”Kyllä minä väitän tietäväni”, Manu sanoi suoraan virnistäen kierosti. ”Mutta mitä minä en tiedä, on se, onko Epsilon ollut täällä.”
Visokki tuhahti Manun ilmeelle. ”Miten tämä tieto auttaisi sinua?”
”Tiedätkö sinä, missä Matoro on. Ja Summerganon. Killjoy.”
”En. He ovat jossain kaukana…” Visokki katsoi Manua odottavasti.
”He ovat hakemassa Epsilonia. Athistien saarelta. Varma ansa.”
”Voi ei, voi ei. Onko sieltä kuulunut mitään?” Visokki säikähti.
”Sitä sinun täytyy kysyä Tawalta ja Guartsulta, minä en tiedä. Mutta voin sanoa, että se siru ei ole siellä. Mikäli historiaan on luottaminen.”
”Milloin sait tuon tiedon selville?”
”Kerroinhan sinulle tutkineeni kaikenlaista viime päivinä.”
”Kerroit.” Visokki nyökkäsi.
”’Viime päivät’ rajoittaa kaikkea, mitä olen tehnyt. Palasimme matkaltamme aivan äskettäin.”
”Niin..?”
”Ja he lähtivät matkaan jo ennen saapumistamme.”
Visokki oli vain hiljaa ja mietti. Eikö Manu aikonut sanoa enempää?

Visokki oli juuri sanomaisillaan jotakin, kun Kahvion ovi heilahti. Kumpikin käänsi katseensa ovelle. Oviaukko kehyksinään heidän edessään seisoi Guardian. Tämä huomasi Visokin ja hieroi ehjää silmäänsä. Manu pystyi kuvittelemaan toisen, mekaanisen silmän skannaamaan visorakia.
”Visokki”, Guardian sanoi hitaasti tyrmistyneellä äänellä. ”Sinä olet…”

[spoil]Vizu kirjoitti tästä puolet. Molemmat musiikkivalinnat minun.[/spoil]