Siitä on jo vuosia, kun Tawa ja Visokki perustivat Bio-Klaanin. Vuosia, vuosikymmeniä, vuosisatoja. Vuodet ovat kuluneet suurimmaksi osaksi rauhan merkeissä – ellei lukuun oteta muutamaa vakavaa välikohtausta. Klaanin historian aikana niitäkin on ollut. Elämä ei aina ole ollut ruusuilla tanssimista. Puhumattakaan siitä, kuinka vaikeaa ruusuilla tanssiminen on. Klaani on rauhan tyyssija. Sinne hakeutuvat ovat yleensä rauhaa kaipaavia Matoraneja, työnsä päättäviä Toia, hylkiöitä, syrjittyjä olentoja. Klaani on turvapaikka niille, jotka sitä hakevat.

Näiden vuosien aikana olemme saaneet rakennettua suunnattoman linnoituksemme saaren etelärannikolle. Lisäksi hieman Bio-Klaanin linnoituksesta pohjoiseen sijaitsee suuri Arkistomme, johon keräämme kaiken tiedon. Arkistoissa minäkin istun kirjoittamassa tätä muistelmaa. On hienoa tietää, että on paikka, minne mennä, missä asua – ilman pelkoa hyökkääjistä, jotka ryöstävät kodit ja tappavat asukkaat. Ilman Bio-Klaania suurin osa meistä olisi kuollut. Onneksi Klaani ottaa suojiinsa apua tarvitsevat. Mata Nuin ritarikunnalta, Makutain veljeskunnalta tai Pimeyden metsästäjiltä pakenevat saavat turvapaikan. Yksikään noista järjestöistä ei vie meiltä ystäviämme.

Näin päätän tämän luvun muistelmissani ja siirryn jatkamaan tärkeiden paperikääröjen järjestelyä ystäväni ja kollegani Gahlok Van kanssa. Eläköön Bio-Klaani ikuisesti.

— Arkistonhoitaja Vaehran