Bio-Klaanin saari

Zyglakit olivat enemmän veden syvyyksien asukkeja kuin maallaeläjiä, joten joen ylittämisen ei olisi luullut olevan ongelma kahdelle nuorelle liskosoturille. Tästä kulttuurillisbiologisesta edusta huolimatta Mei ja Calibus makasivat piiloutuneina Malek-tek-marjapensaan alla ja tarkkailivat edessään virtaavaa jokea vailla ylitysmahdollisuutta.

Vaikeuksia tuotti joen koostumus: aallot olivat nyyttejä, laineiden liplatus vankkureiden narinaa ja aurinko kimmelsi kirkkaana satojen matoralaisten naamioista välkkyvän veden sijaan. Kuiva joenuoma oli täynnä evakoita, eivätkä Zyglakit nähneet matoranletkan alkua tai loppua. Pää ja häntä sen sijaan olivat poikkeuksellisen selväpiirteiset: Nazorakein sotakoneen jymistellessä hitaasti mutta varmasti kohti etelää olivat ne saaren pohjoisten ja itäisten osien asukkaat, jotka olivat menettäneet vasta kotinsa mutta eivät henkiään, pakanneet välttämättömyydet mukaansa ja vipeltäneet pikakyytiä pois alta. Ja tässä oli lopputulos. Suunnaton virta monenkirjavia kyläläisiä suuntanaan etelä – matoralais-joki, jonka virtaamisvauhti oli epätoivo.

Calibus vilkaisi vierellään matalana mutta jännittyneenä makaavaa Meitä. Heidän piilopaikkansa sijaitsi vain muutaman kymmenen metrin päässä joenuomasta, pienellä kukkulalla. Pensas oli tuuheana nahkealehtisistä, sukkulanmuotoisista lehdistä, mutta Zyglakien oli silti syytä olla varuillaan.
”Miten muka pääsemme noiden ohi?” sinivihreä nuori mies kuiskasi. ”Katso tätä ympäristöä, meidät huomattaisiin varmasti!”

Maisema ei tosiaan ollut huomaamattomuuteen pyrkivien Zyglakien puolella. He olivat Ämkoo-vuoren etelä- ja kaakkoispuolelle avautuvien suurten ruohotasankojen laitamilla, tarkoituksenaan edetä niiden yli massiivisen vuoren etelärinteiden havumetsiin. Sieltä Flygel oli lähettänyt heille kirjeensä.
”Mei”, Calibus aloitti uudestaan. Hän oli huomannut, että punainen naarassoturi yritti keksiä ratkaisua eikä ollut erityisen kiinnostunut keskustelemaan Calibuksen kanssa.

Vähän niinkuin aina, harteikas koiras ajatteli.

”Mei. Me emme pääse tästä.”

Mei käänsi sinisen katseensa Calibukseen.
”Pääsemme.”
”Ei, emme pääse. Ja jos pääsemme, miten? Mikä saa sinut uskomaan, että voimme livahtaa noiden kaikkien ohi?”
Mei kurtisti kulmiaan.
”Koska meidän täytyy.”

Calibus tiesi, että Mei uskoi Flygelin todella pitävän huolta Guechexista, ja että yöllistä hyökkäystä Bio-Klaanin linnakkeeseen johtanut soturi oli todella selvinnyt. Ei siksi, että se olisi jollain lailla todennäköisempää, vaan koska se oli Mein ainut vaihtoehto. Muuten hän olisi umpikujassa – Mei oli paennut Zyglakien leiristä Skakdien otettua komennon eikä voinut palata.

Ja minä seurasin… Calibus ajatteli. Hän enää osannut varmuudella sanoa itselleen, oliko hänen päämääränään ollut saada Mei takaisin leiriin vaiko paeta tämän kanssa.

Juuri silloin Zyglakit kuulivat lähestyvän ravin ääniä. Vaistomaisesti he painautuivat entistä matalammiksi ja vaikenivat.

Kukkulan rinnettä ratsasti ylös muutama matkaaja, mutta ensimmäisenä kaksikko näki viirin. Calibus tunnisti siihen ommellun vaakunan. Se oli vaalenruskea suuri Kanohi Hau, niin tunnettu naamio, että se oli jokaiselle Zyglakillekin tuttu. Taustalla oli porraskuvio, joka jakoi lipun kahteen osaan: vasen ja ylempi alue oli sininen ja oikea ja alempi tummanharmaa. Hau symboloi suojaa ja porraskuvio tuli kylän nimestä – Tahtorakin askelma. Saaren pohjoisosien merkittävin kylä sijaitsi tasanteella, joka alkoi Ämkoo-vuoren jyrkistä rinteistä ja päättyi vielä jyrkempään rantatörmään, joka laski suoraan mereen. Toisin sanoen se oli kuin valtava askelma portaikossa, jonka muodostivat meri, tasanne ja vuori. Se hallitsi ainutta kulkukelpoista reittiä koko Ämkoo-vuoren länsipuolella, ja tälle luonnon muovaamalle terassille rakennettu kylä oli suojattu paksun muurin taakse. Saarella riehuvaan sotaan muuri oli kuitenkin käyttökelvoton: se oli rakennettu menneinä aikoina, kauan ennen Bio-Klaanin perustamista, ja suojasi pohjoisen koko Matoralais-asutusta kaikelta, mikä yritti hyökätä etelästä länsirannikon kautta. Niin Zyglakien kuin villimatoralaistenkin retket olivat pysähtyneet Calibuksen heimon parissa veriseinänä tunnettuun muuriin.

Nyt kylää kuitenkin uhattiin pohjoisesta, ja ilmeisesti selviytyjät olivat liittyneet muiden Allianssia pakenevien evakoiden sankkaan joukkoon, matkalle kohti etelää.

Pian myös itse viirin kantajat tulivat näkyviin – kolme ratsua ja kolme ratsatajaa. Kulkemiseen käytettävät elikot olivat pitkäkoipisia ja harmaita. Ratsut käyttivät kaikkia neljää raajaansa liikkuessaan vaivattomasti rinteessä, ja niiden pitkäturpaiset päät katsoivat jäyhästi eteenpäin. Niiden mustat silmät olivat kuin puoliksi kiinni mutta niiden tuijotus oli silti valpas. Kaikista huomiotaherättävin piirre ratsuissa oli kuitenkin niiden pitkät ja monihaaraiset sarvet. Elikot olivat biomekaanisia poroja, joita Zyglakit tiesivät pohjoisen matoralaisten käyttävän ratsuina. Näillä yksilöillä olikin huovat ja yksinkertaiset satulat selkiin kiinnitettyinä.

Kolme ratsastajaa näyttivät hekin olevan kotoisin pohjoisesta. Ensimmäistä poroista ohjasti lyhyt ja kyttyräselkäinen hahmo, mitä ilmeisimmin turaga. Raskas, kauniisti kirjailtu tummansininen viitta verhosi suurimman osan ratsastajan pienestä kehosta. Naamiona hänellä oli jalo Kanohi Matatu. Kun hän avasi suunsa, väsynyt naisääni vapautui ilmoille tuulen joukkoon. Tuiverrus oli niin kovaa, että Calibus ei kuullut kuin yksittäisiä sanoja.
”…-äisiä, jaksa … …pysähdy-….”

Seuraava mäen ylös noussut hahmo olisi ryhtinsä puolesta voinut olla yhtä vanha kuin ensimmäinenkin, mutta oli selvästi matoralainen. Paksun viitan korkeat kaulukset peittivät naamion. Kolmikosta juuri tämä hahmo kantoi viiriä. Hänen äänensä oli korkea, mutta selvästi voimakkaampi, joten Zyglakitkin kuulivat hänen sanansa.
”Me kaikki tahdomme, mutta emme voi. Jäisimme jälkeen.”

Ensimmäisenä ratsastava turaga katsahti taakseen mutta ei pysäyttänyt poroaan. Hän oli juuri ohittamassa Mein ja Calibuksen piilopensaan.
”Eivätkö he ymmärrä, että olemme joutuneet kiertämään koko vuoren? Matkame on miltei kaksinkertainen näiden muiden taivallukseen.”
”He pelkäävät.”

Väsynyt turaga ei jaksanut vastata, ohjasti vain ratsuaan pensaan ohi. Vasta silloin kolmas hahmo nousi kokonaan kukkulalle.

Pienoistokan perää piti kellertävänruskea Toa, jonka pää oli melkein yhtä pieni kuin hänen hartiansa leveät. Naamiosta Zyglakit eivät saaneet selvää, mutta se oli piirteiltään yksinkertainen ja hieman keskikokoista pienempi. Jykevällä hahmolla oli selässään useita puuvartisia keihäitä ja päässään monihaarainen huopalakki. Lisäksi jonkinlainen lyhyt viitta laskostui Toan oikean olkapään yli. Siinä oli sama Hau-vaakuna, joka koristi viiriä. Toakin puuttui evakoiden keskusteluun.
”Nyt kun olemme pääryhmän ulkopuolella… Sanoitte, että voin kertoa asiani.”
”Aivan niin”, vanha matoralainen vastasi.
Toa vilkuili hermostuneena olkansa yli, aivan kuin peläten jonkun salakuuntelevan.
”Osa kylänväestä on sitä mieltä…” Toa aloitti hitaasti ouhuen.. Asia oli selvästi hänelle vaikea ja hän pyöritteli sanoja suussaan hetken ennen kuin päästi ne ilmoille. ”…että meidän ei olisi pitänyt lähteä. Tai että meidän pitäisi palata kotiin Askelmalle.”

Toa piti vielä edellistäkin pidemmän tauon, kunnes taas jatkoi.
”Ja minun on suoraan sanoen vaikeaa olla eri mieltä. Se on kotimme! Entä jos… Entä jos vain kääntyisimme ja palaisimme sinne. Miehittäisimme muurin ja-”

Kärkeä pitävä turaga liittyi jälleen keskusteluun.
”Rakas, kotiamme ei välttämättä enää ole”

Hetken hiljaisuuden jälkeen pororatsastajat jatkoivat puhettaan, mutta he loittonivat jo niin kauas Calibuksesta, ettei hän enää erottanut sanoja tuulen ulinalta. Kolme kulkijaa liittyivät palaverinsa päätteeksi osaksi valtavaa evakkojen jokea ja virtaaminen jatkui. Mei alkoi jo tehdä lähtöä heidän piilopaikastaan, mutta Calibus tuijotti matoralaisten letkaa vielä hetken. Niin monta väriä ja niin monta viiriä, joiden kaikkien vaakunat kertoivat omat tarinansa. Tarinat, joista monet oli opetettu Calibukselle jo pienenä.

Kartialan kalastajakylän vaakunan keskiössä oli atrain. Zyglakille oli kerrottu moisella lävistetyn hänen merellä kulkeneita lajitovereitaan eikä vain pelkkiä Ruki-kaloja.

Dek-Koron vaakuna kuvasi velvollisuuden ympyrää. Sanoja ja mielikuvia, joiden oikeutuksella Calibuksen heimon Zyglakit oli häädetty kalavesiltä.

Rol-Horiin kylän vaakunan haaruristiä koristavat liekit, joiden liskokansa kertoi polttaneen Zyglakien luolia. Sama tarina toistui, uudelleen ja uudelleen. Sinivihreä matelija oli koko ikänsä saanut kuulla, kuinka pienivartinen mutta suurilukuinen kansa oli taistellut hänen oman lajinsa kanssa elintilasta halki historian. Erityistä huomiota kiinnitettiin siihen, kuinka tekopyhiä matoralaiset olivat aiheen suhteen, ja kuinka he aina ottivat uhrin roolin.

Tuulessa liehuvat liput kertoivat kuitenkin kantajilleen eri tarinaa. Vaakunoiden värikkäät hahmot, paikat ja esineet eivät olleet kertomus valloituksesta ja hävityksestä vaan löytämisestä ja rakentamisesta. Matoralaisille ne kertoivat iloisista ja tärkeistä asioista.

Mutta Nazorak-imperiumin sotakoneistolla ei ollut matoralaisten eikä Zyglakien kertomuksia – torakka-armeijan loputtomat sotilaat eivät tunteneet tarinaa kuvien takana. Nazorakeille vaakunat olivat kuin nimiä: ne eivät merkinneet mitään. Ne eivät saaneet merkitä matoralaisten hyvää tai Zyglakien pahaa, ainoastaan suuren ja puhtaan imperiumin tyhjää.