Xian etelärannikko
Voitonhammas

Usva oli mustan meren yllä myrkynvihreää. Haihtuessaan aamukasteen ja aurinkoin tieltä se paljasti satojen metrien syvyyksistä pohjamudista aina korkealle pinnan yläpuolelle nousevan mustan torahampaan. Synkeästä valurautaverkostosta tehdyn piikkimäisen tornin terävän kärjen valosilmä välkkyi raudan sisällä ulvovan koneiston tahtiin.

Mustan tornin ahnaat porat pureutuivat päivä päivältä syvemmälle lahdenpohjaan imien sedimentin alta sinne aikain alussa piilotetut nestemäiset aarteet. Jumalatko, Suuret olennotko ne sinne olivat kätkeneet? Mata Nui itse kaikkivoipuudessaan? Vai oliko maaperän musta aarre jäännettä jostain aiemmasta, jostain niin vanhasta, että siitä eivät osanneet runoilla edes turagoista ikiaikaisimmat?

Vaan lienikö sillä väliäkään. Oli tumma neste sitten tiedettä tai taikuutta, se oli tuonut maailmaan valonsa ja lämpönsä mukana kuolemaa. Näillä vesillä liikkuivat enää vain keinotekoiset kalat tulevaisuuden aseineen.
Kalamiehet velipoikineen olivat siirtyneet toisille vesille jo aikain alussa.

Oliko Tulinoita, Tulentuoja, vanhan Xian murha ja uuden Xian äiti tehnyt oikein lahjoittaessaan jumalten työkalut Xian kansalle? Ne harvat oppineet, jotka ensimmäisten vuosien liskokeisarinnan tarinaa vielä tunsivat, eivät voineet näihin kysymyksiin vastata. Oliko oikein suunnata tähtiä kohti, jos sinne nousu polttaisi maan jolta he lähtivät?

Jos Voitonhampaan herralta kysyttiin, oli.
Voitonhampaan herra oli pystyttänyt metallihirviön osoittamaan kohti kaikkien maailmankaikkeuden sairaiden vitsien ja mielivaltaisten oikkujen kuninkaita ja kuningattaria, Suuria olentoja.

Ja jonain päivänä hän nousisi ylös ja kättelisi luojiaan.

Ensiksi hänen oli kuitenkin noustava nukkumasijastaan.
Putkiviiksinen aristokraatti avasi silmänsä maiskutellen virkeänä suutaan. Hyväkuntoinen terävä hammasrivistö aukesi sivistyneeseen haukotukseen, kun pitkä tumma mieshahmo nousi ylös ruhtinaalliselta vuoteeltaan, jonka molempiin selakhianmäntyisiin päätyihin oli kaiverrettu steltiläistä sotahistoriaa.

Ah, kuinka Randarak Kultainen kukisti jalkapäädyn kaiverruksissa herrasmiesten kaksintaistossa itse kromidiruhtinas Yaddith Tuhatsilmän! Tai olisi todellisuudessa kukistanut, jos Randarak ei olisi ollut liian kiireinen olemaan enemmän humalassa kuin kukaan koskaan, ja Yaddith liian kiireinen olemaan täysin fiktiivinen.

Ah, kuinka kauniista tummasta puusta hiotut jalat lauloivat kuvillaan laulua itse Usva-Tortakan löytöretkistä kauas etelään, joilla hän oli kasvattanut steltiläisen suurimperiumin kattamaan puolet kartoitetusta universumista!

Niistä uljaista retkistä, joilla hän kävi pystyttämässä lippunsa saarille silloin kun kukaan ei ollut katsomassa. Retkistä, jotka olivat suuren menestyksen jälkeen loppuneet todella vihaisen kykloopin nyrkkien alle.

Ah, kuinka päädyn toisella puolella Ritonkho Rohkea marssi kohti taisteluista uljainta, johon hän ei koskaan marssinut tajuttuaan että syväläisiä vastaan oli jokseenkin epäkäytännöllistä taistella ilman laivaa.

Muhkeita putkiviiksiään sukien aristokraatti ei voinut olla miettimättä, että suurin osa steltiläisestä historiasta oli, kuten sivistyneistö (johon hän kuului) tapasi sanoa, eräänlaisen valitettavasti täysin fiktiivisen mutta sitäkin uljaamman kavioeläimen ravinnonhankinnan ja ruuansulatuksen tuottamaa jäteainesta.

Mutta niin oli historia ylipäätään. Mutta koska hän oli voittaja – ei, voitto itse, jonain päivänä hän muuttaisi asian.Jonain päivänä!

Suuri musta sotisopa kiilsi kauniina vuoteen vieressä, ja pitkä ja hoikka aristokraatti astui siihen tomeruutta hehkuen. Muhkeat panssarit loksahtivat moottorien ja servojen sysäämänä kiinni toisiinsa. Tuhtien viiksiensä alta terävähampaisesti virnuillen aristokraatti antoi rintapanssarin porautua äänekkäästi hänen päätään isompiin olkapanssareihin. Koko kokonaisuuden kruunasi niskan päälle lopuksi kalahtava valtava selkäsuojus.

Ruhtinas myhäili ihaillen haarniskaansa peilistä. Niin tyylikäs muotokieli! Niin kaunis rakenne! Niin uljas automaatio! Niin puhdas teräs!
Eleganttius oli taitolaji, ei, taide, ei, lahja, joka suotiin vain harvalle. Aristokraatti hymyili katsellen valtavia olkapanssareitaan. Joku tyylitajuttomampi Roadan pikkukreivi olisi automatisoinut olkapäät vaikka syöksemään suuria määriä höyryä – tai jos huonon maun kiistattomalta mestarilta, Voitonhampaan herran työkumppanilta ja polttoainevastaavalta kysyttiin, tulta.

Eikö kukaan ymmärrä tyylitajua?, aristokraatti mietti viikset höyryten. Eikö kukaan ymmärrä KAUNEUTTA?

Näine ajatuksineen napsautti hän auki kyynärvarsissaan olevat pulttilukot, jotka saivat kaksitoista valtavaa, kuolettavan terävää teräspiikkiä räjähtämään ulos haarniskan olkapanssareista. Valtava teräksestä ja tuskasta tehty pensas oli haarniskoista uljain, kaunein ja paras, paitsi ehkä silloin harvoin kun joku lukkojärjestelmän herkkyydestä tietämätön päätti tökätä aristokraattia veljellisesti olkapäähän ja sai huomionosoituksestaan palkinnoksi kolmekymmentä kiloa terävää rautahammasta suoraan rystysiinsä, mikä tapahtui onneksi harvoin paitsi että aina.

Mutta taiteen edestä täytyi kärsiä! Yleensä. Mieluiten jonkun muun.

Näine mietteineen rautahaarniskan kantaja marssi puulattia jokaisen askeleen alla vavahtaen ikkunalle. Ah, mitkä näkymät lasin takaa paljastuivatkaan! Usva pakeni aurinkoin tieltä ja paljasti punaista, oranssia, keltaista ja sinistä. Tämän kauneuden aamun täydellisyyttä rikkoivat vain taivaan harvalukuiset mustat pilvet. Mutta mitä oli virheettöminkään timantti ilman yhtä pientä säröä? Ei todellinen!
Sellaista ymmärsivät vain tämän aristokraatin kaltaiset. Ne, jotka käsittivät taiteen. Ne, jotka käsittivät kauneuden. Ne meistä, joilla oli tyylitajua.

Tyylitaju tarkoitti valtavan karun mustan valurautaisen keskisormen rakentamista juuri sille merialueelle, josta se varmimmin näkyi etelä-Xian kalleimmille rantatonteille.

Huolehdittuaan suuhygieniastaan ja suittuaan viiksensä edustuskuntoon – kippuraisiksi spiraaleiksi, kuin merten muinaiskotiloiksi – Voitonhampaan herra napsautti sormiaan makuuhuoneen oviaukolla. Oviaukon koneisto vastasi, ja tankin panssaroinnista tehdyt lyijyjötkäleet siirtyivät valtavien mekaanisten kourien ja rattaiden raahaamina tieltä. Ylpein askelin tiederuhtinas asteli harvinaisten taulujen välistä ja kristallikynttelikön alta ruokasaliinsa.

Punainen valo välkähti oven yllä. Aristokraatti laskeutui runsaine taistelupanssareineen kymmenmetrisen ruokapöydän päähän entisistä Kalmahin uruista tehdylle valtaistuimelleen. Viikset värisivät tämän nuuhkaistessa ilmaa, joka tuoksui keittiöstä leijuvalle aamiaisen aromille. Rasva tirisi keittimessä. Mekaaniset pikkukädet putkilonkeroiden päissä käänsivät räiskäleitä ja rikkoivat pannulle daxialaisen tiikeristrutsin munia.

“Musiikkia korvilleni, M-1X”, tiedearistokraatti lausui tuhdilla äänellään, ja ‘kokki’ totteli käskyä.

Toinen pitkä mekaaninen lonkerokoura löysi tiensä keittiöstä asti huoneen seinustalle ja pudotti neulan levylle, joka rahisi, napsahteli ja lopulta täytti huoneen musiikilla.

Aristokraatti hymyili. Peikko-ooppera Suurten henkien Aamunkoiton kylmiä väreitä nostattava loppuhuipennus käynnistyi vaskisoittimien pauhulla. Jumalten ensimmäinen poika sai kuulla totuuden syntyperästään, nousi hirmuista isäänsä vastaan ja poltti tämän elävältä … mutta menetti liekeissä kotinsa, ja rikkoi uskonsa lopullisesti.
Oopperan hätkähdyttävä kauneus vei aristokraatin mukanaan joka kerta. Musiikkia, musiikkia hänen korvilleen, kirjaimellisesti. Kauneinta ääntä maailmassa, tai siis heti kuudenkymmenenkuuden sisäkkäin pakatun xialaisen merimiinan laukaisun jälkeen.

Maailman muuttaminen. Taivaiden tavoittelu. Sen ajatuksen hyväksyminen, että jumalat eivät olleet täydellisiä. Mutta myös siihen uskominen, että jokin voisi olla.
Kyllä. Kaikkiin tuhatvuotisen teoksen aiheisiin hän tunsi syvää samaistumista. Järjestelmä oli mätä. Johtajat matoja, jotka söivät tiensä sen läpi!

Ja kaikki olivat liian pelokkaita hautaamaan mätänevän raadon.
Mutta hän vielä näyttäisi kaikille.

Lopulta karzahninkoirat nousisivat kivien alta ulvoen kuita kohti ja nielisivät vanhan ajan ruumiin. Ja silloin alkaisi uusi aika. Voiton aika.

Mutta ehkä ihan ensiksi olisi kuitenkin se ruoka-aika.
“M-1X!” piikkipanssaroitu ylimys karjaisi muhkeasti. “Enkö ole tehnyt nälkäni legendaarista tasoa TARPEEKSI SELKEÄKSI?”
Yksinäinen sininen silmä leijuvan ellipsidroidin päällä kurkisti keittiöstä ja piippasi hyväksyvästi.
“Upeuden ydin, poika hyvä!” miekkonen hohotti nyrkkejä voitokkaina puiden. Siihen vastauksena valkoinen droidi singahti sisäänrakennetun levitaatio-kanokansa kieputtamana keittiötöihin.

Joku oli kysynyt joskus tiedeherralta, miksi hän oli asentanut sotilastason vahki-tekoälyn keittiöajastimeen. Hän oli vastanut kysymällä, että ha ha ha ha, mikä vahki-tekoäly, minä teen kaikki laitteistoni aivan itse ja omien suunnitelmieni perusteella, ja miten niin vain sotilastason? Sellaiseenhan ei kelpaisi mikään modernia ohjushallintajärjestelmää huonompi, ja kuka imbesilli klovni jättäisi käyttämättä nurkissa lojuneen Krana Su:n siinä samalla? Ja siis, öh, en minä sellaista siis tekisi, ai, näytänkö sinusta muka tyypiltä, joka asentaisi Takea-hain otsalohkoon tankkitason laseraseen koska se tuntui sillä hetkellä hyvältä idealta?

… mitä hän ei ollut myöskään tehnyt.

Sillä kuka niin tekisi kun laserin voisi asentaa hain kidan sisälle? Vähän jotain saatanan perspektiiviä.

Viiksimies lepuutti innosta kiiluvia silmiään ruokasalinsa seinillä riippuvissa taideteoksissa. Muinaisia tähtikarttoja, maalauksia kupolien taivaista, ja kokoelman ehdoton kruununjalokivi: Muukalaisen kallo.
Panssarilasikaappi ruokapöydän toisessa päässä aivan suuria ikkunoita vasten sisälsi sen, mitä kryptoilijat kautta matoralaisen maailman vakaasti uskoivat muukalaisen viimeiseksi jäämistöksi.
Aristokraatti nousi tuoliltaan ja käveli lasikuution luokse. Oliko taivaalta todella laskeutunut olento toisesta maailmasta? Kallo muistutti osittain sorsalintua, mutta sen nokan välistä pilkisti kuin talttamaisia hampaita.
Kiekonheittäjät. Koneratsut. Muukalaiset toisista tähtijärjestelmistä.

Hän halusi uskoa.
Ja jonain päivänä hän sellaisen löytäisi. Olivatko oudot valoilmiöt jossain Välisaarien yläpuolella – ETENKIN sen kirotun Bio-Klaanin saaren yläpuolella – muka sattumaa?

Ha! Ha!
Näin aristokraatti olisi typerälle skeptisyydellesi nauranut. Ja nauroikin melko makeasti.

Naurettuaan hyvän tovin tiedeherra asteli kappaleen loppuhuipennuksen lähestyessä ruokasalinsa ikkunalasin ääreen ja ihaili tapaa, jolla tyynen meren kaunis heijastus loi maailmaan neljä aurinkoa yhtä aikaa. Kyllä, aamu oli täydellisin aikoihin tummista pilvistäkin huolimatta.

Tai siis. Tummista pilvistä?

Kun hän tarkemmin mietti, siinä oli kuin olikin jotain vikaa.

Eihän sen nimittäin edes pitänyt olla mahdollista. Säälaitteiston piti pitää moinen kurissa ja taivaat kirkkaina. Eihän- eihän se käynyt päähän!

Aristokraatti huokaisi sivistyneesti ja nosti yhden mustan sormen pystyyn. Hän vei sen haarniskansa valtavalle kaula-aukolle ja painoi pohjaan sinisen napin.
“Säätutkija!” Steltin miehen tuhti ääni tokaisi sisäänrakennettuun mikrofoniin. “Herätys, vanha veikko!”
“Huomenta, pomo”, toisen steltiläisen, mutta ei aristokraatin, ääni vastasi linjalta. “Kaikki kunnossa?”

“Kyllä, kyllä, mutta… sääsatelliittimme, ystävä hyvä! Toimivatko ne kunnolla?”

“Tavalliseen tapaan, lekuri?”

“Ah, no sehän on sitten selvä, toveri hyvä. Kiitos panoksestasi, kiitos panoksestasi. Jatka samaan malliin.”

“Ai. Ei mitään, pomo, kiitos kovasti, pom-“

“KUULITHAN ÄÄNENI SARKASTISUUDEN?” Voitonhampaan herra korotti ääntään, mutta sivistyneesti paitsi ettei oikeastaan. “Ei ole ollenkaan selvä! On selvän vastakohta! Selvän antiteesi! Selvän arkkivihollinen! Tämä asia vei ‘selvän’ VAIMON ja POTKAISI ‘SELVÄN’ KOIRAA! Tämä asia on ‘ANTI-SELVÄ’!”

Säätutkija odotti kohteliaasti esimiehensä paasauksen loppuun. Kuten yleensäkin.
“… epäselvä, pomo?”

“Voi sen… VOIHAN SEN NIINKIN SANOA.”

“Niin, öh. Niin voi. Mistä kiikastaa?”

“Ah, veikko hyvä, peikko hyvä, ei sen kummempaa kuin että muuten kauniissa auringonlaskussani on ARKKIMAKUTAN TYHJÄÄ SYDÄNTÄ MUSTEMPIA PILVIÄ. Ajattelin, että saattaisit tietää jotain asiasta!”

Naputusta. Laitteiston piippausta linjan toisesta päästä.
“Tarkistin asian, pomo.”

“Ja?”

“Nämä eivät ole sadepilviä. Eivätkä varsinaisesti pilviäkään. Koostuvat näemmä… metallihiukkasista? Enempää en voi tällä laitteistolla kertoa.”
Aristokraatti hieroi leukaansa mietteliäänä. “Ah, mitäköhän kirottua ne sitten… samapa tuo. Ryhdy toimiin! Kyllä nekin säänhallintajärjestelmää tottelevat!”

Säätutkija ei väittänyt vastaan. Harva asia ei totellut Voitonhampaan säänhallintajärjestelmää, joka koostui sädeaseista ja vapaavalintaisesta määrästä ohjuksia.

Lisäksi se mittasi oikein nätisti ilmankosteuden ja rikkipitoisuuden, ja tänä aamuna ensimmäinen olikin 69%, ja jälkimmäinen 75%.

Sellaista oli asua julkeassa valurautaisessa poraustornissa Xian lähellä.

Vaan olivat aamut täällä silti kauniita.

Eivät kyllä niin kauniita, että Voitonhampaan lairdi olisi niitä tämän pidempään jaksanut tuijotella. Vaan kuuden ruokalajin aamiainen ei valmistunut selvästi satunnaisesta keittiöön mulkoilusta huolimatta juuri vauhdikkaammin, joten teollinen yliherra ei voinut kuin tappaa aikaa.

Ei, ei hieno herrasmies ‘tappanut aikaa’. Hieno herrasmies ei tehnyt mitään harkitsemattomasti tai hetken mielijohteesta, paitsi välillä oli pakko vähän innostua ja sitten olikin hailla laserit kidassa. Mutta hieno herrasmies tappoi aikansakin tarkkaan ja harkitusti – ei, taposta ei voitu puhua. Tässä oli kyseessä metodinen, etukäteen kylmästi ja laskelmoivasti joka liikettä ja siirtoa myöten suunniteltu minuuttien kylmäverinen murha.

Aristokraatti painoi oranssia nappia kauluksessaan ja avasi linjan toiselle uskolliselle palvelijalleen.
“Poika!”
“Ниин, херра?”

Pojan ääni oli lohduton jo ilmankin mekaanista ritilää, jonka läpi se suodattui. Useimmat universumin suuret herrat ja rouvat eivät suostuneet palkkaamaan alaisuuteensa shasaaleja jo näiden onnellisuutta ja pirteyttä tuhoavan yleisolemuksen takia. Mutta tämä poika oli sentään aloitekykyinen, eikä hangannut turhia vastaan, paitsi ehkä ihan vähän, mutta ei oikeastaan tarkoituksella.

“Huomenta vain sinullekin, ilopilleri!”
Masentunutta särinää.
“Херра. Ен ыммäррä. Ен ыммäррä илоа, мутта. Еихäн илоа вои сурвоа пиллереихин. Илоа еи вои валмистаа пиллеримуодосса.”

Aristokraatin tummille kasvoille levisi hymy. “Aivan, aivan… totta turiset!”
“Сен верран кун илоа ыммäррäн. Сен еи питäиси олла махдоллиста. Ило он абстракти, субйектиивинен кäсите. Силлä еи оле тодистеттаваа фыысистä оломуотоа.”

“Haa haa haa! Kyllä, samaa mieltä!”
Voitonhampaan herran korteksiin ei mahtunut laisinkaan, miksi shasaaleja pidettiin masentavana seurana kaikkialla yli merten ja halki historian. Hänelle pojan huomiot aiheuttivat pelkkää iloa ja piristystä pitkiin työpäiviin.

“Йос илон фыысинен оломуото кыеттäисиин тодистамаан. Я, йос Мата Нуи суо, тоистамаан. Олиси се вармасти суури крииси тунне-елäмäн експертеилле халки тунтемамме мааилман. Таи сиис. Сехäн таркоиттаиси, еттä он йоллаин тапаа олемасса куитенкин ыкси, обйектиивинен илоисууден илменемисмуото, йонка кукин тунтева оленто воиси омаксуа пиллеримäисессä муодосса. Олиси ыкси илоисуус ыли каикен. Митен се ваикуттаиси? Аятускин масентаиси минуа. Йос воисин олла виелä тäтä масентунеемпи.”

“Ha ha ha! Niinhän sinä teet! Hyvää työtä nimittäin, poikaseni! Jatka samaan malliin!”

Shasaalit, aristokraatti ajatteli. Lystikästä väkeä.Toivat aina uudenlaista valoa eläm-
Niin, niistä valoista.
Sillä hetkellä ruokasalin – ei, koko Voitonhampaan valot sammuivat sekunniksi ainoastaan syttyäkseen vaivalloisesti uudelleen. Suurten henkien aamunkoittokin lakkasi pauhaamasta pieneksi, kiusalliseksi hetkeksi.
“M-1X!” ylimys paasasi. “Jälleenkö? Melkoinen sattuma, kun ottaa huomioon että JUURI EILEN annoin sinulle HYVIN PERUSTEELLISEN selostuksen siitä, miksi Felnas-käämejä ja munavatkainta ei pidetä kytkettyinä päälle samaan aikaan! Mutta SATTUUHAN NÄITÄ.”

Yksisilmäinen hovimestaridroidi näytti kutistuvan pelkästä nolostuksen voimasta.

“Hyvä että ymmärrät!” viiksiniekka nauroi höyryä viiksistään suihkuttaen. Aristokraatti huokaisi ja istui jälleen pitkän puupöydän ääreen. Hän painoi nyt vihreää nappia kaulanjuuressaan.

“Voro! Kuulolla?”

“Oui?” vastasi ääni joka oli sulaa kuin voi pannulla.

“Oletko alakerrassa?”

“Oui.”

“Voisitko tulla ylös?”

“Non, monsieur. Ruokinta kesken.”

“Mitä sinä ruokit siellä, protosorsiako?” aristokraatti nauroi. “Pelkkä vitsi, näin herrasmiesten kesken. Haidenko vatsat siellä kurnivat?”
“Oui.”

“Mutta toveri hyvä… meillä oli työharjoittelija sitä pikkuvirkaa varten!”

“Oui. Oli.”

Syvä hiljaisuus. Meri kuohui radiolinjalla.
“Hän kyllä ruokki ne, monsieur. Muttei kovin pitkäksi aikaa.”
Hermostunut hymy levisi aristokraatin kasvoille. “H-hahaha! Siinä vasta mies! Hoiti hommansa. Omistautui työlleen!”
Linjalta kuului sädeaseiden ääniä. Ikkunasta vilkaistessaan Steltin aristokraatti näki samojen valoammuksien polttavan hohteen aamutaivaalla. Sitten hait karjuivat.

Suurin osa meribiologeista oli varma, että takea-haiden ei pitänyt karjua.
Eivät ne yleensä karjuneetkaan. Voitonhampaan herra oli korjannut asian.

“Melko vihaisia tänään, monsieur. Johtunee nälästä. Harjoittelija ei ollut iso mies.”
“Ammattijärjestöjen ei tarvitse tietää”, ylimys sanoi haudanvakavana.
“Oui.”

“Ssssselvä. Hoida homma, miekkonen hyvä. Onhan asia tällä kunnossa?”

“Ei oikeastaan, monsieur.”

Asia oli selvästi kunnossa.

Voitonhampaan herra soitti viimeiselle aktiiviselle luottomiehelleen painamalla vielä keltaista nappia.
“Huomenta, professori!” hän tokaisi innokkaana. “Mitä Fissioaseman aamuun kuuluu?”
“Ah, tuota, hyvää, hyvää, herra tohtori!” tunnistamattomaksi moukaroitu mutta terävä aksentti sanoi vilpittömän innokkaana. Tämä yhteys oli heikompi – tulihan puhelu aivan toiselta puolelta kupolia. “Meinasihan täällä mennä kyllä heti alkuun vähän, heh, ‘plörinäksi’ kuten kaikki nuorukaiset nykyään sanovat, heh! Olin unohtanut jäähdytysputket irti iltahuollon yhteydessä ja, arvaahan sitä mitä siinä kävi, siinä samassa kun menin ensikäynnistystestien jälkeen ‘luovalle kahvitauolle’, alkoi koko paikka hehkua melko iloisen vihreänä!”

“Kelpo mies, kelpo mies! Sattuuhan noita. Mutta sait tilanteen kuitenkin haltuun?”

“No itseasiassa, heh, se on vielä päällä, mutta sain ytimen ulkokerrokset suljettua toisiltaan, joten eiköhän tämä tästä!”

“Mainiota, mainiota. Tällä selvä?”

“Tällä selvä! Tosin, jos… se ei ole liikaa pyydetty… niin voisin tarvita uusia raajoja… nykyiset ovat alkaneet kuplia…”

“Eiköhän asia hoidu, professori hyvä. Työpäivän jatkoja!”

Ja näin Voitonhampaan herra oli aloittanut taas yhden tehokkaan työpäivän. Suuryrityksen pyörittäminen vaati visioita, joita moni ei päähänsä saisi mahtumaankaan.
Tai siis, suuren hengen nimeen, luuliko joku että taivaskupolien kattoon rakentaminen olisi helppoa? Ei nimittäin ollut!

Aika kului. Lopulta peikko-oopperalla huoneen täyttänyt levysoitin hiljeni, ja aristokraatti tirautti silmäkulmastaan yksinäisen miehisen kyyneleen. Tarina kosketti häntä syvältä.

Vaan lopulta aamiaisen aika saapui. M-1X liisi sisään pikkuruisena mekaanisena ellipsinä yksinäinen konesilmä tyytyväisen näköisenä. Robotin mukana sisälle leijaili tiikeristrutsimunakkaan mehevä haju. Vasta avatun siniviinipullon hedelmäinen tuoksahdus.
Ah, siniviini. Ylimys tunsi sen aromeissa itä-Steltin lempeän kesäilman. Pehmeän tanniinisen maun.

Steltiläisen orjaluokan jalat polkemassa meheviä stra-mana-marjoja. Ylimys irvisti.
No, maailman muuttaminen oli hidasta työtä.
Ja ei hän viinin makua halunnut muuttaa. Syytä tuottajia, älä tuotetta! Järjestelmä oli mätä, mutta oliko se mikään syy kaataa hyvää juomaa pois?

Aamiaisesta nautiskellessaan Voitonhampaan aristokraatti koki päivänsä ensimmäisen todellisen yllätyksen. Tällä kertaa joku soittikin hänelle. Niin ei käynyt usein.
Tumma haarniskalordi pyyhki suupielensä, laski aterimensa lautasensa viereen ja painoi välkkyvää nappia haarniskansa kaula-aukossa.

Hento xialainen miesääni puhui, ja aristokraatin suupielet nousivat ylöspäin. Ei hän kaikkia vortixxeja halveksunut. Tällä oli näkemystä.
“Päivää. Häiritsenkö, kreivi?” liskomies linjalla kysyi kohteliaasti.

“Radak!” aristokraatti vastasi innokkaasti toistaen keskustelua, jonka luette toista kertaa ikinä. “Täällä se on kylläkin huomenta. Aikavyöhykkeet, hyvä mies! Ei, et häiritse ollenkaan, kunhan vain… nautiskelin aamiaistani aurinkoinnousussa.”

“Olen kuullut niistä käytettävän lähinnä termiä ‘kupolit’. Mutta! Minulla on vähän kuulumisia tästä suunnasta. Ja ongelmia, mitkä saattavat tarvita apuasi.”

Ongelmia, liskomies oli sanonut.
Ongelmia, aristokraatti pyöritteli päässään.

“Ongelmia, Radak.”

“Ystävämme Odinalta.”

Varjottu, hullu draakki! Tietenkin! Siihen aristokraatti huokaisi, ja kovempaa huokaisivat hänen viiksensä. Ne pursottivat suuren höyrypilven aamiaispöydän ylle.
“Tyylitajuton barbaari! Mitä hän nyt on mennyt tekemään?”

“Minusta tuntuu, ettei häntä enää kiinnosta sopimuksemme. Hän on aivan liian innostunut Suurten Olentojen Sirusta. Haluaa sen itselleen.”

Voitonhampaan herra tuijotti ikkunasta horisonttiin kuunnellen vortixxin huolestuneita sanoja. Ja näki taas yhä selkeämmin synkät pilvet, joita ammuttiin sädeaseilla yläilmakehästä, vaikka siitä ei apua ollutkaan.

Ja sitten hän muisti, mitä pilvet tietenkin olivat.

Voi… voitto. Tai oikeastaan sen vastakohta. Voiton antiteesi. ‘Epä-voitto’?
Semantiikkaa. Pirut siitä. Laseria sekin tottelisi.

“Ah, sinulla on sellainen ongelma. Hankalaa, hankalaa. Kovin hankalaa! Tiedätkö, mikä minun ongelmani on tänään aamulla ollut? Näiden kirottujen valojen välkkymisen lisäksi, JOTA EN SUINKAAN AJATELLUT PYYTÄÄ KETÄÄN LÄSNÄOLIJAA KORJAAMAAN?”
M-1X piippasi kovaäänisesti keittiössä ja valot palautuivat jälleen.

“Jokin monimutkainen tieteellinen dilemma, otaksun?”

“Kyllä, kyllä! Niin voisi kenties sanoa, viisas ystäväni. Taivaanrannassani on niinsanotusti…”
Gukkoaura katosi pilven sisälle eikä tullut toiselta puolelta ulos. Aristokraatti nielaisi.
“… tummia pilviä. Ja jos kyse olisi vain säästä, sille olisi ratkaisu – olethan nähnyt ‘parannellun versioni’ metrulaisesta säänhallintajärjestelmästä. Mutta pelkään pahoin, että nämä pilvet saattavat olla pikemminkin kokoelma lihaasyöviä nanobotteja, jotka vapautin vahingossa viime viikolla tankistaan.”

Mekaaninen röyhtäisy kajahti halki taivaan ja pian mustasta pilvestä satoi kiloittain linnunluita. Ylimys yritti kohdistaa katseensa jonnekin korkealle taivaalle ja piti peukkuja Säätutkijan tähtäykselle.

“… eivätkö säänhallintajärjestelmäsi lasersäteet toimisi niihin aivan yhtä hyvin, kuin ne toimivat pilviin?”

Vanha kunnon Radak. Jollain tapaa liskomies osasi ajatella kuin aristokraatti. Rationaalisuus, se puuttui niin monilta!
“Nopeaa ajattelua! Eivät ole toimineet vielä. Mutta minä vähän tässä mietin, että entä jos minun ongelmani voisi… korjata sinun ongelmasi….”

“Hmm. Ajatuksessa on perää, vaikka en yleensä lihaasyövien nanobottien käyttämistä pidä kovin moraalisena ratkaisuna. Minulla oikeastaan on yksi kohde, jossa voisit suorittaa niillä vaikka jonkinlaisen kokeen. Ja siten ratkoa minun ongelmani!”

“Hei hei hei, Radak hyvä, näin herrasmiesten kesken, jos Odinan roisto sellaista kysyy, en käyttänyt koskaan sanoja ‘salamurha’, ‘attentaatti’, ‘terroriteko’ tai ‘lihaasyövät nanobotit’.”

Voitonhampaan herra ei ollut myöskään koskaan käyttänyt sanoja “Artakha”, “hallittu muistinpyyhintä”, “kiertoratapommitus”, “vahki-tekoäly” tai “ydinjätteen uusiokäyttö”.

“Kolmea ensimmäistä et kyllä käyttänyt muutenkaan.”

“En tietenkään. Ja… jos nyt tosissaan ollaan… tietyt finanssiasiat saavat minut miettimään, onko Varjotun suututtaminen kovin kehityskelpoinen ratkaisumalli. Tai Varjotun syöttäminen lihaasyöville nanoboteille. En juuri maininnut Varjotun syöttämistä lihaasyöville nanoboteille.”

Voitonhampaan herra muistutti itseään henkisesti, että tuhoaisi kaikki todisteet dokumentin “Suunnitelma B: Näin syötän Varjotun lihaasyöville nanoboteille” olemassaolosta. Mahdollisesti jo aamiaisen jälkeen.

Tai… olisi muistuttanut, jos hän olisi koskaan kirjoittanut sitä. Luulitteko saavanne hänet nalkkiin, ha!

“En usko, että lihaasyövät nanobotit lavertelevat osallisuudestasi.”

Optimistisen ja rationaalisesti ajattelevan lisäksi Radak oli näemmä myös huvittavan naiivi!

“Ei niistä pirulaisista ikinä tiedä. Radak, tosissasiko sinä tätä ehdotat? Vaikka olemme vanhoja kumppaneita, minä kuitenkin… pyöritän yhtiötä! Itseoppineena yritysmaailman kruunuttomana kuninkaana koen itseni… AUKTORITEETIKSI ja ASIANTUNTIJAKSI siitä asiasta, että maksajaa ei kannata syöttää lihansyöville nanoboteille, JOITA EN JUURI MAININNUT JA TÄMÄ YHTEYS ON SITTEN TÄYSIN SUOJATTU.”

“Oikeastaan minäkään en missään vaiheessa käyttänyt sanoja ‘salamurha’, ‘attentaatti’ tai ‘terroriteko.’ Ongelmaani on luultavasti mahdollista saada myös hieman vähemmän lihaasyöviä nanobotteja sisältävä ratkaisu.”

Aristokraatti toivoi sillä hetkellä ratkaisuunsa hieman vähemmän lihaasyöviä nanobotteja sisältävää ongelmaa. Vaikka hän ei Radakin heittoa ollut huomioinutkaan.

“JA jos joku Artakhan Käden – älkää teeskennelkö, ette te mitään lakkautettuja ole – vainukoira kuunteleekin tätä linjaa, lupaan suunnata niskaanne ne lihaasyövät nanobotit JOITA EN OLE KEHITELLYT-krhm. Niin, niin. Kerro ihmeessä, Radak.”

“No siis. Kuten sanottua, siru. Odinalainen haluaa sen itselleen, ja se olisi suuri sääli tiedemaailmalle. Hän lähetti yhden amatöörijoukon tänne, eivätkä he ole enää kauaa ongelma – mutta lähteeni kertoo, että hän aikoo lähettää lisää ryöväreitään ja murhaajia perääni Metru Nuille. Arvelen, että sinulla voisi olla idea, jolla tehdä vaikkapa meriportit Metru Nuille vaikeiksi väyliksi Metsästäjille?”

“No, sinä tiedät ‘parannellut takeani’…” aristokraatti sanoi vaatimattomana, mutta hänen hymynsä hyytyi heti kun hait karjuivat taas Voitonhampaan juurella. Punainen laser paloi hetken viivana hänen ikkunansa ohitse.

“… ne olivat… ainutlaatuinen kokemus. Hämmästelen edelleen tapaa, jolla kytkit niiden tietoisuuden säänhallintajärjestelmääsi. Se oli todella inspiroivaa!”
Ai niin, siitä. Se piti kai kytkeä joskus poiskin. Mieluiten jopa ennen kuin hait tajuaisivat, miten taivaskoneita käytettiin etäältä.

“Voi, imartelet minua, Radak. Oli miten oli, kalat eivät välttämättä… ole vaihtoehto. Kaivannet jotain hienovaraisempaa?”

“Paristakin syystä. Se ei saa olla mitään kovin ilmiselvää. Ja tiedäthän, minä en pidä kuolemien aiheuttamisesta. Se tuntuu niin sivistymättömältä.”

“Voi, olen täysin samaa mieltä. Ehkä voimme hidastaa Varjotun rosvojen tietä diplomaattisemmin keinoin.”

“Mitä sinulla on mielessäsi, parahin tohtori?”

“No… minulla on ollut tässä viime vuosina harrasteprojektina tietynlainen liikuteltava antigravitaatiokenttä. Olen onnistunut lähettämään sillä jo jopa joidenkin tonnien painoisia objekteja taivaisiin. Tästä ei sitten puhuta. Kukaan ei saa yhdistää minua siihen energiahurttajuttuun.”
Laikarakk, piruparka, aristokraatti ajatteli ja piti mielessään pienen hiljaisen hetken karvaiselle ystävälleen.

“Muistaakseni virallinen selitys sille oli se jäävuori täynnä Frosteluksia, ja se toimi aika hyvin. Mutta jatka toki. Mitä ajattelit singulariteettigeneraattorillasi tehdä?”

“Eiiii, minä ajattelin että sinulla olisi joku ajatus, toverini! Ja… en sano, että sinun pitäisi lähettää Pimeyden metsästäjien armada Punaisen tähden luo, mutta…”

Hetken hiljaisuus.

Hämmentynyt.

“… en tainnut huomata niitä ‘diplomaattisempia keinoja.’”

“Hah! Jos minulle tarjottaisiin mahdollisuus suunnata tähtiin, olisin enemmän kuin kiitollinen!”

“Paitsi että… et ole päässyt vielä tähtiin. Kun rakennutit sen aseman Zakazin kupolin taivaalle, muistaakseni katto osoittautui hankalaksi esteeksi. Mutta ehkä saamme vielä katon auki, kun pääsen käsiksi Suurten Olentojen Siruun.”

“On minulla siihen katon murtamiseen toinenkin tapa- MITÄ NYT? OLETIN LAMPPUONGELMAN KENTIES KORJANNEEN ITSENSÄ, mutta olenhan minä aiemminkin väärässä ollut!”
Nolostuneempia piippauksia. Valot palautuivat jälleen. Voitonhampaan herra oli hämmentynyt – näin monta kytkentävikaa saman aamun aikana? Kyllä hänkin mielellään välillä testaili Felnas-käämejä päälle tai pois, mutta tämä alkoi olla jo liikaa.

“Mitä jos katsotaan sitä hieman myöhemmin. Juuri nyt tarvitsen vain Metru Nuin ilman liskomafian kätyreitä.”

“Ja haluat sen tapahtuvan ilman väkivaltaa? Rakastan haasteita, Radak!”

“Odinan ystävämme ottaa väkivallan hänen alaisiaan kohtaan hieman henkilökohtaisesti.”

“Miltä kuulostaisi jos… kokeilisin toisenlaista nanopilveä?”

“En voi muistaa niitä kaikkia. Valaisetko?”
Rautahaarniskainen titaani hymähti itsevarmana. Eihän hän ollut esitellyt Radakille kuin vajaan neljäsosan niistä kaikista?

“Noh, tämän suunnittelin aikoinaan potilaiden puuduttamiseen, mutta tapahtui tietynlaisia… komplikaatioita. Pikku apurieni lähettämä värähtely saattoi aiheuttaa pidempiaikaisen turtuneisuustilan kuin… alunperin tarkoitin. Mutta tiedäthän sinä, Radak hyvä, että minä en heitä koskaan mitään pois?”

“Minusta on todella inspiroiva ajatus, miten päätät tehdä tuota tarkoitusta varten nanokoneita, kun valtaosa kollegoistasi käyttää aivan tavallisia kemikaaleja tarkoitukseen.”

“Miksi kaikki muut ovat niin laiskoja?” steltiläinen murahti pitkät mustat kädet puuskassa.

“Kaikki eivät voi olla kaltaisiamme tieteen uranuurtajia.” Tämä palautti hymyn paronin kasvoille.
“Eivät, eivät. Vain harva meistä voi seurata Tulinoidan jalanjälkiä jumalten luolaan. Vaan saammeko pian käsiimme avaimen sinne, Radak?”

“Jos saamme pidettyä sen draakin erossa tästä kaikesta, kyllä. Saatamme saada avaimia useamman.”

Aristokraatin naurahdus sai tämän tummat putkiviikset suorastaan käpertymään kerälle. Hän puristi kätensä himoitsevasti nyrkkeihin kuin kahden mielen sirun ympärille.
“Kelpo mies, Radak! Kelpo mies! Mutta miten ajattelit pitää muut ahnaat kädet irti tämän maailman vaarallisimmasta aseesta? Odinan kummisetä ei ole ainoa joka luulee olevansa siihen oikeutettu.”

“Metru Nui on nykyään yllättävän sulkeutunut. Jos pystyt estämään metsästäjien pääsyn tänne, minulle ei tule ongelmia.”

“Lähetän nanopilven luoksesi heti kun saan sen vain vapautettua! Toivottavasti… tuulet ovat suotuisia…”

“… säänhallintajärjestelmä, unohditko sen?”

“Siinäkin… saattaa olla mutkia kuin-”
Kuin hänen viiksissään, olisi hän jatkanut, mutta…
“VALOOOOOOOT.”
Ohjustekoälyä, leijukiekkoa ja bohrokin aivoja sisällään kantava keittiötyöläinen näytti olevan vilpittömästi häpeissään. Suuren mustan tornin mustaa ruhtinasta kävi jo vähän tätä sääliksi.

“Kiitos!” finanssiherra tokasi sähköjen palattua jälleen kerran kuvioihin. “Niin, niin! Ehkä en anna tuulien hoitaa tätä työtä. En ole vielä nimittäin onnistunut rakentamaan… kokonaista ilman toaa.”
Häneltä puuttui siihen vielä raajojen lisäksi suurin osa sisäelimistä. Toverit mustassa pörssissä olivat joutuneet olemaan viime aikoina varovaisempia.

“Lähetän toisiksi parhaimman mieheni asialle.”
Ja toisiksi parhaimmalla miehelllään hän tarkoitti luonnollisesti sitä miehistään, jolla oli toisiksi muhkeimmat viikset, eli Voroa.

“Kiitos. Autat huomattavasti mielenrauhaani. Minun puolestani tässä oli kaikki.”

“Minun ei!”
Nyt aristokraatti oli vasta pääsemässä vauhtiin. Hän ei ollut saanut puhua tästä vielä kenellekään.
“Radak, Radak, emme ole päässeet puhumaan aikoihin. Nyt kun sinulla on Metru Nuin kaltainen ihanteellinen testausympäristö, ajattelin että voisit toimia betatestaajana muuan salaisessa sivuprojektissani. Kuvittele tämä: poliisivoimat, mutta ROBOTTEINA!”

Tik. Tok. Radakin mielipide jäi sanomatta.

“… eikö…”

Paroni otti tämän käskynä jatkaa mainospuhetta.
“Kuvittele! Kaikki tavallisen lainvalvojan hyvät puolet, eikä yhtään niistä heikkouksista! Ei moraalisia rajoitteita! Ei väsymystä! Ei kroonista donitsiaddiktiota!

“… mutta…”

“Ja et ole edes kuullut parasta osaa: MIELISAUVOJA! Sauvoja, jotka ampuvat mielisäteitä – säteitä, jotka vaikuttavat mieliin! Se on oikeastaan aivan petollisen nerokasta kaikessa yksinkertaisuudessaankin, ja minua rehellisesti… hämmentää, miksi kukaan ei ole keksinyt ideaani edes tässä ummehtuneessa ja paikalleen jumiutuneessa tiedemaailmassa, jossa elämme! Mitä sanot, Radak? Minulla on pari prototyyppiä, ja uskon että ihastut nimeen, jonka olen jo ehtinyt…”
Voitonhampaan paroni, kreivi ja tohtori tajusi vasta silloin puhuvansa tyhjälle linjalle.

“… patentoidakin?”

Mutta… eihän sen pitänyt olla mahdollista? Haarniskan viestin toimi kunhan Voitonhampaan sisäinen tukiasema oli vielä-
Valotkaan eivät olleet päällä. Se olisi pitänyt huomata ehkä aiemminkin. M-1X piipitti paniikissa keittiössä kytkimiä hakaten.

Aristokraatti keksi tälle vain kaksi mahdollista syytä.
Noh, kolme. Ehkä hait olivat vihdoin tajunneet miten sääsatelliitit toimivat.
Okei, neljä. Ehkä lihaasyövät nanobotit olivat ryhtyneet syömään myös mekaanista ainesta.
Tai siis viisi. Ne metallia syövät nanobotit olivat myös vielä nimittäin vapaana, vaikka ylimys oli lähettänyt shasaalipojan niiden perään “haavihommiin”.
Mutta vahvimpana vaihtoehtonaan Voitonhampaan herra uskoi…

… sabotaasiin!

Sabotaasiin!!!

Mihin hän ei uskonut oli kuitenkin musta metallinen nyrkki, joka oli juuri ilmestynyt huoneiston oven väärälle puolelle. Nimittäin juuri aristokraatin puolelle.

“Sssssinääää…” tämä mumisi ovea kohti viikset jännittyneinä.

Ovea muodostava puuaines säpälöityi, kun käsi hapuili tiensä ovenkarmille ja tarttui siihen kaikella puristusvoimallaan. Asia, joka oli hetki sitten vielä ollut Voitonhampaan herran kattohuoneiston pääovi, väistyi nyt pakolla sen läpi astuvan teknoperkelöitymän päätöksestä siirtää olemuksensa sen tyylikkäimmin sisustetulle puoliskolle.

“Ssssssinä!!!!”

Aristokraatti nousi irvistäen pystyyn tuoliltaan ja puristi kätensä tiukasti nyrkkeihin. Hän tiesi jo, kuka oli tulossa, ja halusi olla valmiina. Musta piikkipanssarinen haarniska vaarallisena hän tepasteli esiin pöytänsä takaa, naurahti muhkeasti ja taputti käsiään yhteen. M-1X kuuli käskyn ja veti vivusta.

Ovella seisova punamusta sotasaatana suoristi selkänsä hieman liian matalien ovenkarmien läpi saavuttuaan. Nyrkit tiukasti yhteen puristettuina ilmeetön kypärä tuomitsi kattohuoneiston haltijaa, joka oli kuitenkin valmiina kohtaamiseen.

“Ha! ARVASIN!” aristokraatti karjaisi saapujalle.

Ja sillä sekunnilla valtava metallinen koura syöksähti seinän salapaneelista aristokraattia kuvaavan maalauksen takaa. Se heitti hänen käsiinsä suuren kaksikärkisen keihään, jota aristokraatti pyöräytti sulavasti käsissään. Musta, valoa imevä energia virtasi kärkien välissä.

“HA!”

Toinen metallinen koura, edellistä vieläkin suurenmoisempi laskeutui katosta pirstoen kristallikruunun sirpalesateeksi tieltään. Se asetti syvälle aristokraatin päähän mahtavan mustan silinterihatun – yritysmaailman kiistattoman kuninkaan loisteliaan kruunun!

“HAAAA!”

Ja vielä yksi robottikoura kuuli käskyn. Sen jumalainen tehtävä oli toimittaa Voitonhampaan herran vasemman silmän päälle suuri ja ylväs monokkeli.

“KENRAALI KILLJOY!” Voitonhampaan herra huudahti töykeästi saapuneelle vieraalleen pahaenteisesti naurahtaen.
Vihreähehkuisen haarniskansa raoista Metru Nuin entinen kenraali viimein lausui nimen, jota hän ei koskaan olisi enää halunnut joutua lausumaan.

”DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”

Sitten räjähti.

Suuri tulipallo valaisi Voitto Korporaation johtajan mahtavan ja piikikkään siluetin taustan. “Oletko tullut KOHTAAMAAN TURMIOSI, Kenraali?” aristokraatti nauroi kovaäänisesti tajuamatta, että sillä hetkellä Mustan Käden entinen kenraali kuuli lähinnä “sad-dam”. Ja ehkä myös “batang”.

Irtaimiston ja säpälöityneiden huonekalujen palaset kimpoilivat niin mustahaarniskaisen aristokraatin selkäpanssareista, kuin Killjoyn kasvoistakin. Näennäisesti aseistamattomana saapunut sotakralhi nosti sormensa syyttävästi kohti viiksekästä panssarikraattia.

“Sinä tiedät, että en normaalisti suostuisi kohtaamaan sinua kasvotusten, senkin pöhöttynyt varas. Mutta sinun täytyi mennä taas rajan yli. Sinun oli aivan pakko työntää ylisuuri hattusi peliin, johon sinulla ei ole asiaa.”

DOKTOR VIKTOR VON NEBULA virnuili koko terävällä ja äärimmäisen hyvin hoidetulla hammasrivillään. Ei hän ollut turhaan käynyt Haederan yliopiston hammaslääketieteen opintoja.
“Ja näin julkeasti tohtii puhua itse ruokarauhani rikkoja! Mutta älä huoli, Nui-Kralhi! Tunnettuna herrasmiehenä sallin sinun liittyvän aamiaisseurakseni! M-1X! Olisitko ystävällinen ja… kattaisit pöydän vieraallemme!”

DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN kovaääninen nauru piilotti taatusti alleen kaikki paronin pahaenteiset taka-ajatukset, tai siis ainakin siihen asti kunnes keittiöstä vedettiin vipu. Siinä samassa servot kauniin antiikkipöydän sisällä syöksivät kymmeniä mustia teräshampaita puupinnan läpi, ja lattian piilotettu metallijousitus antoi laulaa.

Suuri pöytä heilahti Killjoyta kohti valtavana murskaimena mustien piikkien meri puusta törröttäen.

Punamusta metsästäjä loikkasi kaikin voimin kohti kattoa ja iski molemmat nyrkkinsä siitä läpi jääden roikkumaan ilmaan. Molemmat jalkansa kohti sinkoutuvaa ansaa ojentaen Killjoy käynnisti jalkojensa rakettimoottorit juuri oikealla hetkellä. Kuolonpöytä vaihtoi ilmasta väkivaltaisesti suuntaa sinkoutuen vaarallisesti kieppuen takaisin kohti keittiötä, jonne se lopulta pysähtyi.

Metalli murskasi teknojätin alle jäävää puulattiaa tämän elopainon laskeutuessa takaisin sille. Ärsyyntynyt kenraali ei hellittänyt syytöksissään. Ei varsinkaan aristokraatin tempauksen jälkeen.

“Sinä et edes välitä? Sinä olit aina piikki lihassamme, mutta markkinavoimien hyväksikäyttö ja massatuhoaseet ovat kaksi hyvin eri asiaa. Olen saanut tarpeekseni.”

“Kenraali, kenraali!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi vaihtaen singulariteettisauvaansa rennosti kädestä toiseen, “minusta tuntuu, että aloitimme tänään jokseenkin huonolla jalalla. Voisimme korjata asian esimerkiksi…”

– valtava musta rautajalka räjähti katon läpi Killjoyn yläpuolella –
“… nyyyyt!”

Tällä kertaa Killjoyn ei tarvinnut turvautua turhauttavaan akrobatiaan, vaan punamusta hahmo polvistui yhden polvensa varaan salamannopeasti ja antoi metallisen outouden laskeutua suosiolla päälleen. Yhteentörmäyksestä kuuluva ääni muistutti sitä, kuin joku olisi lyönyt kongiin täysillä voimillaan. Killjoyn haarniskan nivelistä kuului muutama huolestuttava rasahdus satojen kilojen painon yllättäessä tämän, mutta puku kesti. Ja juuri tarpeeksi pitkään, jotta Killjoy sai kerättyä voimansa.

Selkänsä salamannopeasti suoristettuaan rautajalka aloitti uuden matkan, ja tällä kertaa suunta oli suoraan ylös. Jossain kaukana kaksikon yläpuolella kajahteli, kun aristokraatin toinen ansa tuhosi metallisen ulkokaton rakenteita.

“Joko riitti? Vai oletko valmis vastaamaan typeryyksistäsi?”

Putkiviikset DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN kasvoilla kiertyivät jäykkinä yhä tiukemmiksi spiraaleiksi, kun hän irvisti vihaisesti… mutta sai hienon ja kohteliaan herrasmiehen tavoin palautettua tyynen asiallisuutensa ja vieraanvaraisen hymynsä.
“Kenraali Killjoy! Mehän olemme vanhoja tuttuja! Eihän meidän tarvitse tapella”, aristokraatti painoi pitkällä sormellaan haarniskansa kaula-aukon sisälle, “vorojapoikahälytyskerroksessa32tuokaakarboniittikivääritjapariraskastakhiroksiinikanuunaakiiitoooos. Ota ihmeessä tuoli, vanha ystävä –”
– paronin käsi viittoi halki huoneen osoittaen kaikkia ruokasalin tuoleista, joista huomattavasti käytännössä jokainen oli puusäleinä –
“– ja istu alas! Meillä on selvästi paaaaljon puhuttavaa.”

Killjoy pudisteli päätään tyytymättömänä ja painoi sormensa kypäränsä oikean puolen antennille.

“Brez. Keskeyttäkää tavaroiden lastaus hetkeksi ja laittakaa silmät kovaksi. Asepuolelle tulossa mahdollisia kohteita. Älkää säästelkö mitään. Pistäkää paukkuen.”

Killjoy odotti radioyhteyden päässä puuhaavan selakhikolmikon vastauksen ennen, kuin asteli tylysti aristokraatin ohitse ruokasalin ovelle.

“No entäs nämä tuolit sitten? Vielä lisää temppuja? Oletko sinä todella niin peloissasi, että olet ansoittanut koko kotisi? Antaa palaa. Pistä pahintasi. Voin tuhota loputkin irtaimistostasi, jos se saa sinut tyytyväiseksi.”

“Tuolit? Ansoitettuja?” aristokraatti tuhahti vilkuillen sivuilleen. “Minä sinä minua oikein pidät? Typerä idea! Toisin kuin te Mustan Käden tympeät funktionalistit, minulla on silmää tällaisille asioille –”

DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN monokkeli ampui kuolettavan lasersäteen Killjoyta päin.

Tällä kertaa Killjoy ei ehtinyt tehdä mitään Voitto Korporaation herran vähäeleisen hyökkäyksen edessä. Ei sillä, että hänen olisi tarvinnut. Sama värähtelevä hehku, jolla Killjoy oli naamioinut itsensä ristelyille ja suojautunut viettelevän vortixxin varjoilta värähteli jälleen. Laser imeytyi haarniskan ympärillä olevaan kenttään ja katosi.

“Annas kun kerron sinulle hieman meistä Käden funktionalisteista”, kenraali uhitteli, “Ionihaarniska. Pirun kätevä kaikkea sellaista vastaan, jotka sisältävät valoa tai varjotemppuja. Ei sinun varallesi suunniteltu, ei missään nimessä. Mutta näyttää tepsivän hyvin epäkäytännöllistä mahtailua vastaan.”

No nyt mentiin henkilökohtaisuuksiin! Pöyristys valtasi steltiläisen hammaslääkäri/asekehittelijä/avaruusparoni/filantroopin viiksekkäät kasvot. Harva uskaltautui halventamaan hänen lasereitaan! Ja vielä harvempi käveli siitä ulos ilman rangaistusta.
Mutta suora hyökkäys ei selvästi tähän soturiin toiminut. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA laski päänsä etukumaraan. Kyllä, nyt hänen oli maalattava kasvonsa asiallisuudella. Verhouduttava Suureen Ystävällisyyden ja Herrasmiesmäisyyden kanohiin. Kanohiin, jonka nimi olisi Kanohi Doktor Viktor von Nebula, jos se olisi olemassa muuallakin kuin metaforien tasolla.
Hän tuudittaisi Nui-Kralhin turvallisuudentunteeseen… ja iskisi sitten! Kyllä! Tätä suunnitelmaa punamusta soturi ei osaisi odottaa, ei varmana, vaikka DOKTOR VIKTOR VON NEBULA olikin sitä hetken ajateltuaan päästänyt vahingossa ulos kumean naurunremakan.

“Vaikuttavaa, Killjoy! Tiedäthän, että me Voitto Korporaatiossa olemme aina olleet vaikuttuneita kyvyistäsi ja teknologisesta lahjakkuudestasi? Vaikka en Mustan Käden teknologian suuri ihailija olekaan-”

“Ihailija?” Killjoy tyrskähti kuin loukattuna, “No et todellakaan. ‘Jumalointi’ olisi lähempänä. Älä yritä ottaa kunniaa itsellesi, olen jo käynyt läpi varastosi. Suurin osa tavarasta on meiltä, etkä ole edes yrittänyt piilottaa sitä. Vai luulitko, että logon pois raaputtaminen on vakuuttava tapa tehdä tuotteesta omasi?”

“VAIKKA EN MUSTAN KÄDEN TEKNOLOGIAN SUURI IHAILIJA OLEKAAN”, paroni toisti hurmoksessa. Killjoy oli typertynyt. Hän ei ollut ollenkaan varma, oliko tämä kuullut ainuttakaan hänen sanoistaan. “… uskon että yrityksillämme olisi paljon opittavaa toisiltaan yhteistyön saralla! Kyllä, ehkä olen aina aliarvioinut sinut ja toverisi? Ehkä tekin ansaitsette kulkea kanssani Tulinoidan polkua! Jättää taakse Teräksen Ajan, astua kohti Voiton Aikaa! Aloittaa kanssani hyperkopernikaalisen kumouksennytkiirettäniidensaatanankhiroksiinikanuunoidenkanssavorominultaloppuuhiljalleensanottava, ja AVATA KANSSANI TAIVAAT!”

Killjoyn päässä pyöri paljon asioita. Suurin osa niistä sisälsi ajatuksia, joilla ei ollut mitään tekemistä papattavan aristokraatin kanssa. Sen lisäksi, ettei entisen kenraalin kärsivällisyyttä oltu tehty kestämään tällaista, oli Killjoyn reaktio samalla myös puutunut. Kuinka kauan hän jaksaisi olla kuuntelematta tämän solkotusta?

“Kuules”, hän aloitti varovaisesti, punniten sanojaan tällä kertaa tarkoin, “Kaltaisesi herrasmies osaa kyllä varmasti ajatella yhteistä hyvää. Jos me aiomme seurata tätä… Tulinoitaasi, niin odotan sinulta vastavuoroisuutta. Joten pirulauta, vastaa kysymyksiini ja sitten katsomme, mitä teemme sinun kanssasi.”

Kypäränsä alla hampaitaan kiristelevä kenraali ei seurannut diplomatian tietä mielellään, mutta kenties Voitonhampaan tohtorin imagoon vetoaminen olisi tie vastauksiin.
Aristokraatin virnuileville kasvoille asti erehtyi pikkuriikkinen hitu sitä tajuamista, että hän oli saattanut itse olla keskustel- kanssakäynnin aggressiivisempi osapuoli. Räjähtäviin rakettiammuksiin mieltynyt kralhi ei ollut nimittäin laukaissut vielä ainuttakaan sellaista koko aamun aikana.

Mutta omaksi puolustuksekseen… ei ollut DOKTOR VIKTOR VON NEBULAKAAN.

Se ei johtunut tosin yrittämisen puutteesta. Vorolla kesti tavallista kauemmin. Oli siis pelattava aikaa ja mentävä barbaarisen skorpionisoturin ehdoilla.
“Kysymyksiisi? Ilomielin! Minulla, Killjoy hyvä, on kaikki vastaukset mitä tulet koskaan tarvitsemaan. Tai siis. Melkein. Ei sellaisia, joita minun ei pitäisikään tietää. Kaikki ne vastaukset, jotka minun on kannattavaa tietää. Tiedäthän.”

Killjoy huokaisi syvään, joskin vain puoliksi helpotuksesta. Teknomies tunsi aristokraatin tarpeeksi hyvin tietääkseen, että hän vain luultavasti pelasi aikaa. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö hän saisi tästä kuitenkaan mitään irti. Niine tuumineen Killjoy nosti vasemman kätensä vaaka-asentoon ja heijasti sen tietokoneen hologrammiheittimestä kolmiulotteisen oranssina hehkuvan kuvan.

“Olen jo käynyt läpi kaikki tiedostosi. Olet ollut viisas jättäessäsi kaikki tärkeimmät yksityiskohdat pois, joten saat hieman auttaa minua.

Molemmat tuijottivat ylösalaisin käännetyltä nelijalkaiselta pilvenpiirtäjältä näyttävää valoshowta. Killjoy vilkuili kuitenkin aristokraattia sen läpi ja jatkoi viimein itse aiheeseen: “Mikä helvetti on Baterra-asema?”

Aristokraatin suu muuttui pitkäksi viivaksi ja tämän silmät pullistuivat. Suuret putkiviikset valahtivat lannistuneina alas. Mahtipontinen paroni tuijotti kenraalin kädessä pyörivää hologrammia joitakin piinallisia sekunteja ennen kuin levitti kasvoilleen aamun leveimmän hammashymyn. Viikset nousivat jälleen ojoon kuin kaksi voimamiehen pullistuvaa hauista.
“H-hahahaha! Killjoy, Killjoy, ei minunlaisenikaan kouluttautunut mies voi kaikkea tietää! E-en minä ole kuullut mitään mistään Feterra-asemast…”

Hymy hyytyi jälleen kun paroni tajusi sanansa.

“Baterra-asemasta! Vaan, ei sillä! Unohda se toinen juttu! Jota en koskaan sanonut! Joten ei tarvitse unohtaa! E-hei!”

Killjoy tuijotti takeltelevaa herrasmiestä typertyneenä. Sormea napauttamalla kralhisoturi sulki projektorinsa ja otti yhden uhkaavan askeleen kohti haarniskoitua monokkelisoitujaa. Pienen hetken viileänä päänsä pitänyt Killjoy menetti malttinsa heti möläytyksen myötä.

”Tämä ei ole mikään peli, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA.”

“Tässä ei ole kyse imagosta tai lakisyytteestä. Tässä on kyse siitä, kuinka moni kuolee sen hammassaatanan käsissä, jolle sinä näitä leluja rakennat. Koska jos sinun puuhasi auttavat sitä pirulaista kivirotankin verran, niin olen valmis pudottamaan liikaa puhuvan pääsi hartioiltasi. Taas.”
Viiksekäs irvisti. “En tiedä, miten asiat ovat siellä Metru Nuilla, mutta meillä Voitto Korporaatiossa kunnioitetaan potilaita ja vaitiolovelvollisuut- taiiii SIIIIIIIIS. Heh heh, mikä hammassaatana? Minä en ole eläissäni työskennellyt ainoankaan saatanan TAI hampaikkaan kanssa”, Haederan yliopiston vuosikurssin MMXCVII priimus ja hammaslääketieteen kunniatohtori totesi ehdottoman vakuuttavasti.

Killjoy ei edes kuunnellut tohtorin viimeisiä sanoja, sillä triplaselakhinen informaatio hänen korvassaan oli huolestuttavaa. Voitonhampaan asevarastoja tyhjentävät siskokset olivat löytäneet jotain erikoista, mutta kaipasivat vielä hetken tarkistaakseen asian.

“Eli väitätkö sinä”, Killjoy palasi asiaan, “että sinulla ei ole mitään tekemistä aikojemme suurimpien teknologisten saavutusten kanssa?”
Kralhi päätti jatkaa diplomaattisia kokeilujaan.

“Koska kun minä katson näitä tiedostoja, niin minä näen pilvenpiirtäjän roikkumassa maailman katosta. Minä olen hajottanut lyhyen elämäni aikana melko pirusti asioita. Mutta en koskaan mitään sellaista.”

Paroni vilkaisi kevyesti olkapäänsä yli (huomattavan vaarallinen asia tehdä kaikkien niiden piikkien takia) ikkunoita kohti ja katsoi taas kralhin ilmeettömään kypärään.
“Vai… aikojemme suurimpien teknologisten saavutusten oikein…” hän mutisi viiksiensä alta imarreltuna, “… noooo, kenraali, minun on myönnettävä että toisinaan, kuten aidon herrasmiehen kuuluukin, tapaan vitsailla. ‘Huumori’-syistä. ‘Hauskuustason’ nostamiseksi. Kuten äsken saatoin tehdä. Tai olla tekemättä, jos niin ei ole suvaittavaa. Mutta kuitenkin. Mutten kuitenkaan.”

Selakhien selitys Killjoyn kommunikaattorissa häiritsi tätä taas. Punamusta kypärä kääntyi hetkeksi sivuun, miehen kuiskatessa “Tutkikaa vielä. Minun täytyy olla varma”, vastaukseksi. Kralhin outoa kääntyilyä seuraava paroni sai pian vastaansa taas ilmeettömän läpitunkevan tuijotuksen.

“Hyvä on”, Killjoy mutisi pettyneenä ympäripyöreälle selitykselle, “Jos sinä et kerro, niin entäs sinä. Sinähän näet täällä kaiken, etkö vain?”

Aristokraatti kääntyi katsomaan Killjoyn osoittamaan suuntaan, jossa merkillisen muotoinen keittiövälinettä muistuttava leijuva robotti oli saanut tarpeekseen kytkimien hakkaamisesta.

“Haha, pahoittelen”, aristokraatti hymähti. “M-1X-Su ei ole varustettu puheenmuodostusytimellä. Mutta hän osaa ehdottomasti tehdä parhaan tiikeristrutsimunakkaan, jota olen koskaan maistanut!”
Leijuva yksisilmäinen robomunakello heilutti vaatimattomasti Killjoylle yhtä lonkeron päässä olevaa kättä ja piippasi.
“Haluatko teetä, kenraali? Kyllä sinä varmaan haluat. M-1X-Su, keitäpä vieraallemme teetä”, aristokraatti sanoi. Ja vastauksena ellipsimäinen kone leijaili hiljaa takaisin keittiön puolelle.

Killjoy mulkoili hiljaisesti piipittävää konetta sen poistuessa. Hänen etsimänsä vastaukset olivat mitä luultavimmin sen sisässä. Ainakin, jos hänen visiiritietokoneensa automaattisia analyysejä oli uskominen. M-1X-Sun sisältö oli juuri sitä, mitä entinen kenraali oli uumoillutkin löytävänsä.

Selakhien päästä ei ollut hetkeen kuulunut mitään. Tieto, jota Killjoy odotti oli elintärkeää. Ja rehellisesti hän myös odotti mitä tahansa tekosyytä päättää toistaiseksi hyvin tulokseton ja turhauttava keskustelu.

”Joten siinäkö kaikki? Tässäkö kaikki, mitä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA –”

“– minulle tarjoaa? Teetä ja kasan huonosti käärittyjä valheita? Näidenkö kanssa minun pitäisi täältä poistua?”
“No… ajattelin tarjota sinulle teen kanssa myös leipää…” kaiken hienovaraisuuden arkkivihollinen sanoi aivan liian vaitonaisesti.

Ja silloin räpyläjalat läpsähtivät useamman kuin kahden räjähdyksen möykyttämän ruokasalin oviaukolle.

Killjoy kääntyi ja näki oven jäänteiden päällä seisovan viiksekkään barrakudanaamaisen syväläisen, jonka päälaella oli hieno baskeri ja olkapäätä vasten puolet tämän pituudesta pitkä patonki.
“Bonjour“, syväläinen sanoi sulavasti.

“Mikä Karzahni –”
Syväläinen osoitti herkullisen näköisen tuoreen leivonnaistuotteen kralhikenraalia kohti ja otti vihreillä koivillaan leveän haara-asennon. Ja silloin patongin pää aukesi.

Entisen Mustan Käden kenraalin elämän ensimmäinen khiroksiiniraketti räjähti tämän naamalle.

Kuin jumalten vasaralla lyötynä kasa punaista ja mustaa metallia lensi järkyttävän äänen ja valtaisan paineaallon harjalla nyt entisten ruokasalin ikkunoiden läpi. Kauas, kauas pois.

Savukiehkurat leijailivat ilmassa. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA pudotti hätäisesti singulariteettisauvansa lattialle, ryntäsi Killjoyn muotoisen moukarin voimasta särkyneiden ikkunoiden luo ja nosti pystyyn molempien käsiensä keskimmäiset sormet.

“EI SAATANA!” kaunopuheinen steltiläinen huusi sivistyneesti ulos ikkunasta. “SUORAAN NAAMAAN! JUMALAUTA! NIIN HIENOA! SIITÄS SAIT! OPITPAHAN KÄYTTÄYTYMÄÄN! Hyvää työtä, Corrodér! Erinomaista työtä!”

“Oui.”

Aristokraatti jakoi arvokkaan herrasmiesmäisen ylävitosen vierelleen astelleen syväläisen räpyläkäden kanssa. Myös M-1X-Su-munakellodroidi oli uskaltautunut osittain ulos keittiöstä ja tuijotti repeytynyttä seinää ja paljastunutta aamutaivasta värisevänä pallerona.

“Vihdoin!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kailotti taputtaen kätyrinsä patonkia, “vihdoin pääsin näkemään tuollaisen käytössä!”

“Olen harjoitellut, monsieur”, baskeripää vastasi, “mutta teinä katsoisin ulos ikkunasta.”

“Tietenkin, tietenkin! Siitä tulee nimittäin melkoinen näky! Hait saavat ainakin vihdoin syötä… vääää…“, tohtorin äänenpaino laski lauseen loppua myöten ja silmät pullistuivat. Hän veti ylisuurta hattuaan yhä syvemmälle päähänsä. Ja molemmat Voitto Korporaation viiksivallut tuijottivat näkyä liikahtamatta.

“Se lentää vielä.”

“Oui.”

“Pitäisikö sen lentää?”

“Johtunee jalkaraketeista, monsieur.”

“Älä viisastele esimiehellesi! Miksi se lentää vielä?”

“Näyttää myös aika vihaiselta, monsieur. Vaikka en kypärästä voi paljoa sanoakaan.”

“E-hehehe… no, poika hoitaa ilmatorjunnan –”

He olivat melko varmoja että sillä hetkellä ikkunan ohi lensi vauhdilla roottorireppuinen shasaali, joka yritti epätoivoisesti ravisuttaa vihreää selakhiagenttia kimpustaan.
“ХЕРРА ПАРОНИ, ЙОС СИИТÄ ЕИ ОЛЕ ЛИИКАА ВАИВАА НИИН ВОИСИН КАИВАТА АПУА…” tämän konesuun kaiutin kailotti kovempaa kuin kukaan shasaali oli koskaan saanut ääntään kuulumaan.

“Hienoa, poika!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huusi perään. “Samaa mieltä! Kyllä sinä sen yksin taltutat!”
“Monsieur”, syväläinen paronin vierellä sanoi varoen valmistellen lausetta, jonka sanominen minkä tahansa muun yrityksen palkkalistoilla olisi edes kysymyksiä herättävää, “valmistelen patongin toista ammusta varten.”

Paronin seinään ilmestyneen reiän tasalla leijuva raivosta kihisevä teknosaatana ei kaikesta huolimatta tehnyt elettäkään räjähteeseen vastaamiseksi. Ohikiitävän hetken ajan viiksivallut ehtivät tuijottaa paikallaan leijailevaa näkyä rauhassa. Sen hetken päätyttyä syväläinen oli sinkoutunut kaksikymmentä metriä taaksepäin panssarintorjunta-ammuksen aiheuttaman paineaallon viedessä tämän mennessään.
“SACRE BLEU!” kuului loittonevana kaikuna jonkin vihreän poukkoillessa käytävää pitkin.

Voitto Korporaation herran oli tyytyminen väkivaltaiseen selälleen kaatumiseen. Harmaa, Killjoyn tasalle noussut nynrahvalmisteinen hävittäjä oli avannut tulen juuri sopivalla hetkellä. Aristokraatin huoneistossa oli sen omistajan lisäksi nyt enää piipittäen takaisin keittiöön perääntynyt robottinen hovimestari.

Hiiltyneestä maalista koostuva läiskä Killjoyn haarniskan etuosassa oli äkkiä kumartunut hammaslääkärin yläpuolelle ja pudotusaluksen sivuluukusta kralhin vierelle oli loikannut yksi kolmesta selakhista. Tällistä maassa toipuva steltläinen sai tätä tuijottavan kaksikon keskustelusta vain vaivoin selvää.

“Kaikki hyödyllisen näköinen on pakattu kyytiin, Joy”, totesi Brezeistä selkeästi pirteimmällä päällä oleva. Hän oli ainoa, joka oli suostunut tuomaan Killjoylle löydösten uutiset.

“Varmistitteko te sen?” Killjoy tivasi aiemman radiokeskustelun lopputulemaa. Selakhi nyökkäsi varovaisesti.

“Lastasimme kaiken mukaan.”

Killjoy murahti. Selakhi hyppäsi takaisin alukseen. Agentti jätti oven auki valmiiksi Killjoyta varten.

Mutta entisen kenraalin piti saada varmuus. Hänen piti kuulla se Voitto Korporaation kasvojen omasta suusta. Punamustat kädet nostivat tohtorin väkisin Killjoyn kasvojen tasolle. Kysymys oli hyvin yksinkertainen.

“Miksi sinulla oli tiedepäällikkö Nizin henkilökohtaiset esineet holvissasi?”

“Ei, isä”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA mutisi silmät puoliummessa, “k-k-kyllä slizeroideja on oikeasti olemassa… isä, ne merimiinat ovat oikein hienoja…”

“Niin”, Killjoy tuumasi, “Niin minä vähän ajattelinkin.”

“Ja ssssitä paitsiiii”, tällistä turta tohtori turisi, “teknisesti ottaen sain roinasi henkilöltä, joka on nykyään myös tiedepäällikkö Niz…”

Kralhi laski aristokraatin hoippuville jaloilleen ja putsasi tämän kauluksen räjähdysten aiheuttamasta metallinpölystä. Punamusta metsästäjä asteli kylmänviileästi takaisin aristokraatin asunnon puolelle ja kääntyi sitten takaisin kohti korkeuksissa ujeltavan reiän edustalla huojuvaa herrasmiestä.

“Ensi kertaan.”

Ja vain toinen metsästäjän puristetuista nyrkeistä oli oikeasti esillä. Toinen oli vetäytynyt jonnekin kauas. Tilalla oli vain energiaa sylkevä kanuuna.

Yhä pudotusaluksen ovella odottava Brez katsoi, kuinka naamaton, eloton aristokraatin ruumis sinkoutui alas Voitonhampaan tornin huipulta. Savuava kanuunakäsi laskeutui rauhallisesti. Killjoy huokaisi syvään. Tornin puhdistamisessa oli jäljellä enää yksi vaihe.

“Sinä lähdet mukaan”, kralhi totesi keittiössä piilevälle M-1X-Sulle, joka ei paljoa mahtanut punamustalle kouralle, joka tarttui tätä pienestä metallisesta raajasta.

Kun hyvin mekaanisesta ja miltei täysin mekaanisesta osasta koostuva kaksikko oli astunut kahden Brezin kanssa pudotusalukseen, kuului tornin huipulta vain hiljainen digitaalikellon piipitys. Killjoy ei ollut turvautunut rannetietokoneensa tiputtamiseen pitkiin aikoihin, mutta tämä oli erikoistapaus, joka ansaitsi päätöksekseen ilotulituksen.

“Meillä on Brezin koordinaatit”, vihreähopeinen selakhi-pilotti totesi, “Tippui sen roottorihepun kyydistä. Kelluu parinsadan metrin päässä.”

“Äkkiä sitten”, Killjoy mutisi, “Näissä vesissä on haita.”

Jossain kaukana alukseen asettautuneen viisikon takana kohosi palavasta öljystä ja romahtavasta Voitonhampaasta koostuva tulipallo. M-1X-Su kalisteli kovaäänisesti tarvikekaapissa, jonne Brezeistä haarniskansa raoista vettä kaateleva oli sen survonut. Killjoy tutki listaa, jonka selakhit olivat koonneet Voitto Korporaation holveista saaduista tarvikkeista. Yksi niistä oltiin kuitenkin tuotu aina koneen matkustajatilaan asti.

Mannekiinin päällä oli toan kokoiselle naiselle selkeästi tarkoitettu asia, joka oli samaan aikaan valkoinen laboratoriotakki, että vaaleansininen kevyt haarniska. Killjoy ei voinut estää itseään kääntämästä katsettaan siihen vähän väliä. Toisaalta hän ei edes halunnut tietää, kuinka DOKTOR VIKTOR VON NEBULA oli saanut Nizin työtakin mustiin käsiinsä. Ehkä hänen ei kuitenkaan tarvinnutkaan. “Baterra-asemaksi” paljastunut löydös painoi entisen kenraalin mieltä kaikkein pahiten. Jos Voitto Korporaatio oli tukenut Purifierin toimia, oli Nascoston tiimillä edessään paljon enemmän, kuin mihin he olivat valmistautuneet.

“Tuo… pirun botti… rasittaa minua suunnattomasti. Eikö sitä saa mitenkään sammutettua?” ärjyi hopeisesta saappaastaan desitolkulla nesteitä poistava Brez. Kaapista kuului tosiaan yhä kolinaa. Mietteisiinsä uppoutunut Killjoy oli unohtanut sen hetkeksi.

“Tuskin. Sen sisällä on krana.”

Ohjaamosta käänsivät katseensa kaikkien muiden Brezien päät. Killjoyta vastapäätä istuva irvisti inhosta.

“Mitä pirua?”

“Ja minä kävin läpi lisää näitä Hampaan tietoja. Ilmeisesti se ei ole ainoa Voitto Korporaation asema. Niitä on ainakin kolme, mutta niiden sijainnit on salattu. Eli saattaa mennä hakuammunnaksi.”

“Miksi pirussa näiden piraattien jahtaaminen on niin tärkeää?” pohti ohjaussauvojen kanssa kiireisin Brez, “Eikö meidän kuulunut iskeä suoraan sen saamarin puhdasveikon mössöön ytimeen?”

Killjoy oli taas kääntynyt takaisin listansa pariin. Laseraseiden määrä saaduissa tavaroissa oli hälyttävän suuri.

“Se pirun hammaslääkäri on ollut hieman kiireisempi, kuin arvasimme. Yksi näistä asemista on asetettu yksistään krana-tutkimuksiin. Aloitamme sieltä, mistä saamme vastauksia… kunhan löydämme sen ensin.”

Siihen yhdelläkään selakhi-siskoksista ei ollut mitään sanottavaa. Kohti Nascostoa kurssin ottanut alus jätti peräänsä tuhon vanan, mutta ehkä myös jotain positiivista. Xialaisten rantatonttien arvo oli juuri noussut dramaattisesti.

Sen juurella, joka vielä vähän aikaa sitten oli Voitonhammas

Voitto Korporaation viiksekkäällä tunnuksella merkitty kumivene tuhon keskellä oli aloittanut etsinnät heti, kun viesti oli saapunut. Pikkupaatin nokassa romun keskeltä ruumiinosia kahlaava keltainen hahmo, yksisilmäinen ja laboratoriotakkinen kuikelo oli nähnyt paronin haarniskaan kuuluvia piikkejä ajelehtimassa hänen ohitseen. Heidän täytyi olla lähellä.

Veneen takaosassa istui kaksi muuta tohtorin luottomiestä. Painava sininen steltinpeikko ohjaili toisella kädellään veneen vaatimattomasti kurnuttavaa perämoottoria, kun taas roottorireppuinen ja oransseihin panssarilevyihin verhottu kyborgishasaali katseli raunioita alakuloisin silmin lätsänsä alta.

“Се еи менныт хывин”, oranssipanssarinen lätsäpää sanoi lohduttomalla puolimekaanisella äänellä ritiläsuunsa läpi. “Микääн еи коскаан мене хывин.”

“Noh”, veneen keulassa virnuileva hintelä kyklooppi maiskutteli, “Olisihan se voinut huonomminkin mennä.”

“Hän ampui pomolta naaman irti”, sääaseman syvän sininen steltinpeikko sanoi hiljaa. “Aika töykeää.”

“Niin no, sattuuhan tuollaista”, professori vastasi, “Mutta ei se mikään maailmanloppu ole.”

Meteorologipeikko murahti. “Niin. Ei kai.”

“Ei niin. Siis hymyä huuleen, työtoverit”, professori sanoi täysin epäironisesti myös kyborgishasaalille, “sentään ilma on kaunis, eikö olekin?”

“Pitää p-“, säätutkija oli vastaam…

“Митä каунеус едес он”, shasaali keskeytti.

“-aikkansa”, … assa ja saikin vihdoin vastattua.

“Oikein, oikein kaunis”, keltainen professori hymähti. “Jos ei lasketa noita tummia pilviä…”

Juuri niitä.

“… ei puhuta niistä.”

Juuri niistä.

Kyklooppi ja peikko – professori ja säätutkija – olivat tulleet molemmat pitkän matkan omilta asemiltaan hämmästelemään Voitonhampaan mereen laskettuja raunioita. Shasaali taas oli vieläkin melko tuupertuneen näköinen ilmojen halki käydystä nyrkkitappelusta, jossa hän oli pärjännyt huomattavan hyvin. Tai ei niin huomattavan. Mutta oli ainakin hengissä. Enemmän tai vähemmän. No ehkä vähemmän. Mutta silti hengissä.

“Mitään tietoa Corrodérista?” peikko kysyi.

“Ah, kyllä, kyllä”, kärjessä könöttävä Fissioaseman radioaktiivisen kellertävä tiedemies mutisi skannaillen merta punasilmällään, “lääkintä-vikhit kaapivat häntä tälläkin hetkellä seinänpalasesta. Eiköhän vanha viiksekäs ole taas koivillaan viikossa tai parissa. Vaikka pitäisi kasvattaa uudet koivet.”

“Vikhit”, peikko sanoi typertyneenä. “Niinkö.”

“Aivan! Eikö ole sinustakin nerokas nimi?”

“Eikö se ole… aika paljon kuin…”

“Hyvinkin paljon kuin muinais-matoranin sana vahki, joka tarkoittaa lakia! Mutta yhdistettynä pomon nimeen. Petollisen yksinkertaista. Mistä se mies näitä keksii?”

“N-niin… niin kai.”
Steltinpeikko olisi jakanut pitkän katseen shasaalitoverinsa kanssa jos ei olisi tiennyt lähinnä masentuvansa siitä.

“Mutta en ehkä hakenut ihan sitä, proffa”, sääaseman steltiläinen jatkoi lopulta.

“No… mitäs hait?”

“Ovat aika vihaisia”, steltinpeikko tokaisi. “Parempi että vain jatkamme etsintöjä.”

Ja kovin olivatkin. Voitto Korporaation parannellut takeat loikkivat mereen vajoavien rautahampaan raadon riekaleiden yli karjaisten hirviömäisiä sotahuutoja. Ja jokaisella vihasta roihuavalla huudolla ne vapauttivat ilmaan punaisten turmansäteiden valosateen.

“Paha… väittää vastaan…”, professori vastasi. “Oho. Hei? Mitä. Bingo!”

Ja silloin hän näki sen, mitä he olivat etsimässäkin. Sen ulkomuoto oli niin erikoinen, että oli ihme, ettei hahmo ollut huomannut sitä aikaisemmin. Laboratoriotakkinen yksisilmä naksautti metallisen tavarasalkkunsa auki ja otti vain hieman radioaktiivisella kuplivalla lonkerokädellään esiin säilytysastian löydöksensä turvaksi.

Siinä etsinnän kohde kellui. Veden päällä kevyenä, mutta groteskina. Ja ennen kaikkea vihaisena.

Näky oli hämmentävä ja jopa puistattava. Kuinka monesti merellä vastaan ajelehtikaan musta krana?

Ja kuinka monesti sellaisella oli monokkeli?