Meri

Zairyhin ja Liittolaisen matka kohti Abzumon oletettua olinpaikkaa sujui suurimmaksi osaksi täydellisen hiljaisuuden (lukuunottamatta Liittolaisen epämääräisiä ääniä) vallitessa. Liittolainen kannatteli itsensä tiiviiseen kokoon tiivistämää Zairyhiä epämääräisillä voimillaan. Kaksikko eteni yllättävän nopeasti harmaiden värien ja terävien muotojen sekamelskassa meren lainehtiessa hieman levottomammin sillä janalla, jota pitkin matka kävi.

Zairyh mietiskeli keskustelun tarpeellisuutta. Hirviökasvina hän ei osannut arvioida sen tarvetta, mutta ei Liittolainenkaan puhunut monilla äänillään, jotka joko syntyivät ja kuolivat koko ajan tai olivat määrältään lukuisia. Jokunen merilintu lensi ohitse. Vuorokaudenajan Zairyh arveli myöhäiseksi illaksi, mutta hänen ajantajunsa ei ollut varma matkan tähänastisesta kestosta.

Keskustelu oli kuitenkin Zairyhin mielestä tarpeellinen, vaikka sen tarkoitus olisikin vain varmistaa sopimuksen ehtoja.

“Varmistan vain, että ymmärsin täysin”, Zairyh aloitti viitaten myös siihen, että Liittolainen ymmärsi eikä rikkoisi sopimuksen ehtoja. “Otamme Nimdan Abzumolta ja viemme sen Itrozille?”

Liittolainen vastasi konemaisesti jostain “KYLLÄ” tarpeettoman kovalla äänellä. Zairyh ei vieläkään ollut täysin luottavainen. “Voitko kerrata sen jälkeiset tapahtumat?”

“ETSIMME JOUERAN ITROZIN TIEDOILLA. TAISTELEMME KUOLEMAAN JOUERAN PIILOPAIKAN ULKOPUOLELLA. MINÄ TAPAN JOUERAN. SINÄ KUOLET”, Liittolainen ilmoitti.

“Entä jos minä tapan sinut ensin?” Zairyh kysyi.

“OLET OIKEUTETTU TAPPAMAAN JOUERAN”, Liittolainen vastasi.

Zairyh mietti. Kaikki vaikutti olevan kunnossa (lukuunottamatta sitä, että hän taistelisi piakkoin kolmea voimakasta olentoa vastaan ja että yksi niistä olisi Makuta, toinen… jokin ja kolmas Jouera). Mutta oli suunnitelman osa, jota hän ei voinut hallita. Itsekseen toimiva palanen, jonka arvaamattomuus voisi muuttaa kaiken täysin. Zairyhillä voisi olla hallussaan Nimdan siruja joko nolla tai kaksi, kun viimeiset taistelut odottaisivat. Nuo mystiset esineet olisivat epäilemättä suuri apu Liittolaista ja Joueraa vastaan.

Mutta paljon riippui yhdestä henkilöstä. Onnistuisiko hän varastamaan sirut tovereiltaan? Zairyh oli tehnyt kaikkensa. Enää hän ei voinut olla paikalla. Ohjata mieliä vaivihkaa varjoista. Pahimmassa tapauksessa Nimdaa käytettäisiin häntä vastaan.

Paljon riippui hänestä, Zairyh ajatteli kiitäessään halki merta seuranaan omituinen ja hiljainen olento, joka ilmeisesti keskittyi täysin matkantekoon. Paljon riippui Kapurasta.

Karzahni

Kapura ei voinut välttää tunnetta siitä, että kaikki oli romahtamassa hänen ympärillään.

Hän pakotti itsensä työntämään pois pohdiskelut muusta. Tärkeää oli nyt selviytyä hengissä Karzahnilta. Suunnitelman muita osa-alueita voisi miettiä sen jälkeen. Kapura tunsi etäisesti vajoavansa unenomaiseen tilaan. Oli kylmä. Niin kylmä. Hän voisi itse jättää asiat rauhaan, mutta Kapuran mieli ei unohtanut. Eikä antanut anteeksi.

Uni, hallusinaatio tai Karzahni on juuri nyt tavallista oudompi, Kapura ajatteli. Hän seisoi erään hyvin tuntemansa kylän raunioilla Zairyhin kotisaarella. Mutta eivät ne olleet oikeastaan vielä hirveän rauniomaisia olleet. Rakennukset (ja matoranit) olivat ilmiliekeissä. Mutta silti täysin pysähtyneinä. Vain liekit muuttuivat tässä omituisessa maisemassa. Kuin jokin jumala olisi pysäyttänyt maailman katsellakseen infernon tanssia vielä hiukkasen pidempään.

Ja niin, Kapura ajatteli, oli kaksi todellisuutta.

TODELLISUUS 1: Zairyh synnytti tulipalon tuhotessaan Joueran lajin maanalaisia rakennuksia. Kemikaalit reagoivat väkivaltaisesti. Tulipalo poltti koko saaren ja pakotti eloonjääneet pakenemaan pois Toa-kanistereissa

TODELLISUUS 2: Kapura muuttui Toaksi vahingossa ja pelästyi Zairyhiä. Äkillinen tulivoimakokeilu sytytti roihun, joka jyräsi alleensa koko saaren. Eloonjääneet pakenivat pois Toa-kanistareissa.

Kapura seisoi hiljaa kääntämättä pois katsettaan palavista matoraneista, joiden avonaiset suut pysyivät hiljaisena unessa mutteivät todellisuudessa, joka tuntui tapahtuneen maailman ensihenkäyksillä. Kapura ei ehtinyt tutkimaan tarkemmin paikkoja jonkin muun peittäessä kaiken. Jokin muu, seuraava askel Kapuran tarinassa, niin syvä ja myrskyisä meri peitti alleen palavat asiat. Kapura seisoi yhä ja tunsi laineiden iskevän kehoonsa.

Hän näki Toa-kanisterin, joka kantoi vastasyntynyttä Toaa. Kovat virtaukset kuljettivat matkustajan lopulta Klaanin rannoille.

Paitsi että.

Meri oli muutakin.

Kaksi, Kapura puoliksi ajatteli ja puoliksi kuusi. Elämä Matoranina rannikkokylässä. Retket Klaanissa meren yli. Kuusi. Nimdan sirut. Nuket. Kuusi jaettuna kaksi? Se ei ole kaksi.

Se on kolme.

Kapura hätkähti. Uni ei hävinnyt täysin. Oli yhä kylmä. Mutta hän halusi miettiä jotain muuta. Noita asioita hän ei ollut valmis ottamaan esille. Suunnitelma. Oliko oikein kontrolloida Matoroa Zairyhin avulla? Kapura havaitsi kaksikon keskusteluissa jatkuvasti Matoron olevan kuin eri henkilö. Rohkea seikkailija-Matoro oli poissa, kuivan sarkastinen Matoro siirtyi jatkuvasti Matoro-Kapura-akselilla kohti Kapuraa. Hänet Kapura joutuisi pettämään. Tultuaan itse petetyksi niin monta kertaa menneisyydessä. Ja tulevaisuudessa.

Tulevaisuudessa. Sana jäi kaikumaan tajunnan pimeydessä.

Se tajunta murtui.

Pimeys tuli.

Tämä saari – tässä on jotain outoa. Oudompaa. Tämä saa ajatukset kaaoksen valtaan.

Vai oliko se jo ennen tänne tuloa? Sen porrasepisodin jälkeen? Äh, en minä muista. Tässä ei ole järkeä. Missä ovat ne kevyet tehtävät, joille mennään nauttimaan seikkailun sykkeestä ja tuulesta kasvoilla? Minne ne yksinkertaiset asiat ovat kadonneet?

Samaan kammioon järjen kanssa, syvälle suljettujen lukkojen taa. Pyhän Silmän varjoon.

Minä en ole minä. Olisin voinut sanoa kaiken toisin. Mitä sinä kuvittelet voittavasi tällä? Sinä haluat Sirun, niin olen olettanut. Mutta silti – mitä hemmettiä sinä oikein teet. Anna minun keskittyä. Anna minun selviytyä itse näiden verkkojen läpi.

Vai onko se sinun vikasi? Minä tarvitsen loman. Minun pitäisi ihan vain levätä viikkoja Klaanissa, purkaa ajatuksia ystävilleni… Jos vain Klaani varmasti säilyisi. Minä en voi levätä ennen kuin kaikki on jälleen kunnossa. Minulla on Sen kappale – Siru pyhää valoa. Minä olen osa Sen Kohtaloa. Minä olen osa tätä kaikkea, enkä voi lopettaa kesken.

Lähestyn koko ajan saaren keskustaa. Kapura epäilyttää. Tämä on täysin järjetöntä.

Värähtelen. On kylmä. En ymmärrä tätä.

Näen itseni Coliseumin ikiaikaisten tornien varjossa.

Olen kääntynyt kasvot muuriin päin. En näe kasvojani, mutta tiedän olevani ahdistunut.

Aistin ajattelevani kaikki kuolleita.

Kuulen muistelevani sitä katastrofia Ga-Metrussa ja sitä seurannutta pimeää varjoa.

Tunnen ajattelevani pakoani Siltä – tai Niiltä, en tiedä.

Käännän selkäni Kaupungille. Tajuan menettäneeni kaiken. Kaadun maahan.

Jään siihen. Sadepisarat ropisevat Legendojen Kaupungin kujilla ja kivipinnoilla.

Pimeys.

Pitkä pimeys.

Avaan silmäni.

Kulta ja eebenpuu. Silmät.

”Tervetuloa, Toat, saleihini! Olen odottanut teitä!” Hulluus sanoi ystävällisesti.