Tiit tiit.

Tiit tiit.

Tiit tiit.

“Mmmhhhh?”

Tiit tiit.

Tiit tiit.

“Jivhana-lek, sinun on aika nousta.”

“Öööhmh….” katosta roikkuva olento mumisi unissaan. Laihat, harmaat sormet tarttuivat unilapun reunasta, jotta krikcit saisi katsottua kelloa. Tämän jo muutenkin suuret mulkosilmät rävähtivät ammolleen

“… onko se jo noin paljon?!”

Krikcitien anatomiassa ja käytöstavoissa riitti monille muiden lajin biologeille ja tiedemiehille ihmeteltävää vielä tänäkin päivänä. Nytkin monikaan matoralainen ei olisi saattanut uskoa kattoparruista pää alaspäin nukkuvaa laiheliinia niin notkeaksi, että sinivihreä krikcit saattoi kurottautua kaksinkerroin ja tarttua käsillään parruista. Samassa hänen jaloissaan törröttävät rustopiikit vetäytyivät raajan sisään. Hän vetäisi jalkansa parrujen välistä, jolloin ne painovoiman alaisina tömähtivät puiselle lattialle.
“Eeeeeih, olen kohta myöhässä!” heleä ääni totesi enemmän itselleen, kun krikcit juoksi asuntonsa käytävään taaksepäin taittuvat jalat tammiseen lattiaan tömisten.

Ulkoa huokui sisään harmaan syysaamun valoa ikkunasta, jonka molempia puolia reunustivat valkoiset verhot. Valkoinen käsi kaatoi posliiniseen kuppiin kuumaa vettä, jonka pohjalla odottikin jo teepussi.
Kalpea ja pitkä krikcit kääntyi jo valmiiksi ojentamaan teekupin keittiön oviaukkoon saapuvalle unikeolle.
“Jo kolmas aamu peräkkäin” valkoinen pappismies huomautti ohimennen, katsoen kuitenkin huohottavaa puolisoaan hieman hymyillen.

Sinivihreä krikcit torjui teemukin heilauttamalla kättään. Hän kipitti viruttamaan uniset silmänsä kraanan alla.
“Tein jo sinunkin aamiaisen valmiiksi. Epäilin, ettei sinulla ole aikaa syödä.”
“Oih, kiitos…”
Kaksikosta lyhyempi ja värikkäämpi otti lavuaarin vierestä pyyhkeen. Hän nosti sen kasvoilleen kuivatakseen ne, mutta jättikin rätin vain naamansa päälle. Sen sijaan valkoinen pappismies alkoi kuivata kumppaninsa kasvoja, kun taas sinivihreä kietoi kultaisilla ja punaisilla silmillä koristeltua stolaa papin kaulaan.
“Öh, hei. Minulla saattaa mennä tänään töissä pitempään. Ehtisitkö mitenkään palauttaa ne lainaamani Selekhian taide -kirjat Arkistoon? Niiden laina-aika taisi päättyä tänään.”
“Hmm. Kappelissa on mietiskelytilaisuus kolmeen asti, ja minun pitäisi käydä kaupungilla asioilla sen jälkeen. Kaupunkiin on tullut suuri joukko athistilaisia pakolaisia. Minua huolestuttaa, että Klaanin Ohjastavan Silmän vähäinen kuulijakunta menettää mielenkiintonsa oppejamme kohtaan Athin kirkon vaikutuksen kasvaessa Klaanissa…” krikcitien uskonnon paikallisen kappelin pappismies puhui hiljaisella äänellä ja huokaisi. Hänellä oli suoraan ylöspäin nouseva takaraivo ja tummanpunaiset silmät.

“Ah, kuulinkin heistä töissä. Toivottavasti he ovat rauhanomaisia. Tässä kaupungissa tapahtuu jo muutenkin kaikenlaista näin sota-aikaan.”
“Ethän stressaa työasioista liikaa? Olet nukkunutkin huonosti viimeaikoina. Oletko varma että tämä työ sopii sinulle?” valkoinen pappi huolehti.
“Olen olen. Minä pidän työstäni. Älä huolehdi, Najavox. Ja kumpi se tässä äsken murehti töitä.”
Valkoinen krikcit hymähti. “Minäpä kai…”

Najavox laski pyyhkeen takaisin sivupöydälle kumppaninsa kasvojen ollessa kuivat. Sinivihreä krikcit otti ruokapöydällä olevan salaattikulhon ja kääntyi kohti pappia sanoakseen jotain. Hän ei kuitenkaan ehtinyt, kun valkoinen pappismies työnsi voileivän hänen ammollaan olevaan suuhun.
“Mhmh!” hän ynähti. Pitkä krikcit hymyili lempeästi.
“Mutta juu. Kyllä ehdin viemään kirjasi. Voitko tuoda kaupasta soijamaitoa kun tulet töistä?”
“Juuvh juumsph!” krikcit mumisi pureskellessaan papin pitelemää leipää. Hän itse lusikoi kirsikkatomaatteja pitkän papin suuhun. Joka-aamuinen rituaali.

Vihreät kasvot kääntyivät katsomaan heidän vasemman puoleisen seinustan kelloon. Se näytti varttia vaille kahdeksaa.
“Mh!”
Hän repäisi palasen vehnäleivästään ja astui kauemmas aviopuolisostaan. “Miuvha oh kivre!”
Sinivihreä sirkkamies heitti salaattikulhon ilmaan, josta kalpea pappi nappasi sen täydellisen synkronoidusti. Hänen puolisonsa ryntäsi takaisin käytävään ja sitä kautta eteiseen. Hän nappasi hattuhyllyltä sinisen hatun ja aurinkolasit. Hän painoi koppalakin korkealle takaraivolleen ja asetteli aurinkolasit silmiensä suojaksi.
“Etkö ehdi syödä enempää?” kuului huuto keittiöstä.

Poliisilaitoksen taukohuone heräili uuteen päivään. Taguna laittoi kahvinkeittimen päälle (kotona nautittua annosta taivaallista nestettä saattoi kiittää siitä, että plasman toa oli paikalla näin aikaisin) ja vilkaisi kelloon. Läheni kahdeksaa. Jos Takalek tulisi nopeasti, hän ehtisi näyttämään uuden löydöksensä.

Ja minkälainen löydös olikaan! Toki hän tiesi, että pakolaisten auttamisen ohessa tuli pakostakin tehneeksi kaikenlaista kulttuurivaihtoa, mutta toa oli silti yllättynyt positiivisesti saatuaan haltuunsa uuden korttipakan pakolaisten kotiutuksen yhteydessä. Vanha athistipappi, jonka nimeä Taguna ei muistanut (jotain Z-kirjaimella alkavaa) mutta joka haisi etäisesti sieniltä, oli sattumalta kuullut toan mieltymyksistä ja esitellyt tälle vanhaa ja sangen mielenkiintoista pakkaansa.

Taguna oli pelaillut erilaisia korttipelejä oikeastaan joka puolella maailmaa, ajoittain hyvinkin menestyneesti, mutta nyt oli käynyt toisin. Nöyryyttävän tappion jälkeen pappi oli antanut korttinsa Tagunalle harjoittelua varten. Klaanista ei valitettavasti löytynyt kovin innokkaita vastustajia ainakaan, jos pelissä oli mahdollisuus rahavarojensa menettämiseen Tagunalle, joka oli jo julistanut itsensä Klaanin korttipelimestariksi varsin epävirallisissa merkeissä.

Bännittyjen kanssa oli ollut hauskaa pelata, mutta kriisin aikoina Klaani kohdisti poliisivoimansa mieluummin käyttötarkoituksiin, jotka eivät olleet poliisien viihdyttäminen. Ja sitä paitsi se yksi tosi oudon näköinen oli syönyt pari korttia. Ja taisi olla nykyään karannut. Taguna oli pudonnut kärryiltä jouduttuaan viettämään niin paljon aikaa muissa tehtävissä.

Olisiko toalla viimein mahdollisuus kunnon korttipeliin kera uuden pakan? Vähän piti hioa, jotta sai yleisimmät pelit sovitettua yhdeksän erilaisen kortin lajitelmaan, mutta ei se mitään. Vanhuksen Tagunalle näyttämä peli tarjosi täysin uudenlaisen kokemuksen, kunhan oli sopivaa peliseuraa.

Ja yksi niistä, jotka plasman toa laski sopivanlaiseen seuraan, astui juuri huoneeseen.

Tagunan oranssille Mirulle kohosi hymy. “Takalek! Ehditkö pelata? Minulla on uusi peli, jonka sain siltä… Zeir… no, siltä yhdeltä, joka haisee hieman sieniltä.”
Koppalakkipäinen krikcit hymyili.
“Huomenta. Ja öh, mikä peli se on?”

“Joku ikivanha athistien peli”, plasman toa selitti ja istui jo valmiiksi pöytään. “Ai niin, kahvia! Haen meille kupilliset niin voimme pelata. Tässä on loistavat säännöt! Juuri sinulle sopivat.”
Takalekillä oli päällään varustehuoneessa pukemansa siniseksi maalattu, metallinen rintapanssari, sekä ussal-merkillä kuvioitu olkanauha.
“Hmm, mikäs siinä. Kunhan emme myöhästy”, krikcit lausui pehmeällä äänellä.

“Tämä menee nopeasti”, sanoi Taguna ja iski kahvikupit pöytään sellaisella voimalla, että kummastakin roiskui yli. “Ah! No, ei se mitään.”
Plasman toa istuutui, hörppäsi nopeasti kahvia ja selasi korttipakkaansa, jonka Takalek huomasi kuluneen vuosien varrella ruskeaksi.. “Odotas… joo, nämä”, Taguna sanoi näyttäen Takalekille korttia, “ovat jotain outoja symbolikortteja.”

“Niitä on kuutta eri tyyppiä. Pelin idea on, että kädessä olevien uniikkien symbolikorttien määrä on pistemääräsi. Jos vaikkapa sinulla on tuon lisäksi… ”

“… tämä, niin saat kaksi pistettä, mutta useammasta samanlaisesta ei tule mitään. Noiden lisäksi on kolme kuvakorttia. ‘Jumala’…”

“… on viiden pisteen arvoinen, ‘Paholainen’ neljän ja ‘Jumalatar’ kolmen. En tiedä, mihin se viimeisin viittaa, tämä on tosi vanhaa athismia. Tai sitten ne vain keksivät jotain kolmanneksi kuvakortiksi. Mutta! Loppupistemäärä on käden kuuden kortin parhaan kuvakortin pistemäärä tai uniikkien symbolikorttien määrä. Kumpi vain on korkeampi. Jaan kortit, pelataan.”

Plasman toa tunki esimerkkikorttinsa pakkaan ja sekoitti sen vauhdilla, johon pystyy vain koko poliisinuransa tauot sitä harjoitellut. Takalekin ilme oli kysyvä; pelissä ei näyttänyt olevan mitään järkeä. Ainakaan se ei näyttänyt kestävän hirveän pitkään.

Kortit oli jaettu. Kummankin kuusikko oli kuvapuoli alaspäin pelaajan edessä.

“Yksi asia vielä”, tokaisi plasman toa huolettomasti, “nimittäin pelissä on KÄÄNNE. Ja aika upea sellainen! Minulle on sanottu ‘Taguna, sinulla on paljon onnea mutta vähän järkeä’, mutta se ei tarkoita, ettenkö pitäisi välillä taitoihinkin perustuvista peleistä! Sillä tämä peli, vaikka näyttääkin ensisilmäykseltä ihan toisenlaiselta, perustuu täysin taitoon!”

Taguna piti dramaattisen tauon, jonka aikana Takalek vilkaisi kelloon, mutta vielä oli tarpeeksi aikaa.

“Viimeinen sääntö! Voittaja on se”, plasman toa sanoi, “joka arvaa, kumman käsi on voitokkaampi.”

“Ahaa”, poliisilek yritti esittää ymmärtävänsä kuulemansa säännöt.

“Ai niin. Koska tämä on vanha athistien peli, niin luonnollisesti psyykkisiä kykyjä saa käyttää.”

“E- eikö se ole huijausta? Ja käsittääkseni sinulla ei ole mitään mieleen viittaavaa voimaa…”

“Ei se ole huijausta, jos se on pelin idea”, vastasi korttihai. “Zai-, ööh, pappivanhus kertoi, että vanhat mestarit pelasivat peliä joskus viikkokausia ja yrittivät saada selville toistensa kortit. Saisinpa joskus seurata sellaista! Todennäköisesti jännittävämpää kuin se legendaarinen pelini zakazilaista shakkia…”

“Voititko?” kysyi Takalek, joka oli jo kauan sitten oppinut, että Tagunan korttipelimuistoista pääsi kivuttomimmin eroon antamalla tämän puhua.

“Et ole selvästi pelannut zakazilaista shak- ai niin, tämä. Minua ei haittaa, ettei minulla ole mielenvoimia. Ehkä pystyn vastustamaan suggestioitasi! Ehkä en! Kokeillaanko?”

Takalekin hymy haihtui ja hänen ilmeensä oli hyvin vastahakoisen näköinen. Plasman toa ei nähnyt tämän tummien poliisiaurinkolasien läpi, mutta korttihai päätteli tämän sulkeneen silmänsä, samalla kun huokaisi.
“Krikcitien uskonto, Ohjastavan Silmän kultti, perustettiin alkujaan siksi, että hypnoosikykyjemme rajoittamaton käyttö uhkasi viedä kansamme perikatoon. Olen kasvanut Suiston luostareissa ja olen vieläpä paikallisen papin puoliso. Ymmärtänet varmaan vakaumukseni?”

“T-toki, joo, minä vain… ” Taguna mutisi ja keräsi kortit nopeasti pois juoden pikaisesti kahvikupistaan. Kello tikitti tasaisesti kohti työpäivän alkua. “… ööh, unohdin.”
Takalekkin huomasi ottaa siemauksen jäähtyvästä kahvistaan.

“Miten muuten jakselee se yksi toinen krikcitti…” Taguna aloitti ja pinnisteli hetken muistaakseen nimen. “… Dox? Sekö se oli?”
Taguna huomasi, kuinka Takalekin ryhti laski hieman kuullessaan moderaattorin nimen.
“Same kertoi, että bhaix-dox on joutunut sairasosastolle…”
“Miksi? Tai siis, mitä tapahtui?”
Takalek pudisteli päätään.
“Hä- hän on kai jonkinlaisessa… psykoosissa. Hän ei kuulemma juuri reagoi ympäröivään maailmaan. E-en ole ehtinyt käymään katsomassa häntä.”
Takalek otti pitkän hörppäyksen kahvistaan ja huokasi. Häntä vastapäätä istuva Toa näki, että aihe oli hänen kollegalleen raskas.
“Doxhan oli pitkään kateissakin. Ei tullut töihin tai asunnolleen. Hän alkoi olla yhä pitempiä aikoja poissa heti sen jälkeen, kun alkoi pyöriä sen Klaanin keksijän kanssa. En ole häntäkään saanut kiinni, että voisin kysellä mitä on tapahtunut…”
“Etsitään käsiimme, jos työpäivä ei veny”, Taguna ehdotti. “Tai ainakin käydään moikkaamassa Doxia. Työpäivästä puheenollen, mitäs teemme tänään?”

Sinivihreä krikcit nousi ylös ja poistui huoneesta. Samassa hän kuitenkin palasi ruskea kansio kädessään. Poliisilek kohensi aurinkolasejaan ja kröhisi kurkkuaan, ravistellakseen apeuden äänestään.
“Seuraava työtehtävämme”, Takalek sanoi ja avasi kansion, jonka sisältä paljastui kahden toan kuvat, jotka oli todennäköisesti kaivettu poliisilaitoksen arkistoista. “Telakalle ilmoitettiin, että Metru Nuille lähteneet toat ovat saapumassa tunnin sisällä. Admin Guardian haluaa jututtaa toista henkilökohtaisesti ja pyysi meidän saattavan toisen Tawan puheille.”

“Tuo punakanohinen…” Taguna huomautti ja yritti kaivaa nimeä muististaan, joka oli täynnä lähinnä uppo-outojen korttipelien sääntöjä. “… Karupak? Ei kun Kapura. Mutta siis tuossahan on petturiehdokas!”

Krickitiläispoliisi nyökkäsi. “Same ehdotti, että kuulustelisimme kaksikkoa.”

“Hetkinen, modet taisivat juuri tutkia sen pajan. Paljastuiko sieltä mitään, mistä meidän olisi hyvä olla tietoisia?”

Takalek oli hetken hiljaa.

“Minä luulen, että Guardian haluaa keskustella sepän kanssa juuri siitä.”

“Ai.”

Toa hörppäsi kahvinsa loppuun. Nyt jos koskaan hänen täytyisi olla vireessä. Eikä sellaisessa kuin keskellä korttipeliä, vaan pikemminkin toan täytyisi omaksua Vakavan Poliisi Tagunan rooli. Takalekiltä virallisuus kävi luonnostaan, mutta toisia oli siunattu huomattavasti pienemmällä keskittymiskyvyllä ja huomattavasti paremmalla tuurilla korttipeleissä.
Kyse oli näet vakavista asioista.

“Takalek…” toa aloitti. “Onko meillä syitä epäillä Kapuraa? Tai siis… Miksi kukaan ylipäätään pettäisi Klaanin?”
Takalek raapi otsaansa koppalakkinsa alla. “En ole kieltämättä tavannut Kapuraa, kuin muutaman kerran virantoimituksessa. En tunne häntä juurikaan. Mutta meidän on syytä kohdella häntä kuin ketä tahansa epäiltyä.”
“Joo”, toa vastasi. “Kai tämä on ainakin hyvä tilaisuus selvitellä kunnolla petturikuviota, sillä käsittääkseni toaa ei ole juurikaan tutkittu Pajaan murtautumisen lisäksi. Pidetään tosi hyvä kuulustelu.”
“Seuraavalla kerralla pyydän, että hillitsisit hieman sisälläsi asuvaa Pahaa kyttää. Kuulusteltavat eivät aina ymmärrä korttitermejäsi…”

“Okei, pidän huolen siitä”, Taguna vakuutti ja nousi pystyyn. “Eiköhän lähdetä kohti Telakkaa. Sen työntekijät ovat aika kovia lätkimään kortteja!”

Bio-Klaanin poliisit poistuivat taukohuoneista. Heistä toinen, mestarillinen kortinlaskija sekä pattitilanteiden toimintasankari, avasi oven parilleen, kylmän rauhalliselle ja terveellä järjellä siunatulle lekille.

Ja yhdessä he taistelisivat kaupungin rikollisuutta vastaan.